Kirje

Sä aina kysyit multa että onko se oikein että sä Ada haukut itseäsi koko ajan. Ja joka kerta mä vastasin että on, se on oikein. Ja jatkan itseni haukkumista vieläkin. En mä halua kuulostaa säälittävältä teiniltä, joka keksii itselleen ongelmia. Kyllä mä jotenkin sen tajuan, että en mä sellanen oo. Mutta silti se joku huutaa mun päässä että mä oon just sellanen, huomiohuora. Sellanen, joka ei ansaitse apua, joka ei saa kertoa mitään kenellekkään. Mutta silti musta tuntuu että tällä hetkellä sä oot ainoo kelle mä pystyisin kertomaan edes jotain. Koska sä olit ainoo joka oikeasti tuntui välittävän. Saattaa olla että kuvittelen kaiken mutta mä silti haluan uskoa että sä välitit. Edes vähän.

Asiat on solmussa. Ei mitenkään enempää kuin yleensä. Mulla on vaan pahempi olla kuin vähään aikaan. Oon oikeasti tosi väsynyt tähän kaikkeen. Oon niin helvetin väsynyt isän joka viikonloppuiseen ryyppäämiseen, siihen kuinka se tulee yöllä valittaan mulle siitä kuinka sillä on paha olo, kertomaan kuinka paska lapsi mä oon. Siihen kuinka se seuraavana päivänä nukkuu koko päivän krapulaansa pois. Ja sitä seuraavana päivänä pyytää anteeksi ja vannoo lopettavansa. Mutta eihän se pysty siihen, kyllä se sen itsekin tajuaa. Mutta ei sitä voi myöntää, meillähän menee aivan loistavasti, muuta ei saa kertoa. Äiti on syypää kaikkeen. Enkä mä ihan toista mieltä oo, kyllähän äitikin on paljon pahaa aiheuttanut, mutta se ei kuulu mun elämään enää niin paljoa. Mä elän tässä hetkessä juuri nyt, ja mä tarvitsen sulta isä tukea, etkö sä helvetti näe. Sä et voi poistaa mun pahaa oloa, mutta sä voit tehdä siitä lievempää sillä, että sä lopetat ryyppäämisen. Mä saatan pyytää ihan saatanan paljon, mutta sä aina kerrot kaikille kuinka tekisit kaikkes jotta mulla olis hyvä olla. Mut ethän sä tee. Musta tuntuu että sä et edes yritä. Et kunnolla.

Äiti. Siinäpä vasta ihminen. Äiti, sä oot aiheuttanu niin paljon pahaa ettet koskaan voi ymmärtää sitä täysin. Etkä sä ymmärräkkään, sähän oot sairas. Etkä sä sille voi mitään. Musta vaan tuntuu niin helvetin pahalta ajatella, että mä en kelpaa edes omalle äidilleni. Ja mä kun luulin että tässä evoluutiossa äidit on niitä, jotka pitää lapsensa hengissä. Mä oon ollu niin väärässä. Ja kyllähän isäkin mut pystyy elättään, hyvin hän on kaikki perusasiat hoitanutkin, en mä muuta väitäkkään. Mutta onhan mun pakko sanoa että mä välillä kaipaan jotain äidillistä hahmoa, en välttämättä just omaa äitiäni, mutta jotain. Kai se on ihan luonnollista. Voi äiti kunpa voisitkin olla terve! Mä yritän niin paljon ajatella tätä kaikkea siltä kannalta, että ethän sä oikeasti ymmärrä mitä sä oot tehnyt,etkä mitä sä teet. Mutta se sattuu kun ajattelen että olet sanonut monta kertaa katuvasi lasten hankkimista. Olet kertonut kuinka et halua pitää lapsiisi yhteyttä enää ikinä. Enää ikinä on pitkä aika, ja siitä on nyt kulunut vasta hieman yli kolme vuotta. Äiti miten luulet minun pärjäävän sen ikuisuuden? Etkö sinä ikävöi minua koskaan? Olenko mä aina vaan joku vahinko jonka olet pistänyt alulle? Vahinko jolla ei ole väliä, joka voisi vain kuolla? Enhän minä voi mielesi sisälle päästä, ei kukaan voi. Ja sinä et koe olevasi sairas, joten et edes kerro mitä ajattelet. Voi kunpa voisin parantaa kaiken. 

Sinä yksi ihminen joka olet myös satuttanut mua niin pahasti, etten ole koskaan kertonut siitä kenellekkään. Olet tehnyt asioita, joista olen joskus maininnut vain täällä blogissani. Voi sitä raivon määrää mikä mussa nousee aina välillä tapahtumia miettiessä! Mun tekisi vain mieli tappaa sut, saada sut kokeen kaiken sen kivun, mitä oot aiheuttanut. Sen kaiken häpeän. Mä haluan vaan tappaa sut. Sun takia mä en voi istua bussissakaan kunnolla, jos joku ihan vieras ihminen istuu mun viereen. Sä vaikeutat mun arkielämää. Sun takia mä pelkään ihmisiä. Sä teet musta heikon ja säälittävän. 

Ja sinä Ada, sua mä vihaan kaikista eniten. Kaikista eniten tässä maailmassa. Ada on paskin koko maailmassa, ei sitä voi edes ihmiseksi kutsua. Se on niin ruma, läski, arvoton. Eihän se pärjää missään. Yrittää laihduttaa, yrittää viillellä hahhah. Sen pitäisi tappaa itsensä, eihän kukaan jäisi kaipaamaan sitä. Kuten huomaatte, Ada on ainoa joka saa asioista tehtyä ongelmia. Sen isä pärjäis ilman sitä, sen äidistä nyt puhumattakaan. Eihän sillä oo ees kavereita, ne harvat "kaveritkin" on sen kanssa vaan säälistä. Eihän kukaan jaksa tollasta paniikkihäiriöistä ongelmateiniä. Huomiohuoraa. Huoraa, sillähän sen entiset luokkalaiset sitä kutsu. Kuuletko Ada, sä et oo mitään. Et yhtään mitään. Sut pitäis kiduttaa hengitä. Sä et ansaitse helppoa kuolemaa. Kuolema itsessään on sulle niin iso palvelus. Mutta ei sua täälläkään kaivata. Kaikille olisi parempi jos olisit kuollut. Kuolisitpa sä pois.

Syömään

Olen  l i h a v a. Kalorit on pysynyt joulunakin alle 1500/päivä, mutta silti olen lihonut paljon. Tämän hetkinen paino on 45.5kiloa. Ahdistaa aivan suunnattomasti. Oma vikanihan tämä on, en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.

Tällä hetkellä istun autossa, olemme menossa siskolleni ja käymme vanhan naapurimme luona syömässä, sillä hän pyysi. Lisää ruokaa aivan kuin en olisi jo tarpeeksi lihava.

Joulu

Rauhallista joulua. Älkää ottako paineita joulusta, antakaa itsellenne lupa vain olla ja nauttia.

23. joulukuuta

Painokatsaus: -1,3kiloa eilisestä. Silti liikaa. Niin paljon etten kehtaa kertoa.

Huomenna on jouluaatto. Joulukuu on mennyt ihan hujauksessa! Tänään pitäisi mennä ostamaan isäni kanssa jouluruokia ja muita joulujuttuja, emme ole ihan ajoissa näissä asioissa haha. Eipä se minua haittaakaan, en pidä siitä että joulu on niin suuri ruokajuhla. Lahjoja en luultavasti saa isältäni ollenkaan, rahaa kun ei ole ylimääräistä yhtään. Ei sekään minua haittaa, en edes toivonut mitään lahjoja!

Isäni pääsee töistä parin tunnin päästä. En siis joudu olemaan yksin enää kauaa. En pidä kauheasti yksin olemisesta, pelkään saavani paniikkikohtauksen mikä ei yksin ollessa ole mitenkään mukavaa. Ei paniikkikohtaukset muutenkaan mitään kivoja ole mutta yksin vielä vähemmän. Mutta kyllä minä tämän parituntisen kestän vaikka miten. Sitten isällänikin alkaa joululoma enkä joudu olemaan yksin!

Tänään en ole syönyt mitään. Yritän pitää syömiset taas siinä kolme kertaa päivässä -rytmissä. Kulunut viikko on mennyt todella huonosti syömisten kannalta, ja olen lihonutkin jonkun verran. Nyt tosin olen saanut painon taas siihen missä se ennenkin on junnannut paikallaan. Pelottaa kyllä tämä joulu ja "pakkosyöminen".

Yksi kaverini kertoi yhdessä whatsapp ryhmässä saaneensa anoreksia-diagnoosin. Hän on kuulemma laihtunut alle kuukaudessa 15 kiloa. Me muut ryhmässä olijat hieman epäilemme tätä puhetta, sillä tämä anoreksia-diagnoosin saanut puhuu itsensä pussiin. Hän vakuutti minulle olleensa kuukauden syömättä, mutta ryhmään hän on laittanut kuukauden aikana olleensa syömässä mäkkärissä ja muualla. Lisäksi hän sai itsensä puhuttua pois osastollelähettämisestä. Olen ehkä hirveä ystävä, mutta tämä tarina kuulostaa pahasti keksityltä, varsinkin kun tunnen tämän tytön niin hyvin. Hän ihannoi sitä kun muut säälivät häntä. Hän kertoi vanhalle luokallemmekin suureen ääneen siitä, kuinka hän viilteli nuppineulalla itseään joskus. Rakastan häntä todella paljon, mutta vihaan sitä jos joku hakee huomiota "ongelmillaan". Vaikka teenhän minäkin sitä, käyn juttelemassa "ongelmistani" ties missä. Joten mikä minä olen tuomitsemaan.

17. joulukuuta "Enhän minä ole sairas"

Voi kuinka mä haluaisinkaan vaan luovuttaa. Tänään viimeinen päivä osastolla. Jos tätä osastoksi voi edes kutsua. Olen tietysti iloinen päästessäni pois, mutta minua pelottaa silti aivan sairaasti. Psykoterapia alkaa helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa. "Soita jos ilmenee ettet pärjää." Ja minä hymyilen ja sanon soittavani jos tarvitsen apua. Eihän se totta ole, enhän minä aio koskaan alentua ja sanoa, että en pärjää.

Laihdutus valtaa mun pään. Kuinka paljon voin syödä, miksi syön, kuinka paljon kulutan, miten paljon painan nyt, entäs ruoan jälkeen tai aamulla, kalorit pyörivät ympyrää, sormet kurkkuun, itku ja raivo, juokseminen ja hyppiminen, vessakäyntien yhteydessä vähintään 50 haarahyppyä, läski pystyt parempaan. Pääni on aivan sekaisin, eikä kukaan tiedä ajatuksistani. Ja niinpä pärjään hyvin maaliskuun alkuun, enhän minä ole sairas.

16. joulukuuta "Me jäädään kiinni kuitenkin"

Eilen jouduin ravitsemusterapeutille omahoitajani kanssa. Siellä oli sitä samaa sönkötystä siitä kuinka paljon elimistö tarvitsee ruokaa plaaplaa. Minä tiedän kyllä kuinka pitäisi oikeasti syödä! En vain halua syödä niin kuin pitäisi. Eilen jouduin jäämään syömään muiden lähdettyä ruokasalista. En pystynyt syömään.

Nyt katson yhden tytön kanssa elokuvaa ja odotan että omahoitaja-aika alkaa. Mieli myllertää ja yrittäää saada ahdistusta nousemaan. En jaksaisi tapella vastaan. Kellun ahdistuksessa.

14. joulukuuta

Lihava, lihavampi, minä. Täällä minä porskutan, päiväosastolla. Omahoitaja-aika vartin päästä. Pieni ahdistus kasvaa sisälläni.

Olen lihava painan 44kiloa. Liikaa! Ihraa, läskiä, vatsamakkaroita. Haluan kuolla häpeään, vyöryn kuin mikäkin valas kaikkien hoikkien ihmisten seurassa. Hävettää.

Anteeksi turhista postauksistani. Pitäisi poistaa koko blogi, ei minulla ole mitään järkevää asiaa koskaan.

13. joulukuuta

Laihduttaminen on kuolemisen arvoista. Laihduttaminen on kuolemisen arvoista. Laihduttaminen on kuolemisen arvoista.

Eikö niin?

10. joulukuuta

Voi minkälaiseen liemeen olen itseni saanutkaan.

8. joulukuuta

Täällä näin, päiväosastolla. Sain luistettua aamupalasta sillä söin aamulla kotona: jälkiuuniruisleipä 87kcal sekä pieni omena noin 60kcal. Jouduin kuitenkin juomaan täällä ananasmehua, joten kaloreita tuli reippaasti yli sata. Joten miksi iloitsen, olen ällöttävä. Lihava.

Omahoitaja-aika ohi. 40 minuuttia ruokailuun. Broileripastavuokaa, jossa kaloreita on aivan sairaasti! Onneksi täällä on keitettyjä kasviksia aina ruoan kanssa, joten voin täyttää lautaseni niillä. Minulla ei siis ole ateriasuunnitelmaa eikä muutakaan, saan itse valita kuinka paljon syön. Olen sen verran lihava että minulla on oikeus päättää itse.

Voi kuinka haluaisinkaan tämän kaiken loppuvan. En tahdo miettiä ruokaa joka ikinen sekunti. Tai haluan. En tiedä. Haluan vain olla laiha, ja laihaksi ei tulla syömällä. Miksi en siis lopeta syömistä? Koska olen ahne läski. Läski joka ei voi olla syömättä päivääkään. Läski joka itkee lihavuuttaan, mutta ei tee asialle mitään.

Vihaan itseäni.

7. joulukuuta

Aloitan päiväosastolla huomenna. Sain jonkun peruutuspaikan. Eieieieiei! Siellä syödään kolme kertaa päivässä, minähän lihon aivan suunnattomaksi! En ole valmis menemään sinne, minun piti olla jouluna laiha. En minä näin helposti luovuta. Minä aion olla laiha, kukaan ei voi pakkosyöttää minua.

Menkat viikon myöhässä. Pysyisivätkin kokonaan pois.

Ehkä tämä toimii

Menkat myöhässä 5 päivää. Jes!

5. joulukuuta

Tämä teksti on pyhitetty ruoalle ja syömiselle(/syömättömyydelle).

Sain tietää että vaakani valehtelee 300-400 grammaa alaspäin. Olen siis vieläkin lihavempi kuin luulin. Tämä veti mielialani todella maahan.

Kaloreita on tältä päivältä kertynyt noin 920, mikä on aivan liikaa. Toisaalta jokainen kalori on liikaa.. Huomisen on pakko onnistua paremmin. Pakko! Kävin vain 25 minuutin kävely/juoksulenkillä illalla, joten en ole edes kuluttanut melkein mitään. Säälittävää.

Luen silmät loistaen ana-blogeja. Miten muut onnistuvat tässä? Olenko todella näin huono, että laihdutus vaatii minulta todella paljon ponnisteluja? Haluan onnistua, haluan laihtua, haluanhaluanhaluan! Tahdonvoimaa minulta löytyy, mutta itsekurini on todella huono. 40 päivää syömättä herkkuja. Vain 40 päivää.

Käveleminen tuntuu erittäin raskaalta. Hengästyn rappusten nousemisesta. Kuntoni on todella huono, liiku läski liiku!

Paniikkihäiriösi johtuu lihavuudestasi. Jos olisit laihempi olosikin olisi paljon parempi. Usko pois Ada, minä tiedän. Laihuus on avain kaikkeen, mieti, saatat jopa saavuttaa kuoleman laihuudella! Kuolisit kauniisti hauraana. Tahdonvoimaasi kadehdittaisiin, laihuuttasi pelättäisiin. Mieti kaikkea tätä mitä voit saavuttaa laihuudella! Millään muulla ei ole väliä, ei ole haittapuolia, on vain kauneutta, laihuutta.

4. joulukuuta

Tämä postaus ei liity ruokaan.

Mieleni on kieroutunut, sekava. Sairas. Pääni on sairas. En tahdo elää tällä tavalla! En tahdo miettiä jokaista askelta kun olen muualla kuin kotona. En tahdo pelätä paniikkikohtauksia, en tukehtumista, en kuolemaa! (Tiedän, haluan kuolla, mutta en paniikkikohtauksen aikana.) En halua aiheuttaa läheisilleni enempää stressia, en jaksa itkeä joka aamu bussissa sitä, kuinka en uskalla mennä kouluun. Jokainen päivä on helvettiä, ja en jaksa enää.

Tänään lähdin kouluun normaalisti. Bussissa rupesin itkemään. En uskalla mennä kouluun! Isäni käski mennä kotiin, mutta enhän minä pysty sielläkään olemaan yksin. Menin kaverilleni, ja hänen kouluun tunniksi tämän mukaan. Kun olimme lähdössä, sain rajun paniikkikohtauksen, ja jouduimme odottamaan 20 minuuttia kunnes pystyin lähtemään bussipysäkille. Miksi en voi olla normaali? Toivon sitä enemmän kuin mitään muuta.

3. joulukuuta

Kouluun menossa. Hienoa Ada, erittäin hienoa. Olet lintsannut tänään kaksi tuntia. Laiska surkimus, saamaton läski! Olisit aivan hyvin voinut mennä kouluun, jätit menemättä ilman kunnon syytä! Mutta ahdisti niin paljon... Käytät sitä tekosyynä! Senkin lihava paska. Anteeksianteeksi..

Tällaista keskustelua käyn pääni sisällä tällä hetkellä. Menen kouluun viimeiselle tunnille, saamaton kun olen. En ole syönyt mitään tänään, mutta kellokin on vasta 12.15. Ahdistaa. En halua kouluun! En ole varma mitä haluan. Ehkä haluan vain että tämä kaikki lähtisi pois. Tällä hetkellä olen todella voimaton, en jaksa enää tapella ääniä vastaan.

1. joulukuuta

Tutkimuskäynnin loppu/hoitoneuvottelu ohi. Taas lähete päiväosastolle. Jakso on onneksi vasta tammikuussa. Ahdistaa niin perkeleesti.

En kehtaa sanoa painoani, mutta olen taas 43 kilon puolella. Miksi olen näin huono laihduttaja? Miksi en lopeta syömistä?

Olen ollut 36 päivää syömättä karkkia tai muita herkkuja. Sen jälkeen kun olin viimeksi osastolla ja söin irtokarkkeja, en ole enää moisiin koskenut. Kai sekin on omalla tavallaan edistystä.

Ruokavälitunti. Istun taas tyhjässä luokassa toppatakki päällä. Jäätävä nälkä. Onneksi en osaa syödä koulussa niin ei tule edes houkutusta mennä syömään.

Joulukuu alkoi. Kohta on vuosi 2016. Mihin kaikki aika kuluu? En ole saavuttanut tänäkään vuonna yhtään mitään. Ensi vuonna täytän 18. Pelottavaa.

Tunti jatkuu vasta 12.25. Vielä 15 pitkää minuuttia. Nyt on englantia. Tämän jälkeen on äidinkieltä ja sitten pääsenkin jo pois. Paitsi jään odottamaan isääni tänne koululle, minä en bussiin suostu menemään.

Konsertti

Olen koulussa. Tänään on kaksi konserttia joissa esiinnyn. Toinen alkaa 10 minuutin päästä, toinen vasta kuudelta illalla.

Ahdistaa aivan järjettömästi. Haluan pois täältä! En halua mennä lavalle. Tai haluan mutta en kuitenkaan. Tiedän että olen ristiriitainen, mutta minkäs teet.

Seitsemän minuuttia. Kuolenkuolenkuolen.

Torstai

Olen matikan kertaustunnilla, koe alkaa 12.15. En osaa yhtään mitään, en ole ollut tunneilla melkeinpä ollenkaan. Ahdistaa aivan helvetisti. Lisäksi tänään on prima vista- koe konservatoriolla. Pelottaa. Haluan kotiin. Tai ei, en halua kotiin kun en voi olla siellä yksin. Haluan vain paikkaan, jossa ei ahdista. Ei sellaista paikkaa ole. En pysty keskittymään mihinkään, ympärillä on niin paljon hälinää. Pää räjähtää. En jaksa.

Lauantai

Olen siskollani mummuni kanssa. Tänään olemme olleet ostoksilla ympäri kauppakeskuksia. Olen jättänyt syömättä, sanonut vain että ei minulla vielä ole nälkä. Olen syönyt vain aamupalan.

Keskustelimme autossa mielenterveysongelmista, ja puhe kääntyi syömishäiriöihin. "Anoreksia on aivan kamala sairaus, onneksi kellään meistä ei ole sitä. Älä huoli Ada, et näytä enää yhtään sairaalloisen laihalta niin kuin joskus aiemmin!" kuulen heidän suistaan. Hymähdän vaan että hyvä, eihän minulla voisi anoreksiaa ollakaan. "Sitäpaitsi sinähän syöt ja paljon, se olisi eriasia jos jättäisit syömättä tai jotain! Onneksi olet terve." Niin, minä olen terve. En laiha, en sairas. Olen terve. Terve, lihava ja ruma.

Oikeasti tekisi mieli vain itkeä. Olen laihtunut vasta kaksi kiloa, mutta silti olen lihava, lihava, lihava.

En pääse vaa'alle ennen huomista.

Istun tällä hetkellä auton takapenkillä ja kuuntelen mummuni ja siskoni puhetta. He puhuvat äidistä, teoista joita hän on tehnyt, miksi kaikkia asioita on tapahtunut. "Äidillänne on oikeasti todella paha mieli." Kyllä aivan varmasti. Pitäisitte myt turpanne kiinni, en jaksa kuunnella! En halua kuulla tuollaista paskaa äidinäitini suusta!

Onneksi kohta olemme perillä, eikä tarvitse enää kuunnella. Olen aivan helvetin väsynyt äidin paapomiseen. Olen kyllästynyt siihen, että kukaan ei huomaa miten tämä vaikuttaa minuun. Tiedän, olen itsekäs, mutta kaikki äidin teot ovat satuttaneet minua todella paljon. Ja myös muita ihmisiä. Mutta silti kaikki ajattelevat vain sitä, kuinka paha olo äidillä on kun tämä toimii niin kuin toimii.

Iloinen yllätys

Aamupaino oli 42.3 kiloa! Enää hieman alaspäin niin olen 41 kilon puolella.. jes!


Kello on 9:44, bussini lähtee 10.07 ja minun pitää enää vain pestä hampaat. Menen tekemään tänään vain kokeen ja lähden takaisin kotiin. Koe pelottaa aivan sairaan paljon! En muista yhtään mitään mitä olen lukenut. Hyvällä tuurilla saan edes 5.

Nyt suljen tietokoneen ja menen tekemään viimeisetkin aamutoimet. En halua myöhästyä.

Ja niin pilasin taas kaiken

Äsken tuli ahmimiskohtaus. Söin muroja, sämpylää ja juustoa. "Ei haittaa jos nyt syön hieman, kalorit ovat silti matalalla." Sitten napsahti. Ruokaa, ruokaa, ruokaa. Nälkä. Pohjaton vatsa. Kaloreita on tänään yhteensä 1249. Ahdistus. Paha olo. Itku. Miksi ratkesin?

Nyt pelottaa huominen aamupaino.

Kävin äsken vaa'alla enkä meinannut uskoa silmiäni.

Polilla käyty. Pidättelin itkua koko käynnin ajan, ja sanoin että en aio puhua totuuden mukaisesti, sillä en halua että isäni saa tietää asioistani. Valehtelin siis suurimmaksi osaksi asioistani. Silti hän kysyi että olenko miettinyt osastohoitoa. Joo en kyllä mihinkään osastolle suostu menemään. Miksi edes menisin, en jumalauta tarvitse apua!

Polilta lähtiessäni kyyneleet rupesivat valumaan portaissa, ja bussipysäkille päästyäni itkin jo täysiä. Soitin isälleni ja sanoin että en yksinkertaisesti jaksa enää yhtään.

Jokin minussa haluaa huutaa koko maailmalle että syöminen aiheuttaa niin paljon ongelmia, etten jaksa miettiä mitään muuta kuin kaloreita, painoa, liikuntaa ja syömättä jättämistä. Mutta en huuda. En kerro kenellekkään. Silloinhan olisin huomiohuora.

Tekstini on todella ristiriitaista, anteeksi siitä.

Huomenna biologian ja japaninkoe. En jaksa lukea. Olen kirjoittanut biologiasta kymmenen A4 kokoista sivua muistiinpanoja enkä silti osaa yhtään mitään.

Silmiä polttaa tämä itkeminen. Päässäni pyörii vain se, miten pystyn jättämään syömiset väliin. En halua miettiä tällaisia asioita. Haluan kuolla.

Paniikkikohtaus (taas)

Paniikkikohtaus kesken ranskan tunnin. Opettaja lähti luokasta ulos kanssami ja halasi kun itkin ja kyselin voinko kuolla. Sen jälkeen sivari päästi minut tyhjään luokkaan, jossa puhuin ensin isäni ja sitten siskoni kanssa. Nyt olen ruotsin tunnilla. Aivan kuin olisin sumussa. Silmät sumenevat enkä näe kunnolla. Kuulen äänet kuin seinän läpi. Unohdan hengittää ja tunnen palan kurkussa.

Haluan kuolla pois. En jaksa tätä enää.

Kaloreitakin on kertynyt tänään jo 202.

Lähden polille 12 jälkeen. En edes tiedä mistä siellä puhutaan. Olen aivan helvetin sekaisin enkä vain jaksa enää. Säälittävää.

Aamupaino oli muuten 42.5 kiloa. Muistaakseni.

Ruokapäiväkirjaa

Tämän päivän syömiset:
kaksi minihiilari täysjyväleipää 94 kcal
rasvaton maustamaton raejuusto 34 kcal
kasvissosekeitto 140kcal
lisäksi olen juonut vihreää teetä 3 kupillista maidolla sekä sokerilla. Tee maistuu vain niin pahalta ilman sokeria. Pitäisi kyllä yrittää jättää sokeri pois. Laskujeni mukaan kaloreita on tänään tullut yhteensä 360, koska sokeri on tuonut ylimääräistä. Mutta hyvin on silti mennyt syömisten osalta! Toivottavasti paino on tippunut kun aamulla menen vaa'alle.

Pidätän itkua bussissa

9.30. Olen menossa kotiin. Nieleskelen kyyneleitä bussin takaosassa, kuinka paska ihminen olen? Koulu alkaa 9.45 ja minä olen saamaton huono ihminen enkä ole menossa sinne. Olet paska ihminen, saamaton lihava. Läski! Jätit turhan takia koulupäivän väliin. Idiootti. Tapa itsesi, viillä! Nämä äänet soivat päässäni, ja minä kuuntelen kiltisti. Tottahan ne vain puhuvat.

Aamuahdistus

Aamubussi, ruuhkaa. Kaveri ei vastaa, hänen piti tulla samalla bussilla. Hän luultavasti nukkuu. Ahdistaa, tunnen kuinka paniikki lähestyy. Ei hätää, ei hätää, ei hätää... Ei tästä tule yhtään mitään.

Meinaan soittaa isälle, mutta jokin saa vielä pidätettyä minua. Ensimmäisellä tunnilla kuoroa, sen jälkeen biologiaa, ja viimeisellä tunnilla matematiikkaa. En halua kouluun. Haluan vain vaihtaa bussia ja mennä takaisin kotiin. Itkettää. Mutta pakko mennä kouluun, bilsan tunti on viimeinen ennen koetta, kuorossa en ole ollut viikkoon ja matematiikkaa en osaa.

-600 grammaa eilisestä. Tänään kuitenkin repsahdan ja syön. Huomenna painan taas liikaa. Huomenna on myös oirehaastattelukäynti polilla.

Kello on hieman yli yhdeksän ja jo nyt ahdistaa niin paljon.

Sunnuntain ruoat

Tämän päivän ruuat: ananasta 192kcal ja kaksi kuppia vihreää teetä maidolla n. 20kcal. Sinänsä mennyt ihan hyvin, onhan kaloreita paljon, mutta tiedettävästi nuo poistavat kehosta nesteitä.

Vatsa täynnä ja olo on ahdistunut. Menen suihkuun ja sen jälkeen aloitan biologian lukemisen. Toinen välikoe on keskiviikkona, enkä ole aloittanut lukemista. Ensimmäistä välikoetta en ole edes tehmyt vielä. Pitää siis lukea paljon, ja aloitan vasta näin myöhään. En kerkeä kirjoittaa enempää. Nyt suihkuun ja kokeisiin lukemaan!

Niin monta kertaa ennenkin

Ahdistaa. Palan tunne kurkussa on niin selvä että olen aivan varma että tukehdun johonkin. Mihin? Niin, en tiedä itsekään. Mutta silti tunne on niin selvä. Minä kuolen aivan varmasti tähän! En kuollut eilen, enkä tiistaina, enkä maanantaina enkä koskaan ennenkään. Mutta silti tämä tunne saa minut aina paniikin valtaan uudestaan ja uudestaan. Ja joka kerta olen varma että kuolen. Tämä on yhtä helvettiä.

Vaikeat koulupäivät

Aamutunti matikkaa jää väliin. Menen myöhemmälle tunnille, eli biologiaa. Tunnin loppu puoliskolla lähden sanaakaan sanomatta luokasta ulos ja painun vessaan. Siellä soitan isälleni että taas kohtaus on tulossa. Hän käski etsiä apulaisrehtorin, joka oli osastolla loppukeskustelussa mukana. Löysin hänet ja istuin hänen huoneessaan itkemässä 40 minuuttia. Kohtaus ei mennyt millään ohi, ja aina kun tuli helpompi hetki, paniikki tuli kahta kovempana takaisin. Lähdin tekemään ranskan sanakoetta, ja sen jälkeen isäni tuli hakemaan minut. Hän joutui lähtemään töistä takiani.

Nyt kello on 13.50 ja istun kotona huoneeni lattialla. Vihaan itseäni. Miksi en voi olla normaali? Teenkö tästä kaikesta vaikeampaa mitä se on? En jaksa tätä enää.

Nyt alan tekemään koulujuttuja. Illalla menen japanin tunnille.

Haluan viiltää. Ja kuolla.

Näin päivät kuluvat

Aamu alkaa ahdistuksella tai paniikkikohtauksella. Soitan isälle. Bussissa kouluun mennessä mietin vain miten selviän matkasta panikoimatta. Koulussa ahdistus jatkuu ja lisääntyy. Soitan isälle. Tunneilla keskityn varmistelemaan että osaan hengittää ja niellä kunnolla. Opetuksesta en saa mitään selvää. Ruokatunnilla istun vessassa ja puhun puhelimessa kaverini kanssa, joka on toisessa koulussa. Ruokailun jälkeen tunti jatkuu ja saan jäädä käytävälle tekemään tehtäviä. Vielä olisi yksi tunti jäljellä mutta lähden kotiin, sillä en jaksa ahdistusta enempää. Matkalla bussipysäkille ahdistun tulevasta bussimatkasta ja bussin vaihdosta. Bussissa soitan isälle. Lähestyn kotia ja ahdistus alkaa laskea. Juoksen rappukäytävässä portaat ylimpään kerrokseen ja menen kotiin sisälle. Ahdistus on jo matalalla. Odotan kunnes isäni tulee kotiin. Saatan taas soittaa hänelle, jos ahdistus on saanut taas paniikinomaiset piirteet. Kun hän on tullut kotiin voin olla täysin rentona. Eihän minulla voi olla hätää kun hän on lähellä. Illalla ahdistus alkaa taas, kun mietin tulevaa koulupäivää. 

Tällä tavalla elän joka päivä. Olen täysin riippuvainen isästäni. En pysty olemaan koulussa. Tämä on yhtä helvettiä.

42.7 kiloa.

Keskiviikko 4. marraskuuta

En ollut koulussa yhdelläkään tunnilla. Tein kirjastossa rästitehtäviä koko päivän. Kotiin mennessäni sain bussissa taas paniikkikohtauksen joka ei meinannut mennä ohi millään. Olin onneksi ystäväni kanssa enkä yksin. Siellä sitten itkin ja puhuin isäni kanssa puhelimessa ja hoin kuolevani. Eräs nainen kysyi kaveriltani että olenko kunnossa. Nyt hävettää niin paljon. Miksi nämä kohtaukset eivät mene ohi millään?

Koko päivän kalorit yhteensä 683.

Torstai 5. marraskuuta

Istun matikanluokassa yksin muiden ollessa syömässä. Sain sovittua opettajan kanssa mitä minun tarvitsee osata että pääsen kokeesta läpi. En joudu uusimaan koko kurssia, jos saan edes 5 kokeesta. Hieman helpompi olo kuin aiemmin.

Tänään konservatoriolle. Pitäisi myös lukea ranskan ja ruotsin sanoja, sanakokeet ovat huomenna.

Mietin, miten pääsen kotiin tänään. En suostu menemään bussiin. En todellakaan! En kestä enää yhtäkään paniikkikohtausta. Riitelin isäni kanssa eilen, huusin että en suostu menemään kouluun. Täällä sitä silti ollaan. Enhän voi jättää koulua kesken vaikka kuinka haluaisin.

Istun toppatakki päällä, täällä on niin kylmä.

Heikko olo. Nälkä. Vaikka söin aamulla puuroa (120kcal) ja ruisleivän (62kcal). Kaloreita tuli siis paljon, mutta seuraavan kerran aion syödä vasta illalla.

Istun luultavasti koululla puoli viiteen asti, ja odotan että isäni pääsee hakemaan minut. En mene bussiin.

Matikantunnin jälkeen kuoroa. Pääsen koulusta 14.30.

Stressaan aivan kaikesta. Olen vain taakka kaikille. Täytän ensi vuonna 18 enkä osaa elää yksin, olen täysin riippuvainen isästäni. Kuinka säälittävää. En pärjää koulussa. En osaa syödä kunnolla. En osaa hallita paniikkiani. En ole saavuttanut vielä mitään elämässäni. Enkä edes jaksa, olen aivan loppu. Haluan vain kuolla.

Mun tekisi mieli vain huutaa

Kello on 12.45. En ole ollut yhdelläkään tunnilla tänään. Kaloreitakin on jo 120.

Tämä päivä on huono.

Illan läskiahdistus

Kaloreita on kertynyt tänää noin 1500. Läskiläskiläskiläskiläskiläskiläskiläski.

Itkuraivarit ja ahdistus. Pakko viiltää. Ahdistaa. Ällötän itseäni. Ahdistun lisää kun en löydä lempi terääni. Miten olen voinut hukata sen? Nyt alkaa etsiminen, pakko viiltää.

2. marraskuuta

Aamupaino 42.8 kiloa taas. Nyt en anna sen nousta.

Olen matikan tunnilla. Olen muita jäljessä noin 190 tehtävää. Eihän se mikään ihme ole. Mutta olen vain niin huono matikassa, nyt en ymmärrä yhtään mitään. Haluan jättää koulun kesken, en pärjää.

3. marraskuuta

Heräsin puoli tuntia myöhässä, joten jouduin tekemään kaiken todella nopeasti. Asiaa ei auttanut se, että heti herätessäni sain paniikkikohtauksen, jonka jälkeinen ahdistus jatkuu vieläkin. Olen aivan varma että kuolen. Tiedän, että näin on käynyt niin monta kertaa aiemminkin, mutta silti olen aivan varma että juuri tällä kerralla kuolen.

Olen bussissa menossa reumalääkäriin. Tänään ei onnekseni ole koulua, vaan taksvärkkipäivä.

Aamupaino oli 42.9 kiloa. +100 grammaa eilisestä. Olen todella pettynyt itseeni. Eilen kello 18.00 asti kaloreita oli vain 90, sitten söin ruokaa ja iltapalan (miksi? -koska olen lihava) ja näin kaloreita oli illalla yhteensä 580. Toivottavasti tänään sujuisi ruoan suhteen paremmin.

Sunnuntai-illan ahdistus

Huomenna kouluun. Pelottaa aivan järjettömästi.

Paino aamulla 43.3kg. En edes tiedä mitä sanoa. Haluan olla pienempi, pienin.
Tämän päivän kalorisaldo on 525. Tekisi vain mieli saada kaikki ruoka vatsasta ulos. Olo on niin täysi. Toivottavasti huomenna aamupaino olisi vähemmän.

Lauantai

Äsken tuli ahdistuksenpuuska, ylihuomenna pitäisi mennä kouluun. Pelottaa aivan sairaasti, enkä edes tiedä miksi. Entä jos kaikki luulevat minun kokeneen jonkun ihmeparantumisen? Ei, en ole "parantunut". Asiat eivät ole muuttuneet - ainakaan parempaan suuntaan. Ahdistaa vain entistä enemmän. Milloin tämä oikein loppuu?

Viimeinen päivä osastolla

Viimeinen päivä päiväosastolla. En tiedä mitä tunnen.

Vaaka ei toiminut aamulla, joten en tiedä mitä painan. Liikaa joka tapauksessa. Ahdistaa. Kalorit olen pystynyt pitämään alle 900 joka päivä, mutta yhtenä päivänä tuli yli 1000.

Ahdistaa ja stressaa todella paljon ja tekisi mieli vain itkeä ja huutaa että ei, kaikki ei ole hyvin vaikka niin sanon. Mutta en minä kerro kenellekään mitään. Ei se mitään hyödyttäisi, saisin vain jonkun ateriasuunnitelman, enkä minä sitä halua!

Haluan olla laiha! Laiha, laiha, laiha! Niin paljon että sattuu.

Istun tässä ns. olohuoneessa, ja kirjoitan. Kaksi tyttöä pelaa biljardia ja kaksi katsoo leffaa. Istun yksinäni ja kirjoitan mitä haluaisin sanoa. Tavallaan todella säälittävää.

Omahoitajani lähti taas tupakalle.

Kolmio- sekä loppukeskustelut ovat loppuneet, joillain on vielä omahoitaja-ajat.

Vielä 50 minuuttia tylsää istumista, ja sitten alkaa välipala. Mietin mikä olisi tarpeeksi vähäkalorista.

Tänään pitäisi mennä konservatoriolle. En jaksaisi yhtään. Mutta on pakko. Pakko jaksaa. Pakko laihtua. Pakko olla hyvä. Pakko olla täydellinen.

Itken kun näen itseni

Aamupaino oli tasan 43 kiloa.

Olen syönyt tänään normiruoan lisäksi irtokarkkeja. Oksettavaa. Ahdistus on suunnattoman korkealla. Itkettää.

Miksi olen näin paska ihminen?

Paino laskee

Aamulla 42.8kg.

Tänään olen syönyt aivan liikaa. Olimme tuttavien lasten synttäreillä. Nyt menossa kotiin, kello on yhdeksän. Noin tunti vielä ennen kuin olemme takaisin kotona. Ahdistaa ja oksettaa. Olen aivan varmasti lihonut.

Kouluun

43.2 kiloa.

Klo 6.30

Aamupaino 43,7 kiloa.

Aamupaino

Tasan 44 kiloa. -200 grammaa eilisestä. Huomenna on pakko olla 43 puolella.

Ja taas epäonnistuin

Söin noin tunti sitten. Kaloreita tuli lisää vähän yli 300. Voi vittu nyt oikeasti. Ahdistaa niin paljon ja haluaisin vain työntää sormet kurkkuun ja oksentaa kaiken ulos. Tämän päivän kalorisaldo hipoo 900. Kyllä, olen läski.

Tekisi mieli kirjoittaa vaikka mitä, mutta silti tekstiä ei synny kunnolla. Eikä kukaan varmaan edes jaksa lukea turhaa selitystäni.

Haluan olla laiha. Laiha, laiha, laiha! Niin laiha että jokainen luu törröttää ihon läpi kuin lävistäen sitä. Niin laiha että ihmiset kauhistelisivat minut nähdessään. Niin laiha että pyöreät poskeni olisivat kadonneet kokonaan. 

Miksi syön? Miksi en vain lopeta syömistä kokonaan niinkuin anorektikot lopettavat? Se on vaikeaa. Niin  pirun vaikeaa, ainakin minulle. En ole anorektikko. En näytä anorektikolta. Olen vain lihava ja ruma. 

Toinen päivä takana

Toinen päivä ohi. Nyt ärsyttää.

Omahoitajani oli soittanut isälleni kauhistellen sitä kuinka "vähän" muka syön. Nyt isäni kyttää kotona että milloin syön ja kuinka paljon. Anteeksi vain, mutta syön aivan normaalisti ja paljon. Pystyn kyllä huolehtimaan omasta syömisestäni.

8.45. Aamupalaani kuului ruisleivän puolikas margariinilla (kuten tavallista), banaani, sekä lasi vettä.

11.00 Lounaani oli puolikas kauha jauhelihakastiketta, kauhallinen makaronia sekä kasviksia ja salaattia. 2 lasia vettä.

14.00 Välipalani oli puolikas ruisleipä margariinilla, ja lasi vettä.

16.40 Porkkana

Kuten huomaatte, syön aivan normaalisti ja riittävästi. Ainoa mikä syömisessä takkuaa on se, että syön todella hitaasti, koska pilkon ruoan pieniin osiin ja pureskelen kaiken täydelliseksi soseeksi. Yhden ruisleivän syömiseen aikaa menee noin 30 minuuttia.

Minulla ei ole varaa jäädä kiinni tästä touhusta. En halua että kukaan alkaa kiinnittämään huomiota syömiseeni. Haluan vain olla laiha, ja siihen ei auta muu kuin vähäinen syönti sekä liikunta.

Ja ainiin

Yksi nuori kysyi minulta että olenko tuolla syömisvaikeuksien takia. Ihmettelin tätä ja hän sanoi että kun olen niin laiha että näytän siltä.

Miten sokeita muut ovatkaan.

Säälittävyyden huippu

-200 grammaa eilisestä. Kuinka säälittävää.

Ensimmäinen päivä avo-osastolla lusittu. Vielä 7 päivää jäljellä. Mitä minä valitan, monet joutuvat olemaan suljetulla ja minä inisen joutuessani olemaan 8 päivää päiväosastolla. Anteeksi.

Viikko-ohjelma on siellä vielä sama kuin viimeksikin. Aamupala, omahoitaja-aikoja, lämmin ruoka, vaihtuva ryhmä, välipala (omahoitaja-aika) ja kotiin. Ruokailuja on aivan liikaa! Onneksi kukaan ei säännöstele ruokaani, vaan saan valita itse kaiken. Aamupalalla ja välipalalla syön aina ruisleivän margariinilla kyllä), tänään ruokailussa söin kaksi lihapullaa (murskasin lautaselle n. puolet ja heitin pois, ja he olivat unohtaneet tilata kasvisruoan minulle), pienen perunan sekä kasviksia ja salaattia.

Ruokailun jälkeen sain paniikkikohtauksen ja omahoitajani joutui rauhoittelemaan minua yli puolituntia ennen kuin pystyin menemään muiden nuorten luokse. Häpeän vieläkin silmät päästäni.

Kello on 19.44 ja voisin nukahtaa pystyyn. Pakko mennä kohta nukkumaan.

Sunnuntai

Kohta 17h syömättä. Ihanan heikko olo.

Perjantai

On rauhallista. Olen menossa keskustaan kaverini kanssa. Katselen värikkäitä puita ja kuuntelen kärpäsen surinaa. Rakastan syksyä.

Loman aikana olen käynyt siskollani ja ollut vain kotona. Vahtinut naapurin koiraa ja vienyt sitä lenkille. Pessyt ikkunoita ja siivonnut muutenkin. Aivan perus asioita. En jaksa ryypätä lomalla niinkuin kaverini.

Paino on 44,4kg. Ahdistavaa. Ensi viikolla alkaa osastojaksoni, mikä tietää paljon syömistä. Liikaa syömistä. Jään jälkeen koulussakin, se stressaa myös eniten tällä hetkellä.

Mutta muuten on ihan hyvä päivä, ja viikko. Toivon että tämä kestäisi edes hetken kauemmin kuin yleensä.

Valoa

Apulannan uusi albumi ilmestyi tänään. Rakkautta.

Se tappaa

Taas kirjoitan koulussa muiden ollessa syömässä. On kokeen palautuksia, pelottaa tietää kuinka huono olen ollut. Teen tänään englannin kokeen koulun jälkeen, koska en ole tehnyt sitä vielä. Kuudelta minun pitäisi olla jo toisessa paikassa opiskelemassa kieltä, jonka aloitin kansalaisopistossa.

Tämä blogi on aivan turha. Tämä keskittyy vaikeaan masennukseen, ei mihinkään muuhun. Ei minulla ole ongelmia syömisten kanssa. En laihdu niinkuin muut, en osaa paastota, en osaa laihduttaa. Olen läski, enkä muuksi muutu. En vaikka yritän.

Tässä välissä päässäni soi "Et yritä tarpeeksi, laihduta!"

Mitä teen elämälläni. Koulussa oleminen on yhtä helvettiä, saan paniikkikohtauksia päivittäin ja monta kertaa. Lääkkeet eivät auta, joten annoksen nostamista suunnitellaan. Päiväosastojaksokin lähestyy vaarallisen nopeasti. En ansaitse paikkaa sieltä. Enhän minä ole sairas.

Vielä 20 minuuttia tunnin jatkumiseen.

Aika kuluu tappavan hitaasti kun olen koulussa. Muuten tuntuu, että aika lipuu sormien läpi, enkä saa otetta mistään. Aivan kuin leijuisin vain ruumiini ulkopuolella, ja joku muu ohjaisi minua. Tämä on oikeasti pelottavaa. En tunne olevani elossa. Ehkä tämä kaikki onkin vain harhaa.

Paniikkikohtaus

Paniikkikohtaus kesken musiikintunnin kaikkien edessä. Itkua. Enhän minä itke ikinä.

Ryhmänohjaajani päästi minut työhuoneeseensa, ja istun täällä ja yritän selvitä. Nolottaa niin paljon etten kestä. Olenko tosiaan näin heikko?

Tää kaikki musertaa liikaa

Viikonloppu meni paskasti. Erittäin paskasti.

Sairas maailma

Sairasta, mitätöntä ja turhaa. Tunteita ei ole, muuta kuin viha ja väsymys. Oon niin vihainen itselleni ja väsynyt tähän kaikkeen.

Sairasta. Ei mitään järkeä. Tänään tullut 3 poissaoloa. Olen ollut yhdellä tunnilla, sielläkin vain 60min. Koeviikko alkaa huomenna enkä ole aloittanut lukemista. Kursseja on liikaa tälle vuodelle. Vaikka käyn 3 vuodessa en silti saa jättää mitään pois. 35 kurssia ensimmäisenä vuonna.

Haluan puhua ja selittää ihmisille miksi olen tällainen. En tahalteni. Haluan puhua mutta jokin kieltää. En saa puhua, puhuminen aiheuttaa vain vaikeuksia. Pitäisi vain pitää turpa kiinni niin kaikki on hyvin. Ja niin olen vain hiljaa.

Ahdistaa

Oksettaa ja pyörryttää. Istun käytävällä, muut menivät syömään. Ruokailun jälkeen jatkuu musiikintunti. Triolit pyörivät päässä. En osaa mitään.

Uuden polin tutustumiskäynti oli maanantaina. Sain lähetteen intensiivijaksolle osastolle. Nyt en voi edes kiemurrella itseäni irti siitä. Pakko mennä. Paikka vapautuu ehkä jo kahden viikon päästä. En halua!

Menen kouluun ja tulen kotiin. En tee mitään. Elämä on pelkkää suorittamista. En jaksa, mitä järkeä tässä on. Ei mitään.

Koeviikko alkaa ensi viikolla. Ahdistaa.

Mitä järkeä

Stressaa. Olen matikan tunnilla. En ymmärrä mitään, en jaksa keskittyä. Asiat käydään niin nopeasti enkä osaa. En jaksa edes yrittää.

Koulu stressaa ja ahdistaa aivan liikaa. Äidinkielessä pitää lukea kirja, kirjoittaa siitä esitelmä, esittää luokalle, kirjoittaa lukupäiväkirjaa. Niin helppoa ja silti niin vaikeaa.

En jaksa! En jaksa kiinnostua, millään ei ole mitään väliä. En jaksa käydä lukiota. En jaksa opiskella. En aio koskaan kasvaa vanhaksi, joten mitä järkeä minun on edes opiskella.

Olen vain niin loppu.

Miksi menin lukioon

Lukio on liian raskasta. En yksinkertaisesti jaksa. Ensimmäisestä jaksosta on jo puolet mennyt, ja olen ihan loppu. Koulupäiväni kestävät 8.15-15.55 melkein joka päivä.

En keksi kirjoitettavaa, ei ole mitään uutta kerrottavaa.

Sain enkun sanareista 9+, koska yksi sana oli väärin. Ärsyttää suunnattomasti. Tänään oli jokin äidinkielen "koe", pelottaa kuinka huonosti sekin meni.

Jonain päivänä

Jonain päivänä mä haluan olla jonkun thinspiration. Tältä näytän tällä hetkellä.

Koulussa

Viikko lukiossa ja olen jo nyt aivan loppu. Kuinka säälittävää.

Hoitosuunnittelu oli viime viikon torstaina. Lähete sairaalanpuolen nuorisopsykiatriselle poliklinikalle. Jos en pysy mukana lukion tahdissa saan lähetteen intensiivijaksolle osastolle. ":))"

Lääkärini mukaan minun pitäisi käydä lukio 3,5-4 vuodessa. Nykyisessä jaksossa minulla on melkeinpä joka päivä koulua 8.15-15.55. Saan kevennetyn suunnitelman ja menen huomenna tekemään sitä opon kanssa. Kuinka heikko olen. Olen vanhempi kuin muut ekaluokkalaiset ja en edes jaksa käydä tämän nykyisen suunnitelman mukaan koulua. Niin säälittävää.

Olen siis painotuslinjalla, ja ihmettelen miten olen edes päässyt tänne sisälle. Muut linjalaiset ovat täydellisiä. He osaavat kaikkea ja ovat lahjakkaita. Haluan pois tältä linjalta, tästä koulusta, koko maailmasta. En kuulu minnekään. Ahdistaa.

Muut ryhmäläiseni menivät syömään, minä istun käytävällä portailla ja kirjoitan tätä postausta. En tunne ryhmästäni ketään entuudestaan, sillä kaverini ovat toisessa ryhmässä.

Laihduin vähän aikaa sitten nopeasti kaksi kiloa, mutta ne ovat varmasti tulleet jo takaisin. Olen lihava.

Miksi vain valitan? Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä asioille jotain. Minkäs teet kun olen paska ihminen.

Lauantai

-100 grammaa eilisestä. Säälittävää.

Meillä oli isäni kanssa keskiviikkona jokin sossu tapaaminen. Siellä sanottiin että jos en suostu mihinkään hoitoon, asia menee eteenpäin lastensuojelussa. Joten minun oli pakko suostua ja mennä nuorisopolille. Nyt vituttaa ja kunnolla.

Olen menossa Tuuriin isäni ja meidän naapurimme kanssa. Haha nämä miehet joutuvat kiertelemään kanssani siellä. Koulutavarat on jo ostettu.

Huomenna näen kahta kaveriani. Näimme viime keskiviikkonakin. En ole nähnyt heitä kunnolla koko kesänä, on ollut heitäkin ikävä.


Autossa istumista seuraavat kaksi tuntia. Kuuntelen musiikkia ja mietin maailmaa. Olo on rauhallinen. Rauhallisempi kuin yleensä.

-1kg300g.

En silti kehtaa edes sanoa paljon painan.

Sanonpa vaan että nyt ollaan pohjalla.

1. elokuuta

Koulu alkaa jo ensi viikon jälkeen, mihin tämä kesä oikein meni? Sää on ollut koko kesän samanlainen kuin mielialani - eli huono. Enkä ole edes laihtunut koko kesänä, kuinka säälittävää. Olen lihava.

Valitan jokaisessa postauksessa siitä, kuinka lihava olen. Ja silti en saa laihdutettua. Kuinka säälittävää tämä oikeasti on. Koko elämäni on turhaa, samaa paskaa päivästä toiseen. Ja minä itse aiheutan itselleni tämän kaiken, ei kukaan muu. En siis syytä ketään muuta kuin itseäni. Eikä minun pitäisi valittaa, sillä tiedän että on ihmisiä joiden asiat ovat oikeasti huonossa jamassa.

Ahdistaa, enkä voi edes viiltää koska näen siskoni luultavasti sunnuntaina tai maanantaina. Tämä salailu on hermoja raastavaa. Ja silti niin kiehtovaa ja koukuttavaa. Sairasta.

Kello on kohta kaksi yöllä. Pitäisi korjata unirytmi ennen koulun alkua. Odotan koulua ristiriitaisin tuntein. Odotan sitä säännöllisyyttä ja rytmiä minkä koulu antaa arkeem, mutta toisaalta se on myös ahdistavaa jos tippuu heti rytmistä pois. Pelottaa miten jaksan käydä lukiota. Aloitan ekan vuoden vuotta nuorempien kanssa. Kirjat olen jo ostanut, muut tarvikkeet pitäisi vielä hankkia. Perheeni rahatilanne on aika heikko, joten ostan kaiken itse. Ei se minua haittaa, olenhan jo vanha ja minun pitää ottaa vastuuta itsestäni eikä elää pelkästään isäni siivellä. Ymmärrän sen. Joskus vain haluaisin olla pienempi, ettei tarvitsisi murehtia kaikkea niin paljoa.

Reissuun

Olen ollut hereillä jo kello kuudesta asti. Pakkaan tavaroitani ja pelkään että unohdan jotain oleellista. Lähden yheen maissa bussilla kaverini kanssa keskustaan, ja sieltä lähdemme pitkänmatkan bussilla vanhaan kotikaupunkiini. Yövymme vanhalla naapurillamme. Apulannan keikka on siis tällä viikolla.

Lauantaina olin tuon vanhan naapurini, hänen lapsen perheen, sekä muiden heidän sukulaistensa kanssa huvipuistossa. Vaikka en lapsista niin välitäkkään, oli silti ihana vahtia kahta poikaa joista toinen on iältään 3 vuotta ja toinen 10kk. Niin pieniä ja suloisia, ainakin toistaiseksi.

En tiedä paljonko painan. Olen lihonut aivan varmasti. Tunnen sen kaiken ihran jaloissani, käsissäni ja vatsassani. Miten kehtaan mennä minnekkään jossa joku tuttuni saattaa nähdä minut? Kaikki huomaavat heti kuinka lihava olen. Ja naamani on oikeasti todella ruma. Miksi en voi olla kaunis niin kuin siskoni?

En osaa kirjoittaa mitään. Jauhan vain turhaa asiaa koko ajan. Anteeksi siitä.

Viiltely

Luin vanhoja päiväkirjojani ja päätin kertoa viiltelystäni.

Ensimmäisen kerran olen päiväkirjani mukaan viiltänyt 17.11.2013. Silloin viiltely oli aika satunnaista ja viiltelin sheivereillä, joten tietysti haavat olivat todella mitättömiä, mutta muistan silti kuinka mahtavalta ja koukuttavalta sekä hienolta viiltely tuntui. Ikinä en tietenkään siitä kenellekkään kertonut, enhän halunnut olla huomiohuora.

Muuttaessamme takaisin kotikaupunkiini löysin jostain mattopuukon jolla aloin tehdä hieman isompia viiltoja. En kuitenkaann uskaltanut viiltää syviä jälkiä, sillä pelkäsin todella paljon jälkien tulehtumista. Olen ollut todella typerä, nykyään minua ei voisi vähempää kiinnostaa jokin tulehdus. No, hankin lisää mattopuukkoja, rikoin peilini jotta saisin lasinsirpaleen, kokeilin klassista "irroitetaan terottimesta terä"-juttua, otin keittiöstämme ruokailuveitsiä jne. Piilotin kaikki ympäri huonettani, ihan vain varmuuden vuoksi.

Muistaakseni vuoden 2014 huhtikuussa jäin lääkärilleni kiinni viiltelystä. Sanoin että lupaan lopettaa viiltelyn, jos se tarkoittaa sitä että isälleni ei kerrota. Seuraava hoitoneuvottelu olisi kuukauden päästä. Ja minä yritin olla viiltämättä, yritin oikeasti. Mutta eihän siitä mitään tullut. Jäin siis isällenikin kiinni. Hän ei onnekseni sanonut asiaan oikein mitään. Lääkärini teki toukokuussa lähetteen avohoidon osastolle, syynä itsetuhoisuus sekä jatkuva vaikea ahdistuneisuus sekä syömisen hankaluus porukassa.

Kesäkuun lopussa menin sitten tuolle kyseiselle osastolle. Muistan kuinka etsin sieltä teräviä esineitä, mutta kuten arvata saattaa kaikki sakset ynnä muut terävät esineet olivat lukkojen takana. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen ollut todella tyhmä, miksi en vain ottanut omia teriäni mukaan. Eivät he katsonut mitä kukin otti mukaansa, vaikka osaston säännöissä luki että terävien esineiden tuominen on kielletty. Muistan kuinka ruokailussa jouduin aina istumaan omahoitajani vieressä, ja kuinka hän otti minulta veitsen pois aina kun hipelöin sitä muiden hakiessa yksitellen ruokaa.

Osaston viimeisessä palaverissa sanoin uhmakkaasti että en ikinä aio lopettaa viiltelyä. Ehdotettiin että antaisin teräni isälleni, jotta en voisi vahingoittaa itseäni. Totesin siiihen että kyllä minä keksin teriä vaikka mistä, voisin tehdä haavoja vaikka lyijykynällä jos halusin. Asia jätettiin siihen.

Olin muistaakseni noin kaksi kuukautta viiltelemättä, elokuu-lokakuu ajan? En ole aivan varma, mutta kauan olin kuitenkin viiltämättä. Sitten jatkoin samalla mattoveitsi-linjalla, kunnes kävin askartelukaupassa tammikuussa 2015, ja ostin sieltä todella terävän askartelupuukon.

Kaikki meni hyvin kunnes jäin uudelleen lääkärilleni kiinni maaliskuussa 2015. Hän teki uudelleen lähetteen sinne samaiselle osastolle, mutta minä en suostunut menemään sinne. Lopetin terapiani yms. tuona maaliskuuna. En ole sen jälkeen käynyt missään, ja hyvä niin.

Ainiin, aina jos joku hoitajani on kysynyt tai halunnut nähdä viiltoni, en ole näyttänyt niitä. Kukaan muu ei ole koskaan nähnyt jälkiä, paitsi lääkärini. En halua näyttää surkeita viiltojani kenellekkään. Tämä on minun oma asiani, ei kenenkään muun.

Viiltelen pääsääntöisesti reisiin ja nilkkoihini, mutta välillä myös ranteisiini. Vasen käteni on olkapäästä ranteeseen asti täynnä jälkiä, jotka peitän aina meikkivoiteella tai muulla peitevoiteella.

Mut se tuo vaan pahan muiston

Tänään söin ensimmäisen kerran vasta kuudelta illalla ja silti kaloreita on kertynyt melkein 600. Aamulla painoin 44,8kg. Minulla ei ole varaa lihoa enää yhtäkään grammaa. 

Koulun alkuun on noin 3 viikkoa. Mihin koko kesä oikein meni? Minun pitäisi ostaa vielä muutama kirja niin kaikki olisi valmiina. Ja tietysti vihkoja ja muita koulutarvikkeita. Hyi kuinka ahdistavaa mennä kouluun, en vaikka pääsinkin vielä sille erikoislinjalle mille halusinkin. En jaksa opiskella. En oikeasti jaksa, ei kiinnosta. Tunnen kyseisestä koulusta ihmisiä jotka ovat puhuneet minustakin kaikkea perätöntä. He ovat kyllä todella kauniita ja hyviä kaikessa. En pärjäisi heitä vastaan mitenkään.

Turhanpäiväistä jaarittelua kaikesta mitättömästä, anteeksi tästä.

5.8 menen isäni kanssa lastensuojelutapaamiseen. Sossut kävivät meillä kesäkuussa, sillä en suostunut astumaan enää siihen rakennukseen missä kävin melkein vuoden psykoterapiassa. Lopetin siellä käymisen maalis-huhtikuussa. Sen jälkeen en ole kyseisessä laitoksessa käynyt ja vannotin itselleni etten mene sinne. Nyt minun on pakko.

Olen ollut ilman hoitokontaktia jo yli kolme kuukautta! Voi miten nopeasti aika onkaan kulunut. Ihan hyvin pärjään ilman ketään "auttavaa" tahoa. En ansaitse enkä tarvitse apua. 

Viiltäminen pyörii mielessäni koko ajan. Ja minähän viillän silloin kun haluan. Kellään ei ole siihen mitään sanomista. Eikä ketään edes kiinnosta.

Minä olen julma

Äidinäitini mielestä olen julma, koska en pidä yhteyttä sukulaisiini joita en ole nähnyt yli kahteen vuoteen. Olen julma kun en kysy heidän kuulumisiaan. Olen julma kun en edes halua olla heihin yhteydessä, sillä tiedän heidän olevan hyvää pataa äitini kanssa.

Olen julma kun en koskaan tee kotona mitään hyödyllistä. Olen julma kun suutun isäni juomisesta. Olen julma kun olen päivän puhumatta isälleni hänen aloittaessaan juominen perjantai-iltana ja lopettaessaan sen lauantai aamulla 12 aikaan. Olen julma kun en unohda asioita joita hän on sanonut minulle. Olen julma, sillä minun pitäisi ymmärtää että hänellä on vaikeaa rahatilanteemme takia. Olen julma kun en ymmärrä sitä. Olen julma kun suutun hänelle siitä että hän herättää minut tulemalla kännissä huoneeseeni kertomaan kuinka paska lapsi olen.

Ja minä viillän. Viillän monta kertaa päivässä, millään muulla ei ole väliä. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä... En jaksa enää laskea viiltoja. Verta valuu nilkoistani, reisistäni ja ranteistani. Säälittävää.

Kaikesta huolimatta viikonloppu on ollut kiva. Olen juonut myös itse parhaan ystäväni kanssa, olemme juosseet yöllä ulkona, kiivenneet talojen katoille, juosseet moottoritien yli, kävelleet junanraiteita pitkin kunnes huomasimme että takanamme tulee juna. Voi sitä adrenaliinin määrää mikä tuli kun hyppäsimme raiteilta pois viime tipassa. Ehkä mä joskus vaan jään siihen, enkä hyppää pois.

Valitan pienistä asioista. Eläminen tuntuu vain niin hankalalta tällä hetkellä.

Torstai

Tänne kirjottaminen turhauttaa. Kaikki turhauttaa. Mieli on maassa. Ei jaksa.

En tiedä painoani. En uskalla mennä vaa'alle, olen oikeasti syönyt liikaa. Minä joudun oikeasti tappelemaan syömistä vastaan, eikä kukaan edes pakota minua syömään. Minä itse tungen sitä ruokaa suuhuni ja joudun koko ajan taistelemaan sitä vastaan etten sortuisi syömään jokaista ruokaa joka eteeni ilmestyy. Kuinka ällöttävää.

Jotain iloista; saimme vihdoinin ystäväni kanssa liput Apulannan keikalle! Tämän kuun lopussa olisi siis reissua taas tiedossa. Eikä minua oikeastaan edes pelota miten pärjään ahtaassa tilassa ihmistungoksessa. En halua välittää paniikkihäiriöstäni.

Ahdistaa niin paljon. Pakko viiltää.

Itkua itkun perään

Ja paha olo hiipii taas luokseni. Mikä järki tässä kaikessa on? Tässä elämisessä. Ei mikään. En jaksa elää, en jaksa nousta aamulla, olla päivä "iloinen" ja mennä illalla nukkumaan vihaisena ja surullisena jotta voisin taas herätä seuraavaan päivään joka on samanlainen kuin kaikki muutkin. 

Aamupaino 44,4kg. Hyi saatana. Miten olen voinut päästää itseni näin suureksi? Mikä minussa on vikana? Tiedän, että minun pitäisi lopettaa syöminen ja liikkua niin paljon kuin mahdollisa jotta laihtuisin. Miksi en sitten tee niin? Koska olen laiska, saamaton ja ennen kaikkea lihava, lihava, lihava. En kehtaa laittaa painoani enää tänne, pakko laihtua.

Viilsin tänään. Itkin tänään. Nukuin päivällä monta tuntia. Tänään on ollut kaikinpuolin huono päivä. Tai eilen, koska kello on nyt 0:07.

Ahdistaa niin paljon. Olen aivan varma että olen kuolemansairas ja kuolen pian johonkin syöpään. Pelkään sitä oikeasti todella paljon. Pelkään mennä ulos, sillä mitä vain voi sattua. Pelkään kaikkien läheisten ihmisteni puolesta. Itkin eilen illalla siitä, kun peruin tapaamisen isoäitini kanssa. Pelkäsin että hän tulee surulliseksi. Olen noidankehässä. Kaikki ahdistaa, ja haluan vain kuolla. 

Mä nauran tälle

Luvassa on sekavaa ja turhaa tekstiä. Vanhojen asioiden muistelua.

En voi tehdä enää mitään, oon niin väsynyt että nauran vaan kaikelle. Kaikelle tälle, itelleni, elämälle, oikeasti kaikelle. Nauran kuin mielipuoli (sehän olenkin) jokaiselle asialle. Isäni on ottanut kuppia jo neljä päivää putkeen. Hautasimme eilen kissamme. Kissa kyllä kuoli jo torstaina, mutta vasta eilen kyyneleet valuivat poskilleni laskeasseni kissaa hautaan. Sitten palasin taas sisälle kovaan kuoreeni, päätin etten saa itkeä enää koskaan. En enää ikinä. Tähän kaikkeen pitää vain tottua.

Olen liian lihava, oksettava. Miksi en vaan saa lopetettua syömistä? Olen niin helvetin säälittävä etten ansaitse elää. En edes halua elää, haluan kuolla. 

Ainoa piristävä asia on se, että menen parhaan ystäväni kanssa katsomaan Apulantaa vanhalle asuinpaikkakunnalleni. Keikka on tämän kuun lopulla.

Haluan viiltää. Viime viilloista on jo kauan, en ole aivan varma milloin viimeksi olen tarttunut terään. Yritän olla viiltämättä kesällä ettei siskoni tai kukaan muukaan huomaa jälkiä. Mutta nyt halu on todella kova tällä hetkellä, en jaksa tapella vastaan enkä edes halua. 

Olen säälittävä, mutta kaipaan sitä kun joku ihminen tulee kysymään että voinko hyvin. Vaikka en oikeastaan koskaan kertonut kenellekkään totuutta, olin silti iloinen että joku edes kysyi. Tälläkin hetkellä haluaisin että joku ihminen näkisi sen kuinka huonosti voin. Toisaalta en koska silloin olen säälittävä huomiohuora. Avun pyytäminen on säälittävää ja typerää. Omalla kohdallani siis, en ajattele noin muiden kohdalla. En tosiaankaan. Mutta minä en ansaitse apua.

Ainiin, haudatessamme kissaani en katsonut keneenkään päin (olimme mummillani isäni ja vanhan naapurimme kanssa). En halunnut kenenkään näkevän kyyneleitäni. Lopulta kun kannoin kissan sylissäni hautaan naapurimme näki kasvoni ja kysyi pärjäänkö ja vastasin hymyssä suin että tietenkin. Lopulta lähdin nauraen tilanteesta pois ja menin vessaan itkemään. Tämän kaiken jälkeen nukuin mummini yläkerrassa kaksi tuntia.

Ensimmäisellä yläasteellani minulla oli aivan ihana opinto-ohjaaja. Kävin koulua erillisessä rakennuksessa kouluavustajan kanssa, ja olin siis melkeinpä joka tunti ainoa oppilas. Tuntini pidettiin yleensä tämän erillisen rakennuksen keittiössä/ruokailuhuoneessa. Oponi joi usein siinä huoneessa kahvia ja siinä sivussa kyseli minulta voinnistani ja vaikka vastasin aina että voin hyvin, hän kysyi vielä että olenko varma. Hän huolehti muutenkin paljon ja jaksoi aina kiinnostua puheistani.

Sitten vaihtaessani koulua aloin lintsaamaan vielä enemmän, enkä lopulta käynyt koulussa enää juuri ollenkaan. Sielläkin oponi oli todella mukava ja kantoi huolta minusta. Hän järjesti oppilashuoltoryhmän "kokouksen" jossa päätettiin että että käyn ysiluokan loppuun lääkärini määräämällä kevennetyllä lukujärjestyksellä.

Kesällä aloitin laihdutuksen kaikista suurimmalla vimmalla ja kävin osastojaksolla. Siellä omahoitajani oli erittäin ihana ihminen. Hänelle meinasin kertoa syvempiäkin asioita, mutta lopulta en halunnut. Siellä kävimme oikeastaan läpi asioita, jotka auttaa viiltelystä eroon pääsemistä. Sanoin kyllä hoitoneuvottelussa etten aio koskaan lopettaa viiltelyä, ja kannassani olen pysynyt tähänkin asti.

Syksyllä alotin kymppiluokan. Asiat olivat pitkästä aikaa todella hyvin, ja syksy oli elämäni parasta aikaa, olin iloinen. Onnellinen. Talvea kohti mentäessä mielialani laski hurjaa vauhtia alaspäin. Eräällä opon tunnilla kirjoitimme lapuille joitain asioita jotka ovat tärkeitä ja niin edelleen, en muista tarkalleen mitä siihen piti kirjoittaa. Minä kirjoitin jotain suurinpiirtein että haluan tappaa äitini joskus yms. Silloin opo tuli kysymään tästä asiasta multa yksi välitunti ja pyysi juttelemaan hetkeksi hänen huoneeseen. Siellä sitten sovimme että hän psykoterapeutiksi opiskelevana voi ruveta juttelemaan kanssani jos haluan. Ensiksi en tähän suostunut. Hän taisi pyytää minua seuraavan viikon opontunnin jälkeen juttelemaan hetkeksi ja kysyi olenko harkinnut asiaa. Sanoin että olen mutta en oikein tiedä haluanko apua. Hän käski miettiä rauhassa. Siitä lähdin sitten toimintavälitunnille ja oloni oli todella ahdistunut. Olin todella sekaisin ja jäin seuraavalta tunnilta pois ja menin vessaan viiltämään. Sen jälkeen menin koputtamaan opon huoneen ovelle ja sanoin että tarvitsen apua. Tuo hetki oli todella raskas ja sydämeni hakkasi niin lujaa että tunsin kuolevani. Siitä lähtien tapasimme epäsäännöllisesti ja sainkin hetkeksi apua. Olen kiitollinen.

Kuten huomaa, olen takertunut yläaste-aikoinani opoihin, haha en itse ole ennen tajunnut sitä. Häpeän itseäni silmät päästä, miten he ovat kestäneet tälläistä säälittävää teiniä.

Paras ystäväni on kohta meidän talon alaovella, menen häntä vastaan. Kirjoitan taas joskus.

pitkästä aikaa rivejä tänne

Tekisi mieli lyödä itteensä. Hakata niin että veri lentää. Miksi mä en onnistu tässä! Miksi kaikki muut ovat niin laihoja, miksi mä en pysty siihen? Enkö mä saa olla edes laiha? En ansaitse sitäkään. Laihuus on kauniiden ihmisten etuoikeus. Ja minä olen ruma. Ruma ja lihava. Paha ihminen.

Kun juoksen, reiteni höllyvät tahdissa. Vihaan sitä. Reiteni ovat valtavat, samoin pohkeeni. Oikeastaan kaikki minussa on isoa ja rumaa. Kasvoni ovat todella rumat ja pyöreät, vartaloni lihava. Uskokaa kun sanon, että olen varmasti maailman rumimpia ihmisiä.

En edes tiedä miksi kirjoitan tänne. Viimeksi olen kirjoittanut 4.6. Tuntuu että kuukaudessa olisi tapahtunut paljon, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan ole. On kuitenkin muutamia surullisia asioita sattunut, kuten se, että vanha luokkalaiseni menehtyi 1.7. Tuona samaisena päivä kaksi vuotta sitten eräs toinenkin kaverini kuoli. Miten epäreilua elämä onkaan. Olisinpa voinut kuolla heidän puolestaan.

Kesäloma on mennyt pääsääntöisesti hyvin. Loman alussa oliin paniikissa siitä, miten pärjään ilman turvallista koulurytmiä ja ihmisiä joita siellä oli. Se meni ohitse viikossa ja silloin alkoikin jo kesätyöni. Jakso meni mukavasti ja pidin työpaikastani todella paljon. Kaiken lisäksi pääsin hakemaani kouluun ja vieläpä sinne linjalle mihin halusin. Elämä tuntuu menevän omalla painollaan eteenpäin, mutta minä se vain junnaan ja jarrutan matkaa. En halua tämän elämän jatkuvan! Ensi vuonna täysi-ikäistyn, en voi olla niin vanha. En osaa ottaa vastuuta asioista. Tämä kaikki pyörii päässäni ja murehdin kaikkea jo nyt.

Kylläpäs tätä tekstiä rupeekin tulemaan, kun vaan rauhoittuu kirjoittamaan. Ja kirjoitus into kasvaa koko ajan. Mutta en varmaan höpise enää turhaa, kellokin on jo yli yksitoista!

Mun sydän hakkaa koko ajan todella nopeasti, ja siihen sattuu. Muhun sattuu koko ajan, mikään asento ei ole hyvä. Mä syön kerran päivässä kunnon ruokaa niin vähän kuin mahdollista. Mä lenkkeilen. Mä urheilen aina kun voin. Mä oon niin helvetin lihava, mun on pakko jatkaa tätä. Vaikka mä tiedän että tää ei oo tervettä. Mä tuun kuoleen tähän joskus. Ja sitä mä haluankin, kuolla. Kuihtuu pois. Mä oon koko kesän vapaa, en oo kiinni missään. En joudu puhumaan kenellekkään. Ehkä mä kuolen tän kesän aikana. Mä haluan kuolla. Mä haluan samalla kuitenkin että joku vetäis mut pois tästä. Mut en mä sitä niin paljon halua kuin kuolemaa. Mä oon siihen valmis.

Ja silti mua pelottaa.

Tästäkö se kesä alkaa

Kevätjuhla ohi. Kymppiluokka ohi. Ja minä en tunne mitään. En surua, en iloa, en onnellisuutta. Tunnen ehkä hieman pelkoa. Nyt olen aivan yksin. Enää ei ole ketään kenelle voin puhua, toisin kuin koulussa. Koulussa on aina turvallista, siellä on ihmisiä joille voi puhua. Tai vaikka ei puhuisi, siellä on aina joku. Nyt kun koulua ei ole, enkä käy missään juttelemassa, olen aivan yksin. En kyllä halua edes puhua kenellekkään, sillä yleensä kaikki psykoterapeutit ovat naisia. Ja minä en puhu yhdellekkään "äitihahmolle". Tiedän, että on myös miespsykoterapeutteja mutta silti, en tiedä. Parempi vain pitää turpa kiinni eikä häiritä ketään.

Olen parhaan ystäväni kanssa. Emme tee mitään ihmeellistä. En halunnut mennä juomaan kaupunkiin, ei vaan tehnyt mieli. Nukuin päivällä ainakin 4 tuntia. Olen todella väsynyt.

Todistukseeni olen ihan tyytyväinen. Tässä numeroni:

Äidinkieli 9

Englanti 9

Ruotsi 10

Biologia 7

Maantieto 8

Matematiikka 7

Fysiikka 7

Kemia 7

Uskonto 8

Terveystieto 9

Yhteiskuntaoppi 8

Historia 8

Keskiarvo 8,08 ~ 8,1.

Nostin siis keskiarvoani yhteensä 1,3 numeroa. Ja sain ruotsista sen kympin, minkä halusin! 

Kesäloma. 11. kesäkuuta saan tietää mihin kouluun pääsen, jos pääsen. 8. kesäkuuta alkaa kesätyöni. Työjakso kestää vain 10 päivää. Millä täytän koko kesäni? Isäni on töissä joka arkipäivä klo 7-16. Olen yksin. Saan ainakin laihduttaa. Luultavasti matkustan kesällä sukulaisten luo. Ja tapaan kavereitani jotka asuvat eri kaupungeissa. Sekä työstän kavereideni kanssa cosplay-asuja. Kyllä tämä kesä tässä nopeasti menee, toivottavasti. En vain jaksaisi elää. En vain jaksa. Kuulostanpa todella angstiselta, anteeksi. Olen oikeasti todella hyvällä tuulella. Olen iloinen.

Hyvää kesälomaa teille kaikille.

Kuka tässä voittaa

Pelottaa. Kevätjuhla on jo lauantaina! Mihin tämä vuosi katosi? Kaikki liukui niin nopeasti ohi, pian tiimalasin hiekka olikin jo valunut pohjalle. Tämä vuosi on kokonaisuudessaan ollut todella hyvä, olen masennukseni kannalta voinut paljon paremmin, ja tapellut lääkärini kanssa juuri tästä asiasta. Hän ei uskonut kun sanoin, etten koe enää olevani vaikeasti masentunut. En silloin ollut.
  Nyt tuntuu, että olen yhtä huonossa kunnossa kuin vuosi sitten tähän aikaan. Masennus hiipii takaisin ja ottaa minut syliinsä. Se kertoo asioita, totuuksia. Minä olen huono, minun pitää muuttua. Paitsi laihemmaksi, myös hiljaiseksi ja syrjäänvetäytyneeksi. Ja minä taistelen sitä ääntä vastaan, mutta välillä se voittaa. En halua jäädä taas kaverittomaksi hylkiöksi! Haluan elää niin kuin kaikki muutkin ikäiseni. Haluan olla normaali!

Paniikkihäiriö valtaa yhä suurempia osia elämästäni. En voi tehdä enää juurikaan mitään ilman, että pieni ääni huutaa korvassani "Kuolet, jos menet tuonne. Kuolet jos teet noin". Pidemmän päälle se on todella kuluttavaa. Toisaalta, kuoleminen on houkutteleva vaihtoehto. Mutta silti osa minusta haluaa olla edes hetken aikaa aivan normaali teini-ikäinen.

Tai no, olenhan minä normaali. Minussa ei ole mitään erityistä, ainakaan hyvällä tavalla. Taidan kyllä olla erityisen raivostuttava ja säälittävä. Ei minulla ole oikeutta elää tälläisenä.

Siskoni lähti tänään isälleen. Hänen kanssaan on aina yhtä kiva olla, hän on niin tärkeä minulle ettei tiedäkkään. Silti en voi olla täysin vapautunut hänen seurassaan, sillä en tiedä tietääkö hän viiltelystäni. Olin siis koko ajan pitkähihainen paita päällä. Kävin myös tänään metsästämässä boleroa kevätjuhlaan, mutta en löytänyt. Pakokauhu iskee, mitä minä nyt teen. En voi mennä ilman pitkiä hihoja minnekkään. Pakko keksiä jotain!

Olin tänään kahden luokkalaiseni kanssa. He ovat niin kauniita, olen todella kateellinen. Miksi helvetissä olen näin ruma. Mutta odottakaas vain, naamaani ei saa kauniiksi mitenkään, mutta laihan keijukaiseni itsestäni kyllä saan. Vaikka siihen menisi ikuisuus, minä teen sen!

Se on hiljaa mutta kun se puhuu se sanoo vaan rumia asioita

Olen yksin kotona. Isäni pääsee kai kohta töistä. Mietin, pitäisiköhän ruveta tekemään jotain ruokaa. Aina sanotaan etten tee mitään hyödyllistä, mutta kukaan ei näe että mä yritän, mä yritän niin helvetisti. Muokkasin tosiaan eilen blogini ulkonäköä ja nimeä, en vain koskaan ole tyytyväinen.

Paino 43,6. Helvetti mä vihaan itseäni. Haluan kuolla. Kevätjuhlassa kaikki näkevät vain lihavan ja ruman nuoren hakemassa huonoa todistustaan. Saimme jo tietää kaikkien aineiden numerot, keskiarvoni on 8,08, eli 8,1. Olen ihan tyytyväinen, nostinhan sen 6,8 tuohon 8,1.

Pakokauhu valtaa mieleni koko ajan. Pakko tehdä koko ajan jotain. Liikkua edes jotenkin, en pysy edes hetkeä aloillani. Ahdistun siitä vain lisää. Ahdistan itse itseäni.

Siskoni tulee huomenna tänne, tai oikeastaan tulen hänen kanssaan takaisin kotiin. En siis voi pitää ennen torstaita lyhythihaisia ollenkaan. En siis pidä lyhythihaisia paitoja muualla kuin kotona jos täällä on vain isäni lisäkseni. Annan kyllä haavojen parantua ennenkuin olen ilman pitkiä hihoja, mutta koska oikeastaan viillän vain jalkoihin paita-asia on selvitetty.

Olen aika yksin. Kuinka hirveän ihmisen pitää olla, jotta oma äiti hylkää? Niimpä, miettikää sitä, Olen kamala ihminen, en ansaitse edes turvallista äitiä. Isäni on minulle todella tärkeä, mutta hänkin on tehnyt ja sanonut paljon asioita joita en koskaan anna anteeksi. On asioita joita hän on tehnyt, mutta en voi koskaan sanoa niistä kenellekkään. Asioita, joista ei tiedä kukaan. Ei varmaan edes hän itse. Ei hän ole uhkaillut lyömisellä montaa kertaa, mutta on kuitenkin jonkin verran. Hän on sanonut minulle päin näköä "Tapa itsesi". Hän haukkuu ulkonäköäni. Toisaalta hän tekee noita asioita vain ollessaan humalassa. Ehkä tosiaan olen liian herkkä, niin kuin hän sanoo. Ehkä ryyppääminen on normaalia, niin kuin hän sanoo. Ehkä kaikki, oikeasti kaikki, johtuukin vain minusta. Äitini ei ikinä pitänyt minusta, myös isäni ja siskoni on sanonut niin. Eivätkä he sitä tarkoita pahalla, se on aivan oikeasti tosiasia. Siskoni oli hänen parempi lapsensa, minä olin se huono, joka ei osannut tehdä mitään. En osannut viedä koiria lenkille, en osannut imuroida, olin huono koulussa, olin (ja olen) ruma, olin ujo, olin säälittävä paniikkihäiriöinen syömisongelmainen kakara, josta ei ollut kuin haittaa. Ainakaan hänen ei tarvitse enää kestää minua, emmehän ole nähneet yli kahteen vuoteen.

Minua käsketään unohtamaan kaikki vanhat asia, ja yrittää mennä äitiä vastaan, ei olla niin ankara hänelle. Eikö kukaan jumalauta näe kuinka paljon minä olen yrittänyt. Olen yrittänyt mennä vastaan, mutta hän ei tule minua vastaan. Ja sitten kun lopetin yrittämisen, kaikki on minun vikani. Kun minä en tee asioiden eteen mitään. Minähän olen jo kohta aikuinen, minun pitäisi ymmärtää asioita jo. Ja minä ymmärrän, tajuan, minä elän näissä asioissa. En voi vain unohtaa kaikkea, varsinkaan kun elän nämä asiat joka päivä uudestaan ja uudestaan. Tämän takia en halua puhua kenellekkään, ei kukaan ymmärrä. En tarkoita tuota pahalla, en aliarvio ketään, mutta kun kukaan ei oikeasti ymmärrä. Kukaan ei usko. Eikä ketään edes oikeasti kiinnosta. 

Blogini ei ole taaskaan kauaa näkyvissä, anteeksi siitä. En vain voi ottaa riskiä että jään kiinni. Linkkaan myös tähän alle biisin, toivottavasti kuuntelisitte sen, varsinkin sanoja.

Se kuolee

Minä olen huono. Jätin aamulla tietysti syömättä, mutta nyt kun olen käymässä mummillani, olen syönyt 336 kaloria. Aamupaino oli sentään vähän tippunut, 43,4kg. -300g eilisestä, mikä ei ole kovin paljoa, mutta olen kahdessa päivässä laihtunut 1,4 kiloa. Ystäväni laihduttaa myös. En oikein tiedä mitä sanoa hänelle. En sano mitään, en kannusta laihtumaan, enkä kannusta lopettamaan. Olen hirveä, mutta suuttuisin itsekin jos joku käskisi minun lopettaa. Tämä ystäväni sanoo koko ajan minulle että "tää ei oo sun juttus tää laihdutus" ja nauraa päälle huonoa itsekuriani. Vielä minä näytän hänelle, minusta tulee laiha. Niin hauras että katkean eikä kukaan uskalla koskea minuun.

Niin, olen siis mummillani käymässä isäni kanssa. Pesin automme ja auttelen muutenkin. Haluan olla hyödyksi.

Huomenna kouluun. Emme tee siellä mitään järkevää, katsomme yhden opettajan kanssa jotain elokuvaa ja sitten kai pääsemme kotiin. Voisin vain jäädä kotiin ja tehdä jotain hyödyllistä, mutta toisaalta koulussa ollessani en edes voi syödä. Ja haluan kyllä viettää aikaa luokkalaisteni kanssa. Nyt kun haukkumistakaan ei enää tämän yhden suunnalta tule, ainakaan paljoa. Ansaitsen kyllä haukkumisen, ainakin toistaiseksi.

Minulta on kyselty todella paljon elämäni aikana siitä, miksi haluan tappaa itseni. Mitä haluan saavuttaa sillä? Ja vastaan aina samalla tavalla; en jaksa elää vaan haluan vain kuolla. Sitten kysytään mitä haluan ihmisten ajattelevan siitä. Vastaan siihenkin aina että en tiedä. Oikeasti minä ajattelen itsekkäästi ja haluan, että ihmiset jäisivät miettimään miksi tein sen. Jotkut ehkä surisivat hetken aikaa, joitain ei edes kiinnostaisi. Äitini syyttäisi asiasta isääni, mutta hän ei surisi ollenkaan. Isäni saattaisi surra ja syyttää itseään, mutta toisaalta silloin hän ei joutuisi kuuntelemaan valitustani hänen juomisestaan. Johon en edes saisi puuttua. Sisareni pääsisivät asiasta yli nopeasti, heidänkään ei enää tarvitsisi huolehtia pikkusiskostaan, ei tarvitsisi yrittää olla äitejä minulle. Itsemurha on hyvä ratkaisu.

Tiistaina lähden kesken koulupäivän bussilla toiseen kaupunkiin, johon siskoni tulee minua vastaan. Menen katsomaan vanhan ala-asteeni tekemää musikaalia, ja samalla näen myös vanhoja luokkalaisiani, vanhoja ihania ystäviä, sekä kiusaajiani.

Mummini keittää kahvia, nyt pitää alkaa suunnittelemaan miten saan oltua syömättä..

Sekavaa tekstiä

Minulla on hyvä olo. Heräsin aamulla jo yhdeksän aikaan ja lähdin melkein heti rullaluistelemaan puoleksi tunniksi, eli kulutus oli n. 200 kaloria. Söin äsken ensimmäisen kerran koko päivän aikana puolikkaan ruisleivän palan jonka päällä oli margariinia, joten kaloreita tuli n. 50. Eilen rullaluistelin puolitoista tuntia ja kävin puolentunnin juoksulenkillä. Söin eilen aivan liikaa, 800 kaloria. Saan syödä päivässä maksimissaan 500 kaloria. Ja liikuntaa pitää olla paljon.

Aamupaino oli 43,7kg.

Tein äsken broilerisalaatin, jota en kyllä itse syönyt. Saan syödä vasta neljän jälkeen seuraavan kerran. Isäni kyllä söi salaattia ja kehui sitä. Toisaalta, krapulassa mikä vaan ruoka on hyvää. Hän ryyppäsi taas eilen, mutta en jaksa enää välittää.

Yritän auttaa kotona niin paljon kuin voin. Koska pääsin eilen jo kahdelta, tein ruoan, tiskasin ja imuroin ennen kuin isäni tuli kotiin. Sitäpaitsi, kaikki tekeminenhän kuluttaa edes jotain. Tämä on minun tapani olla edes jotenkin hyödyksi, kun olen muuten niin hyödytön.

Koulua on jäljellä enää 3 päivää. Mihin kaikki aika katosi? Viime kesänä olin aivan varma että en elä enää vuoden päästä, suunnittelin kaiken viimeistä piirtoa myöten, vaikken sitä kenellekkään ole kertonut, tietysti olen vain valehdellut kaikesta. Tavoitteenani oli kuolla kymppiluokan jälkeen. Ajatus houkuttaa vieläkin todella paljon mutta ei, en voi tappaa itseäni vielä. On niin paljon tekemistä ennenkuin saan tappaa itseni. Tuleva kesä näyttää paljon asioita. Kesällä haluan laihtua paljon, haluan kuihtua henkihieveriin. Haluan ottaa lävistyksen, mistä olen haaveillut jo monta vuotta. Haluan viettää aikaa läheisteni kanssa, ehkä viimeistä kertaa. Ehkä pääsen tavoitteeseeni ja laihdun, ja lopulta kuolen.

En saisi pyytää keneltäkään apua, jos en ole valmis "parantumaan". Eihän kukaan voi auttaa minua, jos olen aina kaikkea vastaan. Sanon kaikille lujasti ei, en halua enkä tarvitse apua. Karkotan kaikki ihmiset elämästäni, ja yritän olla tyytyväinen. Koska kun olen yksin, olen vahva ihminen. Vahvat ihmisethän eivät tarvitse kenenkään apua. Silti, jokin pieni osa minussa toivoo, että joku superihminen tulisi ja huomaisi kuinka paha minun on oikeasti olla. Tulisi ja sanoisi että hän auttaa ja saa tämän kaiken loppumaan. Tiedän olevani kohtuuton, eihän sellaisia ihmisiä ole olemassa, ja vaikka olisikin niin en minä sellaista ansaitse. Eihän minulla ole ongelmaa minkään asian kanssa. Ei minulle ole tapahtunut mitään niin pahaa, kuin jollekkin toiselle. En ansaitse apua. Olen vain yksi masentunut teini muiden joukossa. Ei sillä ole mitään väliä, miten minä voin. Ja hyvä niin. Minä pärjään, niin kuin olen tähänkin asti pärjännyt.

Viiltely jatkuu. Sitä en lopeta koskaan. En ikinä. Se on minun juttu, säälittävää mutta koukuttavaa. Pakkomielle.

Tuleva kevätjuhla ahdistaa todella paljon. Laitan mekon, miten saan säälittävät arpeni ja haavani käsistäni piiloon. Miten saan itseni kauniimmaksi ja laihemmaksi viikossa? Miten pystyn olemaan itkemättä?

Itkettää nykyään. Mutta pystyn vielä hallitsemaan sitä. Itkin silloin pari viikkoa sitten paniikkikohtauksen aikana, enkä pystynyt hallitsemaan sitä ollenkaan. Toivottavasti niin ei käy enää.

Vanhoja muistoja ja painoahdistusta

Painan 44,2kg. Olen lihava, tiedostan sen aivan hyvin itsekin. Pitää päästä alle 40 kilogramman. Haluan painaa uudestaan 39 kiloa niinkuin viime kesänä. Luin vanhoja päiväkirjojani, olen painanut viime vuonna jossain vaiheessa 45,8kg, kesällä jossain vaiheessa painoin 39,8kg. Olen siis painanut enimmilläni 45,8 kiloa. En halua enää koskaan olla niin painava. Haluan olla langanlaiha pieni ihminen, jota kukaan ei voi satuttaa enää koskaan.

Valitan taas aivan turhasta. Eihän minulle ole edes koskaan tapahtunut mitään pahaa. Olen vain liian herkkä. Minun pitäisi päästä eroon tunteistani, mikä ei ole helppoa sillä olen jättänyt mielialalääkkeeni syömättä noin kuukauden ajalta. Huomaan sen mm. siitä, että olen todella iloinen jossain hetkessä, ja seuraavassa haluan jo tappaa itseni, ja haluan itkeä tämän "pahan maailman" takia.

En saa puhua kenellekään. En saa vaivata ketään olemattomilla ongelmillani. Jos puhun, saatan lipsauttaa vahingossa jotain liikaa. Parempi vain kun osaisin pitää turpani kiinni.

Viiltely jatkuu. Jatkan kyllä nyt hetken aikaa vain jalkoihin viiltelyä, sillä laitan _mekon_ kevätjuhlaan, enkä halua että koko koulu nauraa minulle ja säälittäville "viiltojäljilleni". Haha, niinhän terveydenhoitajatkin tokaisevat aina välillä jotain viiltojeni säälittävyydestä. Minä nauran heille, sillä he eivät tajua että minähän viiltelen myös moniin muihin paikkoihin kuin käsiin. En ole aivan niin tyhmä miltä näytän.

Päähäni putkahtelee välähdyksiä menneistä tapahtumista. Siitä kuinka pienenä äitini repi minua hiuksista ja laittoi talvipakkasella illasta/yöstä ulos, koska itkin, sillä en voinut syödä. Hän huusi vihaavansa minua. Muistan tuon tapahtuman nyt todella hyvin. Olin tuon aikana 9-10-vuotias. Äitini repi minua hiuksista aina kun itkin, huusi minulle ja rikkoi tavaroitani.

Kerran hän jätti minut yksin kotiimme ja otti kännykkäni ja lähti autolla pois sanomatta sanaakaan. Siinä sitten kävelin syysiltana yöpäidassa naapurillemme, itkien ja mukanani koiramme ja taskulamppu. En tiedä missä kaikki muut olivat. Tuokin tapahtui sen takia, kun sain paniikkikohtauksen kun olin syönyt raejuustoa. Lopulta naapurimme soitti äidilleni ja tämä tuli muka hätääntyneenä hakemaan minut sieltä. Kotona hän huusi kurkku suorana minulle. Kun muut tulivat kotiin, ei asiasta puhuttu sanallakaan. Muut perheenjäseneni saivat tietää tuostakin tapahtumasta tämän vuoden puolella. Tuolloin olin 10-11-vuotias.

Saan muistipätkiä myös muista tapahtumista, mutta niistä en luultavasti koskaan kirjoita. Jos joskus jään kiinni tästä blogista, joutuisin kertoa myös näistäkin muistikuvista.

Tänään on kuitenkin ollut pääpiirtein hyvä päivä. Koulussa emme tee juuri mitään, joten sielläkin on vain rentoa oloa. Tällä hetkellä olen bussissa menossa kotiin, olin erään luokkalaiseni kanssa ulkona. Puhuttiin paljon asioista maan ja taivaan välillä. Nyt illalla en enää aio syödä tietenkään. Kylmään suihkuun polttamaan kaloreita, sitten omakehittelemäni treenit ja nukkumaan. Huomenna töihin.

Tapahtuuko mikään oikeasti

Tänään olin töissä. Ihan perus päivä, yritin polttaa mahdollisimman paljon kaloreita. Olen siis esikoulussa tetissä.

Kotiin tultuani en tehnyt mitään, kunnes paras ystäväni tuli meille. Menimme ulos rullaluistelemaan ja kuluttamaan mahdollisimman paljon. Siinä rullailtuamme kaksi aikuista miestä huuteli meille jotain rullailutyylistämme, ja naureskelimme heille jotain vastaukseksi ja jatkoimme matkaa. Näimme heidät myöhemmin lähikauppamme pihassa kaljojen ja tupakan kanssa ja he pyysivät meitä mukaansa tämän toisen miehen kämpälle. Siinä sitten juttelimme ja lähdimme heidän mukaan. Oli ihan kiva ilta. Juttelimme, kuuntelimme musiikkia ja joimme kaljaa. Menin vessaan ja näin saunassa hamppua kasvamassa. Emme kuitenkaan polttaneet mitään heidän kanssaan. Jossain vaiheessa jutut alkoivat mennä mielestäni ahdistavaan suuntaan ja halusin lähteä. Niinpä lähdimme joskus klo 23 kotia päin. Ilta on ollut kiva, ainakin erilaisempi kuin yleensä.

Sen jälkeen  istuimme vain ulkona ja talojen rappukäytävissä, en halunnut mennä heti kotiin. Ahdisti. Nyt asia on kunnossa ja olemme kotona.

Paino oli aamulla 43.6kg. En saa sitä alemmas. Tai sitten en vain ole yrittänyt tarpeeksi. Vittu menee hermot itseeni. Tekisi mieli vain repiä ranteet auki ja kuolla.

En saa enää koskaan puhua kenellekkään "ongelmistani". Päätin sen tänään. Vihaan itseäni ja valitustani. Haluan vain kuolla, ymmärtäisivätpä muutkin sen. Haluan kuolla! En puhu kenellekkään. En saa. En saa myöskään itkeä. Se on väärin. Itkeminen on rumaa. Heikkoa. Minä en halua olla heikko. Haluan olla vahva. Vahva, laiha, täydellinen ja kuollut.

Kirjoitan vaikka tiedän ettei kukaan näe postauksiani. Piilotin blogini varoittamatta, sillä meinasin jäädä kiinni. Ja sitä en halua, en missään nimessä. Tulen pitämään tätä blogia aina välillä näkyvissä.

Olen ollut koulussa ja työharjoittelussa, lukion pääsykokeissa, kavereiden kanssa sekä istunut kotona miettien miten voisin vain tappaa itseni. Säälittävää, tiedän. Halu kuolla on taas vahva, vahvempi kuin aikaisemmin. En halua kasvaa aikuiseksi, haluan olla lapsi! Fyysisesti pyrin saamaan lapsenomaisen ruumiin, täysin muodottoman ja ihrattoman kropan. Tiedän olevani muodoton jo nyt, mutta haluan olla täysin lapsen näköinen. Haluan olla kaunis ja laiha. Haluan olla hyvä. Täydellinen. Laihuus on täydellisyyttä. Anoreksia on kaunis. Minä haluan olla osa anoreksiaa.

Viiltely on suuremmassa roolissa elämääni kuin vähään aikaan. En osaa edes viiltää. Haluan saada aikaan syviä haavoja, sellaisia joihin voisi kuolla. Käsiin en viillä kuin harvoin, mutta jalkani ovat sitten sitäkin viilletyt. Viiltelyä en lopeta koskaan, en vaikka kuka käskisi. Haluan tulla paremmaksi viiltelijäksi. En tule koskaan katumaan viiltojälkiä, en aio elää niin vanhaksi että murehtisin moista asiaa.

Asiasta toiseen. Sain eilen koulussa paniikkikohtauksen todella pitkästä aikaa. En ymmärrä mikä minuun meni. Lähdin vain kesken tunnin mukamas vessaan, ja kun astuin käytävälle olin jo aivan paniikin vallassa. Olin aivan varma että kuolen. Ennen kuin edes tajusin niin kyyneleet valuivat silmistäni. En itkenyt, en varmasti! En voinut hallita itseäni mitenkään. En tajunnut edes itkeväni, eikä itkua kestänyt kuin varmaan minuutin verran. Olen niin heikko. Säälittävä. Siitä hyvästä kun itkin sain viiltää itseäni lisää. Viiltää kun olin niin tyhmä. Niin säälittävä mitätön ihminen. Minun pitäisi tappaa itseni. Ja niin aionkin, en vain ole varma vielä että miten.

Harhat. Näen niitäkin enemmän kuin vähään aikaan. Mustia varjoja, hahmoja. Ihmisiä? En ole varma. Jotain, jotka vaanivat minua. Ne haluavat tappaa. Ne käskevät tekemään asioita, ja haukkuvat minua säälittävyydestäni. Ei se mitään, tiedän että ansaitsen sen. En vain jaksaisi enää. Haluan kuolla.

Muistan suunnitelleeni että tapan itseni kymppiluokan jälkeen. Ei mikään huono vaihtoehto.

Kolmen viimeisen kuukauden aikana:

Olen juonut itseni todella humalaan.
Olen ottanut lääkkeitä siihen lisäksi.
Olen impannut eri aineita.
Olen juonut myös jotain aineita, joita ei juomiseen ole tarkoitettu.
Olen työntänyt monesti sormet kurkkuun ja oksentanut.
Olen kävellyt junaraiteilla.
Olen miettinyt tapoja kuolla.
Olen panostanut kouluun.
Olen yrittänyt avautua ihmisille.
Olen saanut kuulla haukkumista ja uhkailua.
Olen saanut kuulla kehuja ihmiseltä, joka antaa minulle pahoja muistoja, vaikka ei liity niihin mitenkään.
Olen lihonut.
Olen laihtunut.
Olen ollut väsynyt
Olen viiltänyt.
Olen vihannut.
Olen rakastanut.

Siinäpä oli lista. Huomenna (tai tänään) on helatorstai. Kello on 0.41. Eilen söin n. 700 kaloria (liikaa) ja liikuin paljon. Minulla on nälkä, mutta en syö. Kauniit tytöt eivät syö.

Päälle kymmenen kiloa, niin olen tavotteessa. Kymmenen kiloa keijukaisvartaloon. Minä aion päästä tavotteeseen. Painan vielä jonain päivänä 30kg.

Muut menivät syömään, minä tulin yksinäni kertaamaan ruotsinkokeeseen, joka on seuraavalla tunnilla. Stressaa, en osaa mitään. Meillä on taas sijainen, tälläkertaa mies ja mukava sellainen.

Minulla on nälkä. Pyörryttää. Rakastan näitä tunteita, kun äänet kuuluvat jostain kaukaa ja kaikki näyttää sumealta. Kuin olisin yksinäni omassa maailmassani, joskus vielä laihana ja kauniina. Hauraana ihmisenä jota kukaan ei voi koskettaa rikkomatta. Sellainen minä haluan olla. Ajatelkoot muut mitä tahtovat.

Kohta alkaa koe, sen jälkeen näytelmäharjoitukset. Nyt kertaan vielä, pakko saada hyvä numero!

Ei universumeja kannata valjastaa yhdelle ihmiselle

Viikonloppuna join luokkalaisteni kanssa. Ennen tätä olin mummillani viettämässä pappani synttäreitä.

Paino on 41,0kg. Vähään aikaan en ole viillellyt. Tänään terapeuttini lähetti viestin jossa kertoi varanneensa perheajan ensi viikon tiistaille. Pelottaa, siellä varmasti puhutaan siitä mitä kerroin isäni juomisesta. Hän juo vain paljon viikonloppuisin, ei sen useammin. Kunpa osaisin vain pitää turpani kiinni.

Eilen olin parhaan kaverini kanssa pitkästä aikaa. Olimme aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, kuin emme olisi koskaan riidelleet. Hän oli meillä ilta yhdeksään asti. Kun hän lähti, aloin tekemään yhteiskuntaopin esitelmää, ja luin maantiedon kokeeseen joka oli tänään. En jaksa panostaa kouluun enää, vaikka olisi pakko. Huomenna on ruotsin koe, mun pitäisi saada 9½ että saisin 10 todistukseen. Tiedän, ettei sillä ole sinänsä väliä onko todistuksessa 9 tai 10, mutta olisihan se hieno saada. No, kuvittelen turhia. En koskaan tule saamaan ruotsista uudestaan kymppiä todistukseen.

Turhaa löpinää. Lähdin tänään kesken ruotsintunnin pois, meinasin oksentaa. Olin sen tunnin kokonaan pois, viimeiset kaksi tuntia olin tunneilla paikalla. 

Sain juuri äsken kuulla, että erään toisen parhaan ystäväni asiat kotona eivät ole mallillaan. Kunpa osaisin auttaa. Hän asuu vain niin kaukana. Yritän olla tukena niin hyvin kuin pystyn.

Roikotan jalkojani sängyn laidan yli. Aivan varmasti jokin ottaa kohta nilkoistani kiinni. Tämä on varmasti yleinen pelko.

Ulkona alkaa olla lämmintä, on valoisampaa ja mielialani on parempi kuin vähään aikaan. Kuolemaa en ole miettinyt niin paljoa kuin yleensä, mutta kuitenkin pohdin sitä päivittäin. Kaikki tuntuu valoisammalta. Viikot soljuvat helposti, koulua vain kolme päivää eikä minulla ole tet-paikkaa, joten viikkoni jää vain tuohon kolmeen päivään. Esitämme ensi viikolla esikoululaisille luokkamme kanssa kaksi satua, olemme miettineet tätä ryhmätunneillamme nuoriso-ohjaajien kanssa. Minut valittiin toisesssa sadussa päärooliin, ja toisessa olen yksi hahmo muiden joukossa. Rakastan näyttelemistä, ja ryhmätunneilla olleilla improvisaatiotehtävissä olen aina ollut ensimmäinen joka "näyttää mallia". Unelmani olisikin tulla näyttelijäksi, jos aikuisikään pääsen joskus. Tiedän kyllä etten ole hyvä näyttelijä, olen suorastaan surkea. Mutta silti on kiva kuulla että minun poissaollessani on ajateltu että minä sovin päärooliin. Huomenna on ensimmäiset harjoitukset.

Kello on kymmentä vaille kymmenen. Olen lukenut ruotsia vähän, muuten olen vain piirtänyt, maalannut ja tehnyt fimo-massasta erilaisia hahmoja. Tämä on minun tapani purkaa stressiä. Kuitenkin näin illalla kaduttaa, olisi pitänyt lukea. Pitää vain pitää peukkuja pystyssä ja toivoa että koe menee hyvin...

Voisin ottaa tavaksi kirjoittaa aina aamulla bussissa. Niin paljon turhaa aikaa.

Maanantaina hoitoneuvottelu, johon isäni ei päässyt tulemaan. Lähete sairaalan puolen poliklinikalle, sekä sille samaiselle päiväosastolle missä olin viime kesänä. Anteeksi mitä? Sanoin etten tarvitse apua, mutta tämä lääkäri oli todella eri mieltä. Hän olisi punninnutkin minut ellei hänen vaakansa olisi ollut rikki. Sanoin ettei syömisessäni ole mitään ongelmaa, kysyisi vaikka isältäni. Huhtikuussa vapautuu yksi jaksopaikka päiväosastolta, mutta en aio mennä sinne. En voi olla koulusta pois, varsinkaan huhtikuussa milloin meillä on koeviikot. Perkele.

Eilinen englanninkoe meni todella huonosti. Meinasin oksentaa kokeen aikana, oli todella huono olo. Tai no, jännitän aina kokeita todella paljon, ja joskus kävin aina oksentamassa ennen koetta.

Tänään reumalääkäri, sorminiveleeni työnnetään piikki. Se sattuu yllättävän vähän. Ainakin sormi normalisoituu, se on ollut todella kipeä ja turvonnut viimeisen kahden viikon aikana.

Ketään ei varmaankaan kiinnosta säälittävä elämäni. Yritän silti kirjoittaa useammin kuin nyt olen kirjoittanut.

Taaskaan en ole kirjoittanut. Silti lukijamäärä lisääntyy, kiitos teille!

Olen menossa kouluun, bussissa istuskelen. Vaihdan hetken päästä bussia että pääsen koululleni. Ulkona on valosaa, ja lämpöäkin pitäisi tällä viikolla olla. Painoani en tiedä.

Tänään klo 10.00 on poliklinikka lääkäri. Siellä mietimme mihin minut lähetetään jatkohoitoon. Pelottavaa. En halua hoitoa, en tarvitse.

Viikonloppu meni hyvin, olin kavereideni kanssa. Eilen vietin erään tyttökaverini kanssa naistenpäivää, katsoimme elokuvia. Rentoja päiviä. Ei mitään ihmeellistä.

Koulu alkaa klo 8.05. Istun aamuisin busseissa noin tunnin.

Hyvää maanantaita kaikille.

Kuulumisia

Lomasta. Olin siskollani sunnuntaista tiistaihin. Junat olivat taas yllätys yllätys myöhässä, joten kun vaihdoin junaa, tämä oli jo mennyt vaikka sen piti odottaa. Niimpä jäin parin muun matkustajan kanssa odottamaan seuraavaa, joka lähtisi kahden tunnin päästä. Vihaan junalla matkustamista, vaikka en niin usein niillä mene. Ensimmäisen tunnin ajan olin erään tuttuni kanssa, seuraavan istuskelin yksikseni. Lopulta pääsin junaan ja kotiin.

Keskiviikosta perjantaihin en tehnyt mitään erikoista. Olin vain kotona. 

Lauantaina (eli eilen) vietimme iltaa luokkalaisteni ja muutaman muun ihmisen kanssa kaverillani. Join paljon, sain jotain pillereitä joltain tuntemattomalta, mutta otin ne silti. En huomannut paljoakaan eroa normaaliin humalaan, olin ehkä vain yliaktiivisempi kuin yleensä. Kokeilin nuuskaa ensimmäistä ja viimeistä kertaa, sekä poltin elämäni ensimmäisen tupakan. Lisäksi viiltelin pitkästä aikaa, kaverini vessassa löytämilläni terillä. En muistanutkaan kuinka rentouttavaa viiltely onkaan. 

Poliklinikan lääkäriaika onkin vasta 9.3. Muistin väärin. Huomenna on yhteiskuntaopin koe, luin kerran koko koealueen. Pakko saada hyvä numero, haluan pitää yhteiskuntaopin 9. 

Kello on kohta puoli yksitoista. Kouluun menen kahdeksaan, pitää ruveta nukkumaan.

1. maaliskuuta

Anteeksi hiljaiselo. Lupaan kirjoittaa illalla kuulumisia ja mitä loman aikana on tapahtunut. Voin sanoa että olen ollut todella huonossa kunnossa, enkä voi syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Nyt istun autossa, kävimme isäni kanssa ostoskeskuksessa. Nyt vain ajelemme siellä sun täällä. Mutta illalla kirjoitan enemmän, lupaan sen.

Aggressio

Pilaan muiden ihmisten päivät. Olen todella aggressiivinen ja vihainen koko ajan. Tekisi mieli hajottaa tavaroita ja satuttaa ihmisiä fyysisesti. Olen sairas. Sadisti. Tekisi mieli tappaa, joku muukin kuin itseni. Mikä minua vaivaa?

Viikonloppu on mennyt ihan hyvin. Olen käynyt kaupungilla siskoni kanssa, ja olemme vain olleet kotona. Tänään hän lähtee. Minulla on lomaa koko ensi viikko, isäni on koulussa. Olen siis yksin. Outoa. Olen tottunut siihen että joku on aina kanssani. Tämä on kyllä hyvää vaihtelua.

Ensi viikolla menemme luultavasti juomaan luokkamme kanssa jonnekkin. En jaksa odottaa, haluan humalatilan. Lisäksi pidämme kolmen muun kaverin kanssa kaveri-illan. Ihastukseni kanssa olemme lähentyneet todella paljon. Rakastan häntä. Tiedän vain että en ole hänelle tarpeeksi hyvä. En ansaitse häntä. Enkä usko että isäni edes hyväksyisi sitä että pidän myös tytöistä. Tuntuipa oudolta sanoa se, jotenkin se tuntuu varmemmalta.

Rakastan sua.

 

Young but not beautiful

Ensimmäinen tämän vuoden "koeviikko" pulkassa. Huomenna töihin. Siskoni tulee viikonlopuksi tänne.

Paino 40.6kg.

Olen kipeä. Flunssaa ja kuumetta. Silti olen tänäänkin riehunut ulkona kavereideni kanssa nahkatakissa ja ohuissa vaatteissa, tummissa meikeissä. Rakastan kävellä katuvalojen valaisemilla kaduilla ihmisten seassa täristen kylmästä. Rakastan sitä tunnetta kun on niin kylmä että sattuu. Keuhkoihin sattuu kun juoksee ja hengittää nopeasti sisään kylmää ilmaa.

2.3 poliklinikan lääkäriaika. Neuvottelu siitä mihin hoitoni siirtyy, jos on siirtyäkseen. Tuolla en ainakaan jatka käymistä, se on varmaa.
4.3 ravitsemusterapia käynti. Isänikään mielestä en tarvitse sitä, joten saattaa olla etten joudu menemään sinne.
5.3 reuman takia suu- ja leukasairauksien poliklinikalle.

Hiihtoloma alkaa perjantaina. Loman jälkeinen viikko onkin aika täynnä.

Vihaan ulkonäköäni todella paljon. En käsitä miten voin olla näin ruma. Kasvonpiirteeni ovat todella rumat ja hampaani kamalat. Hampaani ovat todella vinot, mutta en vain pysty hankkimaan rautoja. En kai saisi sitten edes valittaa, oma vikani kun en voi ottaa rautoja.

Oponi pyysi käymään luonansa juttelemassa hakuasioista. Emme kyllä jutelleet paljoakaan siitä mihin haluan hakea, vaan enemmänkin siitä miten voin ja jaksan tsempata tämän kevään ajan.. Hänelle oli yllättävän helppo puhua. En kertonut paljoa olostani, sanoin vain että pelkään tämän kevään menevän samalla lailla kuin viime kevään, eli jätän taas koulussa käymisen enkä tee mitään.

Kello on kymmentä vaille kymmenen. Melatoniinit otettu puolituntia sitten, nyt vain unta odottamaan.

Nämä vuodet puuduttaa, tanssien nuoralla

Vaikka en kommentteihin osaa vastata, olen niistä todella kiitollinen.

En tiedä mitä kertoisin. Painoani en tiedä vieläkään, en uskalla käydä vaa'alla.

Tänään oli fysiikan koe. Huomenna on liikuntapäivä ja äidinkielen koe. En ole aloittanut lukemista. Hah, ja minun pitäisi nostaa numeroita. En pysty siihen.

Parhaan ystäväni kanssa en ole jutellut viikkoon. Emme ole riidoissa. Emme vain, no, puhu. Tämä on vähän kuin taukoa toisesta. Olen niin raivostuttava että ei ihmekään että minusta halutaan taukoa.

Juttelemassa en ole käynyt missään pitkään aikaan. Minua ollaan nyt siirtämässä jo intensiivisempään psykoterapiaan. En edes tiedä mitä se on.

Sekavaa. En jaksaisi nousta aamulla ylös. Haluan vain kuolla.

Nämä vuodet puuduttaa

Tanssien nuoralla

En rakasta sinua enää, en rakasta

Sä juokset pois, sä pelkäät

Paras ystäväni sanoi ettei halua pitää yhteyttä vähään aikaan. Ei halua satuttaa. En kestä. Tein jotain väärin. Aivan varmasti. En halua menettää häntä, en voi elää ilman häntä. Haluan kuolla.

En tiedä painoani, en ole uskaltanut katsoa. Tiedän lihonneeni. 

Halu viiltää kasvaa suuremmaksi ja suuremmaksi. Haluan viiltää. Haluan tuntea sen kivun taas. Tarvitsen sitä.

Ihastukseni sanoi haluavansa seurustella kanssani tulevaisuudessa. Ja kyllä, tämä ihastukseni (jonka kanssa olen säätänyt noin 3 kuukautta) on tyttö.

Haluan kuolla. Tappakaa minut, ansaitsen sen. En ansaitse helppoa kuolemaa, mutta kuoleman kuitenkin. 

Sekavaa tekstiä. Ihmettelen jos joitain kiinnostaa oikeasti tämä säälittävä elämäni.

Kahden vuoden aikana olen menettänyt yhteyden äitiini, pitkäaikaisimpaan parhaaseen ystävääni (tunsimme 10 vuotta), moneen muuhun kaveriin muuton yhteydessä, ja lisäksi nyt ehkä parhaan ystäväni. Kyllähän sen tyhmäkin tajuaa että jotain vikaa minussa on. Kaikki haluavat pois luotani. Nykyään karkotan ihmiset tahalteni luotani pois ennenkuin he kerkeävät itse lähtemään. Niin se on helpompi.

Tuntuu siltä kuin haluaisin itkeä. Ei, minä en itke. En itke koskaan. En osaa. Ennen itkin todella herkästi, nykyään en koskaan. Olen saanut kuulla haukkumista itkuni takia, nyt en enää itke. En ole niin heikko.

Ja vaikka biisissä lauletaan "aina nälkä", minun nälkäni on lähtenyt pois!