Ja mä toivon että sä kuulisit mut

Voi kuinka mä haluisin taas puhua sulle. Mä haluisin kertoo sulle kaikesta totuuden. En ymmärrä miten sulla olikin muhun niin järjetön vaikutus. Mä kuvittelen että mä kirjotan sulle, vaikka tiiän etten luultavasti enää koskaan tuu puhumaan sullekaan. No, ethän sä ois muiden mielestä ees saanut sillon vuosi sitten auttaa mua. Se ei kuulunut sun työnkuvaan. Mutta oon niin kiitollinen että sä silti kuuntelit mua.

Mua pelottaa vähän. Tänään polilla se hoitaja jutteli koko ajan anoreksiasta, ihan kuin mulla mukamas olisi anoreksia tai joku muu syömishäiriö. Se sano että eihän se mua voi pakottaa muuttuun, että ne on sitten toiset ihmiset jotka niin pystyy tekemään. Se on kuulemma huolissaan. Ihan turhaan sanon minä. Eihän mulla mitään hätää ole, mä oon oikeasti lihava. Mun kehonkuva ei ole vääristynyt, mä tiedän olevani liian suuri. Aivan liian suuri. Mua ahdistaa ihan suunnattomasti kun tiedän, että muut huomaa mun lihoneen. Mua hävettää kun en olekkaan enää se pikku-Ada. Miten siitä pienestä Adasta onkaan kasvanut näin iso tyttö? Olisinpa osannut pysäyttää kasvamisen.

Lisäksi mulla on taas menossa kausi, jolloin kaikki muistot vaan pyörii mun päässä. En mä pääse niistä eroon, enkä mä voi puhua mistään ennen kuin täytän 18. Silloin mulla ei oo enää sitä vaaraa että mun olisi pakko tehdä joku poliisi-ilmotus tai jotain. Silloin mun isällekkään ei enää kerrota mitään. Mutta miten mä uskallan puhua sitten kesällä kun oon täyttäny 18? Oon tuudittautunu monen monta vuotta siihen uskoon, että mulla on vielä aikaa olla puhumatta. Mutta nyt se aika alkaa käydä vähiin. Eihän mun mikään pakko ole puhua, mutta tiedostan sen itsekin, että mä en jaksa näitä kausia enää, Mä en halua muistaa. Mä haluan unohtaa kaiken. Mä haluan taas kuolla.

Kuinka itsekästä, tässä mä puhun vain itsestäni ja siitä kuinka mulla on paha olla. Mä vihaan vihaan vihaan itseäni! Tänäänkin mun hoitaja kysy, että mitä mä tavottelen laihuudella. Että koenko asioiden paranevan sillä, että olen vaikka 10 kiloa pienempi. Mä en ole ihan niin tyhmä miltä mä näytän. Mä tiedän, että tää elämä ei olisi sen helpompaa vaikka painaisin alle 40 kiloa. Mä tiedän että mikään paino ei olisi tarpeeksi alhainen. Mä tiedän niistä kaikista fyysisistä ja psyykkisistä oireista mitä vakava alipaino aiheuttaa. Ei tää maailma muuttuisi suuntaan eikä toiseen vaikka olisin maailman laihin ihminen. Mutta silti mä haluan olla pienin kaikista! En mä ihan oikeasti tiedä syytä sille. Kai mä oon niin itsekäs että tahdon ihmisten huomaavan mun laihuuden. En mä saavuta sillä laihuudella mitään. Hyvällä tuurilla saattaisin kuolla siihen. Ehkä mä pyrin siihen että mua sattuis. Mä haluan että muhun sattuu, ei viiltely enää riitä mulle.

Ehkä mä myös toivon että joku keräisi mun kyyneleet ja veisi ne kotiin. Että mun ei tarvis olla yksin, vaikka mä sanon haluavani sitä. Ehkä mä oikeesti vaan haluan olla joku muu. Ada mä en ainakaan halua olla. Ada voisi kuolla pois.

Kirje

Sä aina kysyit multa että onko se oikein että sä Ada haukut itseäsi koko ajan. Ja joka kerta mä vastasin että on, se on oikein. Ja jatkan itseni haukkumista vieläkin. En mä halua kuulostaa säälittävältä teiniltä, joka keksii itselleen ongelmia. Kyllä mä jotenkin sen tajuan, että en mä sellanen oo. Mutta silti se joku huutaa mun päässä että mä oon just sellanen, huomiohuora. Sellanen, joka ei ansaitse apua, joka ei saa kertoa mitään kenellekkään. Mutta silti musta tuntuu että tällä hetkellä sä oot ainoo kelle mä pystyisin kertomaan edes jotain. Koska sä olit ainoo joka oikeasti tuntui välittävän. Saattaa olla että kuvittelen kaiken mutta mä silti haluan uskoa että sä välitit. Edes vähän.

Asiat on solmussa. Ei mitenkään enempää kuin yleensä. Mulla on vaan pahempi olla kuin vähään aikaan. Oon oikeasti tosi väsynyt tähän kaikkeen. Oon niin helvetin väsynyt isän joka viikonloppuiseen ryyppäämiseen, siihen kuinka se tulee yöllä valittaan mulle siitä kuinka sillä on paha olo, kertomaan kuinka paska lapsi mä oon. Siihen kuinka se seuraavana päivänä nukkuu koko päivän krapulaansa pois. Ja sitä seuraavana päivänä pyytää anteeksi ja vannoo lopettavansa. Mutta eihän se pysty siihen, kyllä se sen itsekin tajuaa. Mutta ei sitä voi myöntää, meillähän menee aivan loistavasti, muuta ei saa kertoa. Äiti on syypää kaikkeen. Enkä mä ihan toista mieltä oo, kyllähän äitikin on paljon pahaa aiheuttanut, mutta se ei kuulu mun elämään enää niin paljoa. Mä elän tässä hetkessä juuri nyt, ja mä tarvitsen sulta isä tukea, etkö sä helvetti näe. Sä et voi poistaa mun pahaa oloa, mutta sä voit tehdä siitä lievempää sillä, että sä lopetat ryyppäämisen. Mä saatan pyytää ihan saatanan paljon, mutta sä aina kerrot kaikille kuinka tekisit kaikkes jotta mulla olis hyvä olla. Mut ethän sä tee. Musta tuntuu että sä et edes yritä. Et kunnolla.

Äiti. Siinäpä vasta ihminen. Äiti, sä oot aiheuttanu niin paljon pahaa ettet koskaan voi ymmärtää sitä täysin. Etkä sä ymmärräkkään, sähän oot sairas. Etkä sä sille voi mitään. Musta vaan tuntuu niin helvetin pahalta ajatella, että mä en kelpaa edes omalle äidilleni. Ja mä kun luulin että tässä evoluutiossa äidit on niitä, jotka pitää lapsensa hengissä. Mä oon ollu niin väärässä. Ja kyllähän isäkin mut pystyy elättään, hyvin hän on kaikki perusasiat hoitanutkin, en mä muuta väitäkkään. Mutta onhan mun pakko sanoa että mä välillä kaipaan jotain äidillistä hahmoa, en välttämättä just omaa äitiäni, mutta jotain. Kai se on ihan luonnollista. Voi äiti kunpa voisitkin olla terve! Mä yritän niin paljon ajatella tätä kaikkea siltä kannalta, että ethän sä oikeasti ymmärrä mitä sä oot tehnyt,etkä mitä sä teet. Mutta se sattuu kun ajattelen että olet sanonut monta kertaa katuvasi lasten hankkimista. Olet kertonut kuinka et halua pitää lapsiisi yhteyttä enää ikinä. Enää ikinä on pitkä aika, ja siitä on nyt kulunut vasta hieman yli kolme vuotta. Äiti miten luulet minun pärjäävän sen ikuisuuden? Etkö sinä ikävöi minua koskaan? Olenko mä aina vaan joku vahinko jonka olet pistänyt alulle? Vahinko jolla ei ole väliä, joka voisi vain kuolla? Enhän minä voi mielesi sisälle päästä, ei kukaan voi. Ja sinä et koe olevasi sairas, joten et edes kerro mitä ajattelet. Voi kunpa voisin parantaa kaiken. 

Sinä yksi ihminen joka olet myös satuttanut mua niin pahasti, etten ole koskaan kertonut siitä kenellekkään. Olet tehnyt asioita, joista olen joskus maininnut vain täällä blogissani. Voi sitä raivon määrää mikä mussa nousee aina välillä tapahtumia miettiessä! Mun tekisi vain mieli tappaa sut, saada sut kokeen kaiken sen kivun, mitä oot aiheuttanut. Sen kaiken häpeän. Mä haluan vaan tappaa sut. Sun takia mä en voi istua bussissakaan kunnolla, jos joku ihan vieras ihminen istuu mun viereen. Sä vaikeutat mun arkielämää. Sun takia mä pelkään ihmisiä. Sä teet musta heikon ja säälittävän. 

Ja sinä Ada, sua mä vihaan kaikista eniten. Kaikista eniten tässä maailmassa. Ada on paskin koko maailmassa, ei sitä voi edes ihmiseksi kutsua. Se on niin ruma, läski, arvoton. Eihän se pärjää missään. Yrittää laihduttaa, yrittää viillellä hahhah. Sen pitäisi tappaa itsensä, eihän kukaan jäisi kaipaamaan sitä. Kuten huomaatte, Ada on ainoa joka saa asioista tehtyä ongelmia. Sen isä pärjäis ilman sitä, sen äidistä nyt puhumattakaan. Eihän sillä oo ees kavereita, ne harvat "kaveritkin" on sen kanssa vaan säälistä. Eihän kukaan jaksa tollasta paniikkihäiriöistä ongelmateiniä. Huomiohuoraa. Huoraa, sillähän sen entiset luokkalaiset sitä kutsu. Kuuletko Ada, sä et oo mitään. Et yhtään mitään. Sut pitäis kiduttaa hengitä. Sä et ansaitse helppoa kuolemaa. Kuolema itsessään on sulle niin iso palvelus. Mutta ei sua täälläkään kaivata. Kaikille olisi parempi jos olisit kuollut. Kuolisitpa sä pois.