Tekee mieli viiltää mutta en saa

Tällä viikolla olin huimat 2 päivää koulussa, koska maanantai jäi kuvausten takia välistä, ja keskiviikko sekä torstai ahdistuksen takia. Tänään olin verikokeissa, toivottavasti ainakin rauta-arvot olisivat nousseet, ne kun ovat olleet reippaasti alle 100.

Aamulla bussissa tapahtui "pelottava" asia. Istuin bussin takaosassa, eikä siellä ollut kuin lisäkseni yksi mies. Nousin jäädäkseni seuraavalla pysäkillä pois, kun huomaan miehen tuijottavan mua ja nauravan. Hän näytti pientä käsiasetta mulle ja laittoi sormen huulilleen ja sanoi "shhh". Sitten hän nauroi ja laittoi aseen taskuunsa. Soitin isälleni kun pääsin bussista ulos, ja hän ilmoitti poliisille. Biologian tunnin aikana poliisi soitti mulle ja pyysi tuntomerkkejä tästä miehestä. Saa nähdä löytyykö häntä koskaan. Tämä tapaus ei ainakaan helpottanut bussipelkoani..

Mä jäin miettimään näyttelijöitä, joiden kanssa tein "töitä" maanantaina. Sitten tajusin, että yksi näyttelijöistä oli sellainen, johon olin aivan ihastunut ollessani noin 10-vuotias. Hän näytteli silloisessa lempielokuvassani. Hauska ajatella, että 10-vuotiaana en varmasti olisi kuvitellut, että saan olla joskus lempi näyttelijäni kanssa näyttelemässä. Pieni Ada olisi ratkennut 8 vuotta sitten liitoksistaan jos olisi tiennyt tämän.

Mun paino on pysynyt siinä 46 kilossa. Mä olen käynyt lenkillä tällä viikolla 3 kertaa (pää huutaa että se on liian vähän). Oon jopa ruvennut ajattelemaan, että voisin yrittää kasvattaa lihaksia. Mutta painon nousu pelottaa niin paljon..

Kun mulla on vaikea masennuskausi, en jaksa laihduttaa kun pää hajoaa muista asioista. Kun mieleni on taas vähän parempi, alkaa laihdutuskin sujua. Onkohan muillakin tälläistä?

Syysloma alkoi, olen niin iloinen siitä. Ensi viikolla ei tarvitse ahdistua koulusta, bussimatkoista eikä ole teatteriharjoituksia tai tarvitse mennä musiikin teoria -tunneille. Yksi rakkaimmista ystävistäni tulee tänne viikon alussa, olen nähnyt hänet viimeksi vuoden alussa. Sitten menen jossain vaiheessa viikkoa mummulleni.

Onneksi on perjantai. Huomenna menen katsomaan yhtä taidenäyttelyä, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään. Mieliala on ihan ok.

Ja ai niin, meinasi unohtua. Lähetin kuraattorille eilen viestiä, ja hän ottaa yhteyttä koulupsykologiin. Ehkä mä saan jossain vaiheessa apua. Toivottavasti.

Päivän fiilikset

Mähän olen vain lellitty pikku teini, mulla ei ole mitään oikeutta valittaa pahasta olosta. Mulla on asiat hyvin, oikeastaan paremmin kuin hyvin, ja silti mä vaan valitan. Mun pitäisi miettiä enemmän niitä oikeasti pahoinvoivia ihmisiä, esimerkiksi niitä Afrikan nälkäisiä lapsia. Ne tekisi luultavasti mitä vaan että saisivat mun elämän. Mulla on koti, ruokaa(...), paras ystävä, opiskelupaikka ja perhe. Miksi mä en osaa olla onnellinen? Miksi mä teen niin normaalista asiasta, kuin syöminen, niin sairaan vaikeaa? Mä en tiedä.

Mä oon ollut pari päivää aivan helvetin huonolla tuulella. Kaikki pienimmätkin asiat on saanut mut itkun partaalle. Mä nukuin lauantain ja sunnuntain aikana yhteensä 24 tuntia. Stressi koulun alkamisesta vie mun voimat. Mä kyllä odotan koulun alkua, mä odotan sitä "uutta alkua", mitä syksyn tuleminen mulle aina merkitsee. Mä tunnen, että mä pystyn laihduttamaan itseni hengiltä. Mä haluan olla hyvä koulussa. Syksy merkitsee uutta alkua, sekä pelkkää suorittamista. Silti mä myös odotan sitä innolla, vaikka se kaikki stressaakin.

Mä oon taas junassa menossa mummulleni. Lipuntarkastaja ei käskenyt näyttää opiskelijakorttia. Puoli tuntia niin olen perillä. Puoli tuntia aikaa murehtia tulevia kaloreita ja mahdollista painon nousua.

Elokuu. Mihin se kesä meni?

Pala siitä joka oli taivas

Olen ollut mummullani lauantaista asti, nyt istun junassa matkalla kotiin. Musta oli ihanaa olla siellä, mutta en voi sille mitään että mua ahdistaa mun paino taas näin paljon. Mua pelottaa että olen lihonut. Mä olen syönyt aivan liikaa. Vaaka, näytä mulle edes ne numerot jotka näin ennen reissuani.

Mä haluan parantua. Mä haluan laihduttaa. Mä haluan olla normaali. Mä haluan olla pienin. Mä haluan elää. Mä haluan kuolla.

Mummuni sanoi että hän tulee ikävöimään minua kun taas lähden. En mä halua aiheuttaa ikävää, anteeksi etten voinut jäädä. Jos olisin voinut niin olisin jäänyt.

Mulla ei ole mitään hoitokontaktia. Mä en siis "pääse" puhumaan asioista kenellekkään. Vanhan lääkärini mukaan mä pärjään. Mähän olen nyt aikuinen. Mä osaan hoitaa itse asiani. Mä olen omillani.

Ja mä haluaisin vain huutaa että en mä pärjää. Mä en osaa pärjätä.

Mulla on ollut vakituinen hoitokontakti melkein neljä vuotta. Sitten se loppui kuin seinään. Kouraan jäi lääkereseptit ja onnentoivotukset. Ja niiden avulla mä pärjään.

Päätöksiä?

Mä en halua laihduttaa. Mä en jaksa sitä. Mä en pysty siihen. Miksi mä en saisi syödä kuten muut? Mä kyllä tiedän etten liho, mulla on oikeasti sellaiset geenit, että voin syödä paljon saamatta massaa. Kop kop, näin on ainakin ennen ollut. Mä en vaan jaksa jatkaa.

Tälläisiä ajatuksia on tällä viikolla pyörinyt päässä. Voi olla että kohta olen taas eri mieltä, tai sitten jatkan laihduttamista kuten kesäisin yleensä. Huoh. Mä en tiedä mitä mä haluan.

Mä en oo lukenut niin paljon pro ana- blogeja, mä en katso thinspiration kuvia, mä yritän ajatella ruokaa "positiivisella" tavalla. Mulla ei ole "kunnon" syömishäiriötä, ei todellakaan, mutta tämäkin on silti oikeasti vaikeaa, ja haluan siitä eroon. Toivottavasti omin jaloin pääsen kävelemään ylös tästä suosta. Tai sitten menen vain syvemmälle. Sitä ei voi tietää.

Ajatuksia laihdutuksesta

Tää on niin sairasta. Luen anoreksia blogeja ja mietin mikä saa ihmiset ihannoimaan sairaalloista laihuutta. Eihän kukaan oikeasti halua hauraita hiuksia, jatkuvaa palelua tai huonoa ihoa. Ei kukaan halua tuntea pahoinvointia ja huonoa omaatuntoa maailman normaalimman asian, syömisen, takia. Ei oikeasti, vaikka muuta väittääkin. Silti kaikki saavat sen kuulostamaan niin kauniilta ja tavoiteltavalta asialta. "Mitä vain kunhan olen laiha!" Kyllähän minä teen sitä itsekin. Ehkä tämä on tekopyhää saarnata tästä aiheesta, kun itsekin sorrun laihduttamiseen aina uudelleen ja uudelleen. En välitä mistään seuraamuksista mitä laihduttaminen saa aikaan. En välitä vaikka kuolisin. Silti se jokin pieni asia sisälläni kertoo tämän olevan sairasta. Sairasta eikä kaunista. Mutta se sairas mieleni saa tästäkin lauseesta muodostettua niin tutun muutoksen, sairaan kaunista.

13. joulukuuta

Laihduttaminen on kuolemisen arvoista. Laihduttaminen on kuolemisen arvoista. Laihduttaminen on kuolemisen arvoista.

Eikö niin?

5. joulukuuta

Tämä teksti on pyhitetty ruoalle ja syömiselle(/syömättömyydelle).

Sain tietää että vaakani valehtelee 300-400 grammaa alaspäin. Olen siis vieläkin lihavempi kuin luulin. Tämä veti mielialani todella maahan.

Kaloreita on tältä päivältä kertynyt noin 920, mikä on aivan liikaa. Toisaalta jokainen kalori on liikaa.. Huomisen on pakko onnistua paremmin. Pakko! Kävin vain 25 minuutin kävely/juoksulenkillä illalla, joten en ole edes kuluttanut melkein mitään. Säälittävää.

Luen silmät loistaen ana-blogeja. Miten muut onnistuvat tässä? Olenko todella näin huono, että laihdutus vaatii minulta todella paljon ponnisteluja? Haluan onnistua, haluan laihtua, haluanhaluanhaluan! Tahdonvoimaa minulta löytyy, mutta itsekurini on todella huono. 40 päivää syömättä herkkuja. Vain 40 päivää.

Käveleminen tuntuu erittäin raskaalta. Hengästyn rappusten nousemisesta. Kuntoni on todella huono, liiku läski liiku!

Paniikkihäiriösi johtuu lihavuudestasi. Jos olisit laihempi olosikin olisi paljon parempi. Usko pois Ada, minä tiedän. Laihuus on avain kaikkeen, mieti, saatat jopa saavuttaa kuoleman laihuudella! Kuolisit kauniisti hauraana. Tahdonvoimaasi kadehdittaisiin, laihuuttasi pelättäisiin. Mieti kaikkea tätä mitä voit saavuttaa laihuudella! Millään muulla ei ole väliä, ei ole haittapuolia, on vain kauneutta, laihuutta.