Kyydissä tuomiopäivän vaunussa

Mulla piti olla ihan normaali käynti polilla. Nyt tilanne on se, että mua ei päästetä kotiin. Mä en halua mitään muuta kuin kotiin. Mä haluan että kaikki asiat pyyhitään pois eikä mitään ole koskaan tapahtunut.

Mä en tiedä mihin mut heitetään. Ei ihmiseltä voi kieltää kotiin pääsyä. Mä en ole vaaraksi itselleni tai muille.

Mä voisin lähtee pois tästä odotustilasta johon mut käskettiin vähäksi aikaa kunnes lääkäri löydetään. Mä voisin vaan lähteä pois. Mutta jokin estää mua.

Poliisitkin soittaa tällä viikolla. Mitä mä niille sanon? Valehtelenko vai kerronko totuuden?

Mä en jaksa enää miettiä. Mä haluan nukahtaa.

4. maaliskuuta

Täällä mä polilla odottelen. Näin mun vanhan omahoitajan. Näytän ihan kamalalta (näytän kyllä aina) ja ärsyttää että se näki mut näin rumana. Sen silmissä oon ihan varmasti lihonutkin. Tai no oonhan mä varmasti lihavampi muidenkin silmissä. Sekä omissani. Voi miksi olen päästänyt itseni tähän kuntoon?

Oon syönyt tänää rasvatonta jogurttia, josta tuli noin 100kcal. Turhia kaloreita, olisin pärjännyt ilmankin. Mulla on ihan yhtä huono-olo nyt kuin silloin jos olisin jättänyt syömättä.

Olin ihan varma että painoni olisi noussut mummillani olon aikana, mutta ei se ollut! Se oli laskenut parisataa grammaa. Vähän, mutta kuitenkin.

Kunnes pääsen täältä, käyn kirjastossa jos pystyn ja sitten menen kotiin. Bussilla matkustaminen ei ole mulle kauhean helppoa, niin saa nähdä pääsenkö käymään siellä kirjastossa vai en. Joudun menemään bussilla kuitenkin kotiinkin, joten sama kai se on jos käyn kirjastossakin. Ainakin  yritän.

On jo perjantai, ja mun pitäis tehdä maanantaiksi filosofian läksyjä. Aloittaminen on kaikista vaikeinta. Ehkä mä kuitenkin saan ne tehtyä.

Vapaapäivä

Koeviikko alkoi, mulla tosin on tänään vapaapäivä. Istuskelen tässä polilla ja odottelen. Ensimmäinen terapiakäynti. Vähän mietityttää mistä se haluaa puhua. Mä olisin mieluiten vain hiljaa, en mä halua puhua.

Mulle tuli sairaalasta kirje, jossa oli aika ensi viikon maanantaille. Tapaaminen erikoislääkärin ja osaston omahoitajani kanssa. Mulla ei ole hajuakaan miksi sellainen on varattu.

Ei mulla muuta asiaa ole. Pitäisi lukea kokeisiin, tällä viikolla on onneksi vain ranska ja musiikki (josta ei koetta ole). Ei onneksi liian stressaavaa.

28.1.2016

Olin polilla tapaamassa fysioterapeuttia. Juteltiin koko tunti kehonkuvan muuttumisesta ja vääristymisestä. Siitä kuinka näen itseni painavampana kuin olen. Kuvien avulla hän ja opiskelija näyttivät minulle että olen heidän mielestään laihimman ja toiseksi laihimman tytön välillä. En siis kaikista laihin. Käynti oli ihan ok, ei se minun mieltäni muuttanut ainakaan parempaan päin, halu olla pienempi lisääntyi sitäkin enemmän, jos se edes on mahdollista. Eilinen päivä meni noin 700 kalorilla, mikä tuntuu aivan järkyttävältä määrältä, mutta tiedän että kehoni menee helposti säästöliekille. Eli pakko syödä noinkin paljon.

29.1.2016

Paino on tippunut eilisestä 600 grammaa. Kuinka se on edes mahdollista? Tekisi mieli nauraa, vaikka tiedän kaiken pudotuksen olevan vain nestettä. Kuitenkin, -600 grammaa! Aamupalaksi syön samaa mitä ennenkin, Elovena pikapuuro 130kcal ja vitamiiniporetabletti 8kcal. Tulen koululle tuntia ennen ensimmäisen tunnin alkua. Nyt istuskelen vain käytävän sohvalla ja odotan että kello on 9.45. Viimeinen päivä ennen koeviikkoa, mutta ahdistusta ei kokeiden takia ole. Ainakaan vielä.

Keskiviikko

Eilen mulla oli polilla lääkäriaika. Juteltiin paljon koulusta kunnes puhe kääntyi syömiseen. No ei se mun ajatuksia tai tekemisiä muuta. Se varasi uuden ajan 10.2 ja tästähän mun pää vasta riemastu. Niin paljon aikaa laihduttaa ennen seuraavaa kertaa! Mun on pakko olla pienempi kuin nyt, enhän mä kehtaa mennä sinne tämän näkösenä. Pitää vaan pystyä pitämään motivaatiota yllä, repsahtaminen on vaan niin helppoa. Mutta se tunne syömisen jälkeen on aivan hirveä. Silloin yritän yleensä aina oksentaa mutta koskaan en saa oksennusta tulemaan. Miksi se ei enää onnistu?

Suurin osa palasi ruokailusta takaisin luokkaan, en ole enää yksin. Otan kuulokkeet pois korvilta ja yritän olla sosiaalinen. Musiikki jatkuu 12.05. Istun paikallani toppatakki päällä, täällä on niin kylmä. Ulkona on -21 astetta pakkasta. Eikös paleleminen kuluta enemmän kuin normaali lämpötila? Toivottavasti.

Ryhmässäni on eräs laiha tyttö, johon vertaan jatkuvasti itseäni. En usko että hänellä on mitään syömishäiriötä, sillä hän syö koulussa usein sipsejä ja muita sellaisia. Voi kun voisinkin luonnostani hoikka, mutta ei. Mun pitää tehä kaikkeni että olisin laiha. Mutta laihuuteen on vielä matkaa. Ja mä aion seurata tätä mun valitsemaa polkua kohti laihuutta ja ehkä jopa kuolemaa.

Ainiin, olen jo pitkään jumittanut tässä järkyttävässä painossa. Mittani ovat tällä hetkellä 45.3kg ja 166cm.

Polilla käyty. Pidättelin itkua koko käynnin ajan, ja sanoin että en aio puhua totuuden mukaisesti, sillä en halua että isäni saa tietää asioistani. Valehtelin siis suurimmaksi osaksi asioistani. Silti hän kysyi että olenko miettinyt osastohoitoa. Joo en kyllä mihinkään osastolle suostu menemään. Miksi edes menisin, en jumalauta tarvitse apua!

Polilta lähtiessäni kyyneleet rupesivat valumaan portaissa, ja bussipysäkille päästyäni itkin jo täysiä. Soitin isälleni ja sanoin että en yksinkertaisesti jaksa enää yhtään.

Jokin minussa haluaa huutaa koko maailmalle että syöminen aiheuttaa niin paljon ongelmia, etten jaksa miettiä mitään muuta kuin kaloreita, painoa, liikuntaa ja syömättä jättämistä. Mutta en huuda. En kerro kenellekkään. Silloinhan olisin huomiohuora.

Tekstini on todella ristiriitaista, anteeksi siitä.

Huomenna biologian ja japaninkoe. En jaksa lukea. Olen kirjoittanut biologiasta kymmenen A4 kokoista sivua muistiinpanoja enkä silti osaa yhtään mitään.

Silmiä polttaa tämä itkeminen. Päässäni pyörii vain se, miten pystyn jättämään syömiset väliin. En halua miettiä tällaisia asioita. Haluan kuolla.

Paniikkikohtaus (taas)

Paniikkikohtaus kesken ranskan tunnin. Opettaja lähti luokasta ulos kanssami ja halasi kun itkin ja kyselin voinko kuolla. Sen jälkeen sivari päästi minut tyhjään luokkaan, jossa puhuin ensin isäni ja sitten siskoni kanssa. Nyt olen ruotsin tunnilla. Aivan kuin olisin sumussa. Silmät sumenevat enkä näe kunnolla. Kuulen äänet kuin seinän läpi. Unohdan hengittää ja tunnen palan kurkussa.

Haluan kuolla pois. En jaksa tätä enää.

Kaloreitakin on kertynyt tänään jo 202.

Lähden polille 12 jälkeen. En edes tiedä mistä siellä puhutaan. Olen aivan helvetin sekaisin enkä vain jaksa enää. Säälittävää.

Aamupaino oli muuten 42.5 kiloa. Muistaakseni.