Tekee mieli viiltää mutta en saa

Tällä viikolla olin huimat 2 päivää koulussa, koska maanantai jäi kuvausten takia välistä, ja keskiviikko sekä torstai ahdistuksen takia. Tänään olin verikokeissa, toivottavasti ainakin rauta-arvot olisivat nousseet, ne kun ovat olleet reippaasti alle 100.

Aamulla bussissa tapahtui "pelottava" asia. Istuin bussin takaosassa, eikä siellä ollut kuin lisäkseni yksi mies. Nousin jäädäkseni seuraavalla pysäkillä pois, kun huomaan miehen tuijottavan mua ja nauravan. Hän näytti pientä käsiasetta mulle ja laittoi sormen huulilleen ja sanoi "shhh". Sitten hän nauroi ja laittoi aseen taskuunsa. Soitin isälleni kun pääsin bussista ulos, ja hän ilmoitti poliisille. Biologian tunnin aikana poliisi soitti mulle ja pyysi tuntomerkkejä tästä miehestä. Saa nähdä löytyykö häntä koskaan. Tämä tapaus ei ainakaan helpottanut bussipelkoani..

Mä jäin miettimään näyttelijöitä, joiden kanssa tein "töitä" maanantaina. Sitten tajusin, että yksi näyttelijöistä oli sellainen, johon olin aivan ihastunut ollessani noin 10-vuotias. Hän näytteli silloisessa lempielokuvassani. Hauska ajatella, että 10-vuotiaana en varmasti olisi kuvitellut, että saan olla joskus lempi näyttelijäni kanssa näyttelemässä. Pieni Ada olisi ratkennut 8 vuotta sitten liitoksistaan jos olisi tiennyt tämän.

Mun paino on pysynyt siinä 46 kilossa. Mä olen käynyt lenkillä tällä viikolla 3 kertaa (pää huutaa että se on liian vähän). Oon jopa ruvennut ajattelemaan, että voisin yrittää kasvattaa lihaksia. Mutta painon nousu pelottaa niin paljon..

Kun mulla on vaikea masennuskausi, en jaksa laihduttaa kun pää hajoaa muista asioista. Kun mieleni on taas vähän parempi, alkaa laihdutuskin sujua. Onkohan muillakin tälläistä?

Syysloma alkoi, olen niin iloinen siitä. Ensi viikolla ei tarvitse ahdistua koulusta, bussimatkoista eikä ole teatteriharjoituksia tai tarvitse mennä musiikin teoria -tunneille. Yksi rakkaimmista ystävistäni tulee tänne viikon alussa, olen nähnyt hänet viimeksi vuoden alussa. Sitten menen jossain vaiheessa viikkoa mummulleni.

Onneksi on perjantai. Huomenna menen katsomaan yhtä taidenäyttelyä, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään. Mieliala on ihan ok.

Ja ai niin, meinasi unohtua. Lähetin kuraattorille eilen viestiä, ja hän ottaa yhteyttä koulupsykologiin. Ehkä mä saan jossain vaiheessa apua. Toivottavasti.

Kaikki minua vastaan, maailma ja sinä

Mä oon ollut ihan helvetin huonolla tuulella eilen ja tänään. Mä en jaksa koulua, mä en jaksa elää. Mä h a l u a n jättää lukion kesken, mä en tuu pärjäämään. Mä stressaan jo valmiiksi tulevia jaksoja joissa päiviä on klo 8-16 ja melkein kaikki koodit täynnä. Mä heitin jo yhden kurssin tästä jaksosta pois. Mä oon niin väsynyt.

Huono tuuli alkoi eilen kun pääsin kotiin ja vastassa oli yhteenveto polilta. Siinä oli asia joka osui arkaan paikkaan.

Mulla on viikonloppukin melkein "täynnä". Mä haluan vaan olla kotona ja käpertyä johonkin nurkkaan ja unohtua sinne.

Syömisetkin menee miten menee. Mä syön syön syön syön. Pohjaton vatsa ei täyty koskaan. Mä painan noin 46 kiloa mikä on aivan liikaa. About kuukausi sitten painoin 43 kiloa, mä olen aivan jäätävä läski. Mä olen Ada, 18-vuotias 166cm pitkä 46 kiloa painava kohta normaali painoinen. Normaali paino särähtää mun korvaan todella pahasti. Mä en halua olla normaalin kokoinen.

Itkettää aivan jokainen asia. Voisi mennä nukkumaan, tää maailma väsyttää liikaa.

Bussipysäkillä

Koe ohi ja lähden kotiin. Bussia vaihtaessa on olo että tästä ei tule yhtään mitään, ahdistaa ihan helvetisti. Pysäkillä menen läheisen puun alle haukkomaan henkeä ja itkua pidätellen soitan isälleni. "Mä kuolen, mä oon ihan varma että tukehun." Mietin jo sanovani läheiselle rouvalle että mä kuolen, auta mua. Onnekseni bussi tulee juuri silloin näkyviin. Bussiin päästyäni olo alkaa helpottamaan ja yritän saada ajatuksia muualle. Ei auta. Paniikki on silti pääni sisällä ja sitkeästi kertoo minun kuolevan tähän tunteeseen.

Sama juttu joka päivä vuosien ajan. Ja joka kerta se pelottaa yhtä paljon. Joka kerta olen varma että kuolen siihen paikkaan heti. Ja tässä mä olen vielä hengissä - ainakin toistaiseksi.

Viesti terkkarille

Mä lähetin terveydenhoitajalle wilma-viestin ja kerroin, etten välttämättä enää pärjää itsekseni. Mä en oo jutellut kohta kolmeen kuukauteen kenellekkään ja mun pää hajoaa. Mä tuun luultavasti katumaan tätä jo pian, mutta lähetetty mikä lähetetty..

Huomiseksi piti kirjoittaa enkun-essee ja ranskan-essee, enkun sain juuri tehtyä. Äh, mä en osaa ranskaa. Se on yhtä helvettiä.

Syöminen pilaa koko päivän

Söin aamulla suklaata enkä tiedä paljonko kaloreita tuli. Ahdistus nousi aivan liian suureksi, pilasin koko päivän sillä helvetin suklaalla. Menin takaisin nukkumaan ja heräsin kuudelta illalla. Ainakin läskiahdistus oli hetkeksi aikaa poissa. Sen lisäksi olen syönyt kaksi omenaa, siihen jää tämän päivän ruoat. Ajattelin täyttää vatsani vihreällä teellä, nälkä on aivan järkyttävä nyt.

En siis ole saanut tehtyä tänään mitään. Huoh. Vihaan sunnuntaita.

43.9 kiloa. Mun bmi on 15.93.

Tää päivä stressaa mua niin paljon että itkettää.

14. elokuuta

Miten voi olla iloinen ja samalla niin helvetin surullinen samaan aikaan? En tiedä, mutta sellaiset ovat tunteeni nyt.

Toisaalta olen iloinen kun koulu alkoi, päiviin tulee taas se tietty rytmi ja tiedän, että syksy on alkamassa. Syksy on lempi vuodenaikani, se on aina kuin uusi alku. Uusi mahdollisuus laihduttaa ja olla parempi ihminen. Uusi alku koulussa.

Se kaikki tekee mut silti myös surulliseksi. Mä tiiän että jossain vaiheessa syksyä palan taas loppuun. Hoen sitä kuinka en jaksa käydä lukiota, kuinka en jaksa panostaa kouluun kun en kuitenkaan tule elämään pitkään. Ja tänä syksynä mua myös pelottaa. Mua pelottaa kun olen ilman hoitokontaktia. Mua pelottaa kun olen 18-vuotias. Aikuisuus pelottaa mua aivan helvetisti. Viime syksynä olin kaksi jaksoa päiväosastolla. Nyt en "pääse" sinnekään enää, koska olen aikuinen. Mä olen aivan yksin. Yksin ja jälleen viiltelyyn koukussa.

Mä olen myös surullinen sen takia, kun tiedän yhden ihmisen lähtevän elämästäni pian. Kukaan ei ole kuolemassa, onneksi. Mä kiinnyn aivan liikaa ihmisiin, joihin ei pitäisi. Jotka eivät koskaan tule oikeasti kuulumaan elämääni.

Sekava ilta. Pitäisi mennä nukkumaan etten ole huomenna koulussa aivan kuollut.

Aamupaino oli 44.6 kiloa.

Liikaa.

Päivän fiilikset

Mähän olen vain lellitty pikku teini, mulla ei ole mitään oikeutta valittaa pahasta olosta. Mulla on asiat hyvin, oikeastaan paremmin kuin hyvin, ja silti mä vaan valitan. Mun pitäisi miettiä enemmän niitä oikeasti pahoinvoivia ihmisiä, esimerkiksi niitä Afrikan nälkäisiä lapsia. Ne tekisi luultavasti mitä vaan että saisivat mun elämän. Mulla on koti, ruokaa(...), paras ystävä, opiskelupaikka ja perhe. Miksi mä en osaa olla onnellinen? Miksi mä teen niin normaalista asiasta, kuin syöminen, niin sairaan vaikeaa? Mä en tiedä.

Mä oon ollut pari päivää aivan helvetin huonolla tuulella. Kaikki pienimmätkin asiat on saanut mut itkun partaalle. Mä nukuin lauantain ja sunnuntain aikana yhteensä 24 tuntia. Stressi koulun alkamisesta vie mun voimat. Mä kyllä odotan koulun alkua, mä odotan sitä "uutta alkua", mitä syksyn tuleminen mulle aina merkitsee. Mä tunnen, että mä pystyn laihduttamaan itseni hengiltä. Mä haluan olla hyvä koulussa. Syksy merkitsee uutta alkua, sekä pelkkää suorittamista. Silti mä myös odotan sitä innolla, vaikka se kaikki stressaakin.

Mä oon taas junassa menossa mummulleni. Lipuntarkastaja ei käskenyt näyttää opiskelijakorttia. Puoli tuntia niin olen perillä. Puoli tuntia aikaa murehtia tulevia kaloreita ja mahdollista painon nousua.

Elokuu. Mihin se kesä meni?

Ahdistaa

Mä olen hukassa ja yksin. Mä olen lihava mutta haluan tämän loppuvan. Mä haluan olla laiha ja saada itsekuria. Mä haluan elää ja mä haluan kuolla. Mua itkettää ja pelottaa.

Olenko lihonut? Menen vaa'alle ja huokaan hetken helpotuksesta - painan saman verran kuin kymmenen minuuttia sitten. Sitten ahdistus nousee ja astun vaa'alle taas kymmenen minuutin päästä. Mulla on nälkä, vai onko oikeasti? Syönkö turhaan? Entä jos mulla onkin vaan jano, ihmisethän sekoittavat näläntunteen usein janoon.

Paino oli vähän aikaa sitten 44.5 kiloa. Nyt se on taas yli 45.

Mä haluan laihtua, mutta mä haluan myös parantua. Mitä mä oikein teen?

Luottamus

Aamupaino 44.7 kiloa. Pieni helpotus kunnes ahdistus nousi taas. Se on silti aivan liikaa.

Mä sain aamulla aivan jäätävän paniikkikohtauksen. Jouduin menemään naapurilleni yövaatteissa, mä en pystynyt rauhoittumaan. Onneksi naapuri ymmärtää mua hyvin. Hän on läheinen mulle, hän sanoo aina että olen kuin oma tytär hänelle. Saan olla onnekas että mulla on kuin kaksi "isää", omani ja naapurini joihin voin luottaa.

Pala siitä joka oli taivas

Olen ollut mummullani lauantaista asti, nyt istun junassa matkalla kotiin. Musta oli ihanaa olla siellä, mutta en voi sille mitään että mua ahdistaa mun paino taas näin paljon. Mua pelottaa että olen lihonut. Mä olen syönyt aivan liikaa. Vaaka, näytä mulle edes ne numerot jotka näin ennen reissuani.

Mä haluan parantua. Mä haluan laihduttaa. Mä haluan olla normaali. Mä haluan olla pienin. Mä haluan elää. Mä haluan kuolla.

Mummuni sanoi että hän tulee ikävöimään minua kun taas lähden. En mä halua aiheuttaa ikävää, anteeksi etten voinut jäädä. Jos olisin voinut niin olisin jäänyt.

Mulla ei ole mitään hoitokontaktia. Mä en siis "pääse" puhumaan asioista kenellekkään. Vanhan lääkärini mukaan mä pärjään. Mähän olen nyt aikuinen. Mä osaan hoitaa itse asiani. Mä olen omillani.

Ja mä haluaisin vain huutaa että en mä pärjää. Mä en osaa pärjätä.

Mulla on ollut vakituinen hoitokontakti melkein neljä vuotta. Sitten se loppui kuin seinään. Kouraan jäi lääkereseptit ja onnentoivotukset. Ja niiden avulla mä pärjään.

Trigger

Luen vanhoja postauksiani. Olen ollut kevyt. Luen blogeja ja triggeröidyn. Entä jos laihduttaisin ihan vähän vain, muutama kilo pois niin olisin iloinen. Ei se niin mene. Mä tiedän sen mutta kun mä haluan laihduttaa. Se koukuttaa. En mä enää viillellä halua, viime viilloista on jo varmaan kaksi kuukautta aikaa. Mä haluan vaan olla laiha.

Kaikki meni jonkin aikaa jo todella hyvin, sitten tuli takapakkia. Se on varmaan ihan normaalia, eikä sille kuuluisi antaa periksi. Mutta kun mun pää vaan saa sen laihduttamisen kuulostamaan niin houkuttavalta. Elin mun omassa sumussa, mikä oli kamalaa mutta silti niin ihanaa. Elinhän siinä vahvasti ja vähemmän vahvasti "jopa" 2,5 vuotta. Tietysti välillä on ollut tälläisiä hyviäkin kausia, mutta en muista tuolta ajalta paljoa muuta kuin sen, kuinka paljon olen painanut. Säälittävää.

Olen junassa menossa kotiin. Kohta pitäisi olla perillä. Ihana päästä kotiin "turvaan", en nyt vain jaksa olla mä.

Päätöksiä?

Mä en halua laihduttaa. Mä en jaksa sitä. Mä en pysty siihen. Miksi mä en saisi syödä kuten muut? Mä kyllä tiedän etten liho, mulla on oikeasti sellaiset geenit, että voin syödä paljon saamatta massaa. Kop kop, näin on ainakin ennen ollut. Mä en vaan jaksa jatkaa.

Tälläisiä ajatuksia on tällä viikolla pyörinyt päässä. Voi olla että kohta olen taas eri mieltä, tai sitten jatkan laihduttamista kuten kesäisin yleensä. Huoh. Mä en tiedä mitä mä haluan.

Mä en oo lukenut niin paljon pro ana- blogeja, mä en katso thinspiration kuvia, mä yritän ajatella ruokaa "positiivisella" tavalla. Mulla ei ole "kunnon" syömishäiriötä, ei todellakaan, mutta tämäkin on silti oikeasti vaikeaa, ja haluan siitä eroon. Toivottavasti omin jaloin pääsen kävelemään ylös tästä suosta. Tai sitten menen vain syvemmälle. Sitä ei voi tietää.

Muistikuvia

Kiitos Pauliina kommenteistasi! Vastaan kunnolla kommentteihisi sitten kun osaan kirjoittaa järkevän vastauksen.

En mä oikeasti itseäni riuduta. Joo, joskus on päiviä kun en syö kunnon ruokaa ollenkaan, vaan jotain kevyttä, kuten vesimelonia ja ananasta. Tällä viikolla olen kuitenkin syönyt Hesburgerissa kana-aterian, olen syönyt suklaalevyn ja salaattiini laitoin salaatinkastiketta miettimättä sen enempää. Mä syön, mutta mun paino putoaa silti. Enkä mä valita siitä, olen onnellinen.

Perjantai-ilta ja yö. Mitä sanoisin. Tuli juotua isäni ja naapurinmiehen kanssa aamu kuuteen asti. Täällä kävi jossain vaiheessa joku toinenkin naapuri, nainen kylläkin. Muistan jutelleeni hänen kanssaan "syvällisiäkin" asioita, ja hän auttoi mua rauhoittumaan paniikkikohtauksesta. Hän toi mukanaan omatekemäänsä "viiniä", jota tuli juotua aika reippaasti. Yksinäni tyhjensin myös valkoviinipullon sekä 5 siideriä. Humala oli sen mukainen, mutta darraa mulla ei ole. Onneksi.

Sain siis paniikkikohtauksen jossain vaiheessa yötä. Muistan itkeneeni hysteerisesti eteisen lattialla toistaen lausetta "mä kuolen". Muistan itkeneeni myös vessanlattialla. Jossain vaiheessa koko paniikki vain meni ohi ja jatkoin juomista. Järkevää. Muistan odottaneeni rappukäytävässä että ihmiset palaisivat baarista. Ja kyllähän ne sieltä tuli, meno jatkui. Jossain vaiheessa menin naapurinmiehen ja isäni väliin kun he olivat aloittamassa tappelua. Sain sen estettyä. Meno oli hyvä ja kaikki sujui hyvin.

Tänään en ole tehnyt paljon mitään. Nukkunut vain koko päivän ja vienyt naapurin koiraa pari kertaa ulos kun hän jätti sen tänne yöksi. Kello on kohta yhdeksän, voi mennä taas nukkumaan. Todella turha päivä, mutta ehkä sellaisiakin pitää välillä olla.

Nyt ahdistaa vain huomisen paino. Se tulee nousemaan, mä tiedän sen. Aina juomisen jälkeisenä päivänä mun paino on tippunut. Sitten se taas valitettavasti nousee. Ahdistaa.

Vihaan

Mä vihaan tätä. Vihaan enemmän kuin muuta. Isä jo toista päivää putkeen ympäri päissään, tällä hetkellä kaverinsa kanssa olohuoneessamme juomassa. Mä istun mun lattialla ja itken. Mä haluun pois täältä mutta ei mulla ole paikkaa minne mennä. Mä viillän taas tätä pahaa oloa pois. Itkeminen alkaa oksettaa ja väsyttää. Voisinpa vain nukahtaa mutta en voi. Mun on pakko vahtia meidän kissoja, sillä isälläni on kännissä tapana jättää parveekkeen lasit auki, ja pelkään niin paljon että kissat saisivat päähänsä hypätä alas.

Mä oon niin väsynyt. Mä en jaksa tätä ainaista pelkoa millon mistäkin. Kello on vasta kymmenen. Pelottaa mitä ilta tuo tullessaan.

26. huhtikuuta

Mulla menee ihan hyvin. Välillä on parempia ja välillä huonompia hetkiä. On ollut alkoholia, viiltelyä ja oksentamista, mutta on niitä iloisia hetkiäkin ollut. Olen käynyt lempi bändini konsertissa, kuunnellut musiikkia ja haistattanut elämälle paskat. Olen ollut välittämättä mistään, unohtanut koulustressin ja vain ollut ja maalannut.

Sitten on niitä huonompia hetkiä. Hetkiä jolloin päässä pyörii vain ruoka, syöminen, paino, vaaka ja kalorit. Tänään äidinkielen tunnilla en saanut mitään aikaan, aivan kuin pääni olisi ollut aivan täynnä kaikkea. Äsken söin keksejä, ja nyt tunnen itseni saastuneeksi. Yritin oksentaa mutta en saanut mitään tulemaan. Ehkä ne eivät lihota paljoa...

Huomenna on kai terapiakäynti, edellinen oli yli viikko sitten. En kyllä tiedä mitä puhua siellä, emme käsittele mitään oikeaa asiaa. Oma vikani, en puhu mistään mitä minulta ei kysytä. Ja jos kysytään saatan valehdella. En mä osaa puhua, mä sanon vaan asioita joita tiedän kaikkien haluavan kuulla. Oma mokani.

Mä vaan haluan mun pään sekaisin.

Yö

Mä menin käymään yhdellä jätkällä. Miks mä oon niin vitun sinisilmänen idiootti?

Bussissa menossa kotiin. Mä vaan haluun käpertyy jonnekkin nurkkaan. Tyhjä bussi, kuulokkeet päässä ja levinneet meikit. Oma vikani, miksi en ikinä opi.

Nimenhuuto ja pois

Kuoroa. Mä menin taas nimenhuudon ajaksi paikalle ja lähdin heti kun aloitettiin äänenavaus. Täähän alkaa sujua jo samalla lailla kuin yläasteella.. Se on huono asia. Mä en saa lintsata, en edes tiedä miksi teen niin. Miksi istun mieluummin käytävällä kuin olen laulamassa kuorossa? En mä tiedä, mua vaan ahdistaa olla siellä. Tai olla missään.

Seuraavaksi matikkaa ja sen jälkeen vielä ruotsia.

Mua pyörryttää todella paljon. Tiedän että se johtunee liian vähäisestä syömisestä, mutta minkäs teet, mä haluan olla laiha.

-1.8 kiloa tämän viikon aikana. Pieni tyytyväisyys kuplii sisälläni. Mähän oikeasti pystyn tähän! Se vaati todella paljon että sain aloitettua tämän kunnolla uudestaan, mutta nyt olo on ihan hyvä, ei ehkä fyysisesti mutta henkisesti ainakin.

Sepitän taas kaikkea turhaa.

En edes tiedä lukeeko tätä blogia monikaan ihminen, mutta kirjoitanpa silti. Täähän on kuitenkin mun "päiväkirja" johon kerron kaikkea turhaa ja vähemmän turhaa. Ihanaahan se kuitenkin on että teitä lukijoita on tuossa listassa jonkin verran!

Ehkä mä lopetan tämän kirjoittamisen tähän ja alan lukemaan ana-blogeja. Niistä mä saan voimaa jatkaa.

Lintsari

Lähdin tunnilta hetkeksi rauhoittumaan käytävälle, kunnes iski kunnon pelko. En pysty menemään tunnille enää. Niimpä mä hain mun tavarat musiikinluokasta open ollessa muualla ja häivyin. Nyt istun vessassa kyyneleitä pidätellen. Tunti loppuu vartin päästä, sitten vielä filosofiaa ennen kuin pääsen...

Mä oon laihtunut 3-4 päivän sisällä 1,4 kiloa. Mä pystyn tähän. Mä en ole oikeastaan liikkunut paljoa, syömistä olen sen sijaan rajoittanut hurjasti.

Joka ilta pelkään yhä enemmän ja enemmän mitä vaaka näyttää seuraavana aamuna. En kestä jos painoni on noussut vaikka "vain" 100 grammaa. Pakko laihtua enemmän ja enemmän.

15. maaliskuuta

Kaikki on ihan ok. Ei hyvin, ei huonosti. Tasaisen ok. Kun pääsen koulusta kotiin ja paistaa aurinko niin elämäkin hymyilee hetken aikaa. Kun saavun kotiin alkaa taas musta varjo kulkea päälläni, nimittäin ahdistus syömisestä. Kuinka saan jätetttä syömättä/kuinka syödä mahdollisimman vähän. Mulla on koulusta tullessa aivan jäätävä nälkä. Syön aamupalan yleensä kuudelta (elovena puuro 130kcal) ja sillä mun on pakko pärjätä viiteen asti. Ja mä pärjään. Mutta kun on ilta, mun riski sortua suurenee ja suurenee, ja joskus tuntuu että voisin syödä kaiken mikä eteeni tulee. Toistaiseksi mä oon pitänyt itseni kurissa, toivon mukaan saan jatkossakin pidettyä.

Parina viime iltana mä oon halunnut vaan itkeä kun tuntuu että seinät kaatuu päälle enkä mä jaksa enää. Niin, illat ovat pahimpia. Mulla menee päivisin ihan hyvin mutta illalla en pärjää ollenkaan.

Kevät on kuitenkin antanut mulle motivaatiota laihdutukseen! Hiekka rahisee jalkojen alla juostessa ja aurinko lämmittää jo hieman. Tule kesä jo! Ei enää pimeyttä.