Kyydissä tuomiopäivän vaunussa

Mulla piti olla ihan normaali käynti polilla. Nyt tilanne on se, että mua ei päästetä kotiin. Mä en halua mitään muuta kuin kotiin. Mä haluan että kaikki asiat pyyhitään pois eikä mitään ole koskaan tapahtunut.

Mä en tiedä mihin mut heitetään. Ei ihmiseltä voi kieltää kotiin pääsyä. Mä en ole vaaraksi itselleni tai muille.

Mä voisin lähtee pois tästä odotustilasta johon mut käskettiin vähäksi aikaa kunnes lääkäri löydetään. Mä voisin vaan lähteä pois. Mutta jokin estää mua.

Poliisitkin soittaa tällä viikolla. Mitä mä niille sanon? Valehtelenko vai kerronko totuuden?

Mä en jaksa enää miettiä. Mä haluan nukahtaa.

Paniikkikohtaus nro 10000

Mun on pakko purkaa eilinen paniikkikohtaus tekstiksi, ennen kuin aloitan kirjoittamaan muista asioista. Kirjoitan näitä ylös lähinnä sen takia, että itse muistaisin milloin olen näitä saanut.

Mä stressasin eilen aivan hirveästi sitä, kun mun piti mennä keskustaan bussilla. Mun kaveri olisi jäänyt yhtä pysäkkiä aikaisemmin ja kävellyt bussiasemalle, ja mun olisi pitänyt jatkaa siitä yksin matkaa rautatieasemalle.

Mä aloin miettimään sitä aamulla hampaita pestessäni, ja pam - kohtaus oli heti päällä. Mä sanoin mun kaverille että mä kuolen, hoin sitä ja ravasin ympäri asuntoa. Pyydän aina kohtauksen aikana anteeksi siltä ihmiseltä, jonka kanssa olen, joten hoin myös sitä. Tunsin palan kurkussani (taas) niin selvästi, että olin varma että tukehdun siihen paikkaan. Soitin isälleni ja aloin itkemään hysteerisesti ja sanoin, että mä haluan kuolla, silloin ei tarvitsisi kärsiä näistä enää. Puhuimme hetken aikaa kunnes aloin rauhoittua. Hän käski mennä pyytämään naapuriani heittämään meidät keskustaan. No, menin hänen oven taakseen ja hän suostui mukisematta lähtemään. Onnea on ystävälliset naapurit!

Kohtaus meni yllättävän nopeasti ohi. Itse paniikki kesti noin 15 minuuttia, jälki paniikkiahdistus noin tunnin.

Bussipysäkillä

Koe ohi ja lähden kotiin. Bussia vaihtaessa on olo että tästä ei tule yhtään mitään, ahdistaa ihan helvetisti. Pysäkillä menen läheisen puun alle haukkomaan henkeä ja itkua pidätellen soitan isälleni. "Mä kuolen, mä oon ihan varma että tukehun." Mietin jo sanovani läheiselle rouvalle että mä kuolen, auta mua. Onnekseni bussi tulee juuri silloin näkyviin. Bussiin päästyäni olo alkaa helpottamaan ja yritän saada ajatuksia muualle. Ei auta. Paniikki on silti pääni sisällä ja sitkeästi kertoo minun kuolevan tähän tunteeseen.

Sama juttu joka päivä vuosien ajan. Ja joka kerta se pelottaa yhtä paljon. Joka kerta olen varma että kuolen siihen paikkaan heti. Ja tässä mä olen vielä hengissä - ainakin toistaiseksi.

Paniikkikohtaus

Sain taas keskellä yötä paniikkikohtauksen mun piti mennä herättämään mun isä kun olo ei mennyt kuin huonompaan suuntaan. Nyt noin tunti on kulunut ja olo alkaa hieman helpottamaan. Mä en vaan uskalla enää nukahtaa.

Luottamus

Aamupaino 44.7 kiloa. Pieni helpotus kunnes ahdistus nousi taas. Se on silti aivan liikaa.

Mä sain aamulla aivan jäätävän paniikkikohtauksen. Jouduin menemään naapurilleni yövaatteissa, mä en pystynyt rauhoittumaan. Onneksi naapuri ymmärtää mua hyvin. Hän on läheinen mulle, hän sanoo aina että olen kuin oma tytär hänelle. Saan olla onnekas että mulla on kuin kaksi "isää", omani ja naapurini joihin voin luottaa.

19. helmikuuta

Mun pitäis olla koulussa katsomassa wanhojen tansseja. No, mä oon bussissa menossa kotiin. Itkua ja panikointia, taas olin aivan varma että kuolen. Ainakin olin yhdellä tunnilla. Tänään pitäisi vielä matkustaa siskolleni toiseen kaupunkiin kahdella bussilla..

Mä syön ihan liikaa. Todettakoon tässä vaiheessa että kalorit ovat maksimissaan 1300 per päivä. "Ei se haittaa jos syön, en liho." Ja 5 minuuttia syömisen jälkeen olen vessassa sormet kurkussa yrittämässä oksentamista. Ei tämän näin pitänyt mennä, en halua sairastaa bulimiaa! (En pidä bulimikkoja huonompina kuin ketään muitakaan! Itselleni sallin kuitenkin vain anoreksia, jos joskus syömishäiriöön sairastun.) Sananakin se kuulostaa hirveältä, anoreksia taas kuulostaa kauniilta.

Mulla on aivan jäätävä nälkä, vaikka söin aamulla vaaleaa leipää ja viilin, eli kaloreita tähän menessä on fatsecretin mukaan 325. Ihan sairaasti ja kello on vasta 10.30. Toisaalta mieluummin syön aamulla/päivällä enemmän ettei illalla ole nälkä. Sorrun iltaisin ahmimaan helpommin kuin päivällä. Ja vielä viikonloppu edessä..

4. joulukuuta

Tämä postaus ei liity ruokaan.

Mieleni on kieroutunut, sekava. Sairas. Pääni on sairas. En tahdo elää tällä tavalla! En tahdo miettiä jokaista askelta kun olen muualla kuin kotona. En tahdo pelätä paniikkikohtauksia, en tukehtumista, en kuolemaa! (Tiedän, haluan kuolla, mutta en paniikkikohtauksen aikana.) En halua aiheuttaa läheisilleni enempää stressia, en jaksa itkeä joka aamu bussissa sitä, kuinka en uskalla mennä kouluun. Jokainen päivä on helvettiä, ja en jaksa enää.

Tänään lähdin kouluun normaalisti. Bussissa rupesin itkemään. En uskalla mennä kouluun! Isäni käski mennä kotiin, mutta enhän minä pysty sielläkään olemaan yksin. Menin kaverilleni, ja hänen kouluun tunniksi tämän mukaan. Kun olimme lähdössä, sain rajun paniikkikohtauksen, ja jouduimme odottamaan 20 minuuttia kunnes pystyin lähtemään bussipysäkille. Miksi en voi olla normaali? Toivon sitä enemmän kuin mitään muuta.

Paniikkikohtaus (taas)

Paniikkikohtaus kesken ranskan tunnin. Opettaja lähti luokasta ulos kanssami ja halasi kun itkin ja kyselin voinko kuolla. Sen jälkeen sivari päästi minut tyhjään luokkaan, jossa puhuin ensin isäni ja sitten siskoni kanssa. Nyt olen ruotsin tunnilla. Aivan kuin olisin sumussa. Silmät sumenevat enkä näe kunnolla. Kuulen äänet kuin seinän läpi. Unohdan hengittää ja tunnen palan kurkussa.

Haluan kuolla pois. En jaksa tätä enää.

Kaloreitakin on kertynyt tänään jo 202.

Lähden polille 12 jälkeen. En edes tiedä mistä siellä puhutaan. Olen aivan helvetin sekaisin enkä vain jaksa enää. Säälittävää.

Aamupaino oli muuten 42.5 kiloa. Muistaakseni.

Aamuahdistus

Aamubussi, ruuhkaa. Kaveri ei vastaa, hänen piti tulla samalla bussilla. Hän luultavasti nukkuu. Ahdistaa, tunnen kuinka paniikki lähestyy. Ei hätää, ei hätää, ei hätää... Ei tästä tule yhtään mitään.

Meinaan soittaa isälle, mutta jokin saa vielä pidätettyä minua. Ensimmäisellä tunnilla kuoroa, sen jälkeen biologiaa, ja viimeisellä tunnilla matematiikkaa. En halua kouluun. Haluan vain vaihtaa bussia ja mennä takaisin kotiin. Itkettää. Mutta pakko mennä kouluun, bilsan tunti on viimeinen ennen koetta, kuorossa en ole ollut viikkoon ja matematiikkaa en osaa.

-600 grammaa eilisestä. Tänään kuitenkin repsahdan ja syön. Huomenna painan taas liikaa. Huomenna on myös oirehaastattelukäynti polilla.

Kello on hieman yli yhdeksän ja jo nyt ahdistaa niin paljon.

Niin monta kertaa ennenkin

Ahdistaa. Palan tunne kurkussa on niin selvä että olen aivan varma että tukehdun johonkin. Mihin? Niin, en tiedä itsekään. Mutta silti tunne on niin selvä. Minä kuolen aivan varmasti tähän! En kuollut eilen, enkä tiistaina, enkä maanantaina enkä koskaan ennenkään. Mutta silti tämä tunne saa minut aina paniikin valtaan uudestaan ja uudestaan. Ja joka kerta olen varma että kuolen. Tämä on yhtä helvettiä.

Säälittävyyden huippu

-200 grammaa eilisestä. Kuinka säälittävää.

Ensimmäinen päivä avo-osastolla lusittu. Vielä 7 päivää jäljellä. Mitä minä valitan, monet joutuvat olemaan suljetulla ja minä inisen joutuessani olemaan 8 päivää päiväosastolla. Anteeksi.

Viikko-ohjelma on siellä vielä sama kuin viimeksikin. Aamupala, omahoitaja-aikoja, lämmin ruoka, vaihtuva ryhmä, välipala (omahoitaja-aika) ja kotiin. Ruokailuja on aivan liikaa! Onneksi kukaan ei säännöstele ruokaani, vaan saan valita itse kaiken. Aamupalalla ja välipalalla syön aina ruisleivän margariinilla kyllä), tänään ruokailussa söin kaksi lihapullaa (murskasin lautaselle n. puolet ja heitin pois, ja he olivat unohtaneet tilata kasvisruoan minulle), pienen perunan sekä kasviksia ja salaattia.

Ruokailun jälkeen sain paniikkikohtauksen ja omahoitajani joutui rauhoittelemaan minua yli puolituntia ennen kuin pystyin menemään muiden nuorten luokse. Häpeän vieläkin silmät päästäni.

Kello on 19.44 ja voisin nukahtaa pystyyn. Pakko mennä kohta nukkumaan.