Painan 44,2kg. Olen lihava, tiedostan sen aivan hyvin itsekin. Pitää päästä alle 40 kilogramman. Haluan painaa uudestaan 39 kiloa niinkuin viime kesänä. Luin vanhoja päiväkirjojani, olen painanut viime vuonna jossain vaiheessa 45,8kg, kesällä jossain vaiheessa painoin 39,8kg. Olen siis painanut enimmilläni 45,8 kiloa. En halua enää koskaan olla niin painava. Haluan olla langanlaiha pieni ihminen, jota kukaan ei voi satuttaa enää koskaan.
Valitan taas aivan turhasta. Eihän minulle ole edes koskaan tapahtunut mitään pahaa. Olen vain liian herkkä. Minun pitäisi päästä eroon tunteistani, mikä ei ole helppoa sillä olen jättänyt mielialalääkkeeni syömättä noin kuukauden ajalta. Huomaan sen mm. siitä, että olen todella iloinen jossain hetkessä, ja seuraavassa haluan jo tappaa itseni, ja haluan itkeä tämän "pahan maailman" takia.
En saa puhua kenellekään. En saa vaivata ketään olemattomilla ongelmillani. Jos puhun, saatan lipsauttaa vahingossa jotain liikaa. Parempi vain kun osaisin pitää turpani kiinni.
Viiltely jatkuu. Jatkan kyllä nyt hetken aikaa vain jalkoihin viiltelyä, sillä laitan _mekon_ kevätjuhlaan, enkä halua että koko koulu nauraa minulle ja säälittäville "viiltojäljilleni". Haha, niinhän terveydenhoitajatkin tokaisevat aina välillä jotain viiltojeni säälittävyydestä. Minä nauran heille, sillä he eivät tajua että minähän viiltelen myös moniin muihin paikkoihin kuin käsiin. En ole aivan niin tyhmä miltä näytän.
Päähäni putkahtelee välähdyksiä menneistä tapahtumista. Siitä kuinka pienenä äitini repi minua hiuksista ja laittoi talvipakkasella illasta/yöstä ulos, koska itkin, sillä en voinut syödä. Hän huusi vihaavansa minua. Muistan tuon tapahtuman nyt todella hyvin. Olin tuon aikana 9-10-vuotias. Äitini repi minua hiuksista aina kun itkin, huusi minulle ja rikkoi tavaroitani.
Kerran hän jätti minut yksin kotiimme ja otti kännykkäni ja lähti autolla pois sanomatta sanaakaan. Siinä sitten kävelin syysiltana yöpäidassa naapurillemme, itkien ja mukanani koiramme ja taskulamppu. En tiedä missä kaikki muut olivat. Tuokin tapahtui sen takia, kun sain paniikkikohtauksen kun olin syönyt raejuustoa. Lopulta naapurimme soitti äidilleni ja tämä tuli muka hätääntyneenä hakemaan minut sieltä. Kotona hän huusi kurkku suorana minulle. Kun muut tulivat kotiin, ei asiasta puhuttu sanallakaan. Muut perheenjäseneni saivat tietää tuostakin tapahtumasta tämän vuoden puolella. Tuolloin olin 10-11-vuotias.
Saan muistipätkiä myös muista tapahtumista, mutta niistä en luultavasti koskaan kirjoita. Jos joskus jään kiinni tästä blogista, joutuisin kertoa myös näistäkin muistikuvista.
Tänään on kuitenkin ollut pääpiirtein hyvä päivä. Koulussa emme tee juuri mitään, joten sielläkin on vain rentoa oloa. Tällä hetkellä olen bussissa menossa kotiin, olin erään luokkalaiseni kanssa ulkona. Puhuttiin paljon asioista maan ja taivaan välillä. Nyt illalla en enää aio syödä tietenkään. Kylmään suihkuun polttamaan kaloreita, sitten omakehittelemäni treenit ja nukkumaan. Huomenna töihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♥