Minulla on hyvä olo. Heräsin aamulla jo yhdeksän aikaan ja lähdin melkein heti rullaluistelemaan puoleksi tunniksi, eli kulutus oli n. 200 kaloria. Söin äsken ensimmäisen kerran koko päivän aikana puolikkaan ruisleivän palan jonka päällä oli margariinia, joten kaloreita tuli n. 50. Eilen rullaluistelin puolitoista tuntia ja kävin puolentunnin juoksulenkillä. Söin eilen aivan liikaa, 800 kaloria. Saan syödä päivässä maksimissaan 500 kaloria. Ja liikuntaa pitää olla paljon.
Aamupaino oli 43,7kg.
Tein äsken broilerisalaatin, jota en kyllä itse syönyt. Saan syödä vasta neljän jälkeen seuraavan kerran. Isäni kyllä söi salaattia ja kehui sitä. Toisaalta, krapulassa mikä vaan ruoka on hyvää. Hän ryyppäsi taas eilen, mutta en jaksa enää välittää.
Yritän auttaa kotona niin paljon kuin voin. Koska pääsin eilen jo kahdelta, tein ruoan, tiskasin ja imuroin ennen kuin isäni tuli kotiin. Sitäpaitsi, kaikki tekeminenhän kuluttaa edes jotain. Tämä on minun tapani olla edes jotenkin hyödyksi, kun olen muuten niin hyödytön.
Koulua on jäljellä enää 3 päivää. Mihin kaikki aika katosi? Viime kesänä olin aivan varma että en elä enää vuoden päästä, suunnittelin kaiken viimeistä piirtoa myöten, vaikken sitä kenellekkään ole kertonut, tietysti olen vain valehdellut kaikesta. Tavoitteenani oli kuolla kymppiluokan jälkeen. Ajatus houkuttaa vieläkin todella paljon mutta ei, en voi tappaa itseäni vielä. On niin paljon tekemistä ennenkuin saan tappaa itseni. Tuleva kesä näyttää paljon asioita. Kesällä haluan laihtua paljon, haluan kuihtua henkihieveriin. Haluan ottaa lävistyksen, mistä olen haaveillut jo monta vuotta. Haluan viettää aikaa läheisteni kanssa, ehkä viimeistä kertaa. Ehkä pääsen tavoitteeseeni ja laihdun, ja lopulta kuolen.
En saisi pyytää keneltäkään apua, jos en ole valmis "parantumaan". Eihän kukaan voi auttaa minua, jos olen aina kaikkea vastaan. Sanon kaikille lujasti ei, en halua enkä tarvitse apua. Karkotan kaikki ihmiset elämästäni, ja yritän olla tyytyväinen. Koska kun olen yksin, olen vahva ihminen. Vahvat ihmisethän eivät tarvitse kenenkään apua. Silti, jokin pieni osa minussa toivoo, että joku superihminen tulisi ja huomaisi kuinka paha minun on oikeasti olla. Tulisi ja sanoisi että hän auttaa ja saa tämän kaiken loppumaan. Tiedän olevani kohtuuton, eihän sellaisia ihmisiä ole olemassa, ja vaikka olisikin niin en minä sellaista ansaitse. Eihän minulla ole ongelmaa minkään asian kanssa. Ei minulle ole tapahtunut mitään niin pahaa, kuin jollekkin toiselle. En ansaitse apua. Olen vain yksi masentunut teini muiden joukossa. Ei sillä ole mitään väliä, miten minä voin. Ja hyvä niin. Minä pärjään, niin kuin olen tähänkin asti pärjännyt.
Viiltely jatkuu. Sitä en lopeta koskaan. En ikinä. Se on minun juttu, säälittävää mutta koukuttavaa. Pakkomielle.
Tuleva kevätjuhla ahdistaa todella paljon. Laitan mekon, miten saan säälittävät arpeni ja haavani käsistäni piiloon. Miten saan itseni kauniimmaksi ja laihemmaksi viikossa? Miten pystyn olemaan itkemättä?
Itkettää nykyään. Mutta pystyn vielä hallitsemaan sitä. Itkin silloin pari viikkoa sitten paniikkikohtauksen aikana, enkä pystynyt hallitsemaan sitä ollenkaan. Toivottavasti niin ei käy enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♥