En voi tehdä enää mitään, oon niin väsynyt että nauran vaan kaikelle. Kaikelle tälle, itelleni, elämälle, oikeasti kaikelle. Nauran kuin mielipuoli (sehän olenkin) jokaiselle asialle. Isäni on ottanut kuppia jo neljä päivää putkeen. Hautasimme eilen kissamme. Kissa kyllä kuoli jo torstaina, mutta vasta eilen kyyneleet valuivat poskilleni laskeasseni kissaa hautaan. Sitten palasin taas sisälle kovaan kuoreeni, päätin etten saa itkeä enää koskaan. En enää ikinä. Tähän kaikkeen pitää vain tottua.
Olen liian lihava, oksettava. Miksi en vaan saa lopetettua syömistä? Olen niin helvetin säälittävä etten ansaitse elää. En edes halua elää, haluan kuolla.
Ainoa piristävä asia on se, että menen parhaan ystäväni kanssa katsomaan Apulantaa vanhalle asuinpaikkakunnalleni. Keikka on tämän kuun lopulla.
Haluan viiltää. Viime viilloista on jo kauan, en ole aivan varma milloin viimeksi olen tarttunut terään. Yritän olla viiltämättä kesällä ettei siskoni tai kukaan muukaan huomaa jälkiä. Mutta nyt halu on todella kova tällä hetkellä, en jaksa tapella vastaan enkä edes halua.
Olen säälittävä, mutta kaipaan sitä kun joku ihminen tulee kysymään että voinko hyvin. Vaikka en oikeastaan koskaan kertonut kenellekkään totuutta, olin silti iloinen että joku edes kysyi. Tälläkin hetkellä haluaisin että joku ihminen näkisi sen kuinka huonosti voin. Toisaalta en koska silloin olen säälittävä huomiohuora. Avun pyytäminen on säälittävää ja typerää. Omalla kohdallani siis, en ajattele noin muiden kohdalla. En tosiaankaan. Mutta minä en ansaitse apua.
Ainiin, haudatessamme kissaani en katsonut keneenkään päin (olimme mummillani isäni ja vanhan naapurimme kanssa). En halunnut kenenkään näkevän kyyneleitäni. Lopulta kun kannoin kissan sylissäni hautaan naapurimme näki kasvoni ja kysyi pärjäänkö ja vastasin hymyssä suin että tietenkin. Lopulta lähdin nauraen tilanteesta pois ja menin vessaan itkemään. Tämän kaiken jälkeen nukuin mummini yläkerrassa kaksi tuntia.
Ensimmäisellä yläasteellani minulla oli aivan ihana opinto-ohjaaja. Kävin koulua erillisessä rakennuksessa kouluavustajan kanssa, ja olin siis melkeinpä joka tunti ainoa oppilas. Tuntini pidettiin yleensä tämän erillisen rakennuksen keittiössä/ruokailuhuoneessa. Oponi joi usein siinä huoneessa kahvia ja siinä sivussa kyseli minulta voinnistani ja vaikka vastasin aina että voin hyvin, hän kysyi vielä että olenko varma. Hän huolehti muutenkin paljon ja jaksoi aina kiinnostua puheistani.
Sitten vaihtaessani koulua aloin lintsaamaan vielä enemmän, enkä lopulta käynyt koulussa enää juuri ollenkaan. Sielläkin oponi oli todella mukava ja kantoi huolta minusta. Hän järjesti oppilashuoltoryhmän "kokouksen" jossa päätettiin että että käyn ysiluokan loppuun lääkärini määräämällä kevennetyllä lukujärjestyksellä.
Kesällä aloitin laihdutuksen kaikista suurimmalla vimmalla ja kävin osastojaksolla. Siellä omahoitajani oli erittäin ihana ihminen. Hänelle meinasin kertoa syvempiäkin asioita, mutta lopulta en halunnut. Siellä kävimme oikeastaan läpi asioita, jotka auttaa viiltelystä eroon pääsemistä. Sanoin kyllä hoitoneuvottelussa etten aio koskaan lopettaa viiltelyä, ja kannassani olen pysynyt tähänkin asti.
Syksyllä alotin kymppiluokan. Asiat olivat pitkästä aikaa todella hyvin, ja syksy oli elämäni parasta aikaa, olin iloinen. Onnellinen. Talvea kohti mentäessä mielialani laski hurjaa vauhtia alaspäin. Eräällä opon tunnilla kirjoitimme lapuille joitain asioita jotka ovat tärkeitä ja niin edelleen, en muista tarkalleen mitä siihen piti kirjoittaa. Minä kirjoitin jotain suurinpiirtein että haluan tappaa äitini joskus yms. Silloin opo tuli kysymään tästä asiasta multa yksi välitunti ja pyysi juttelemaan hetkeksi hänen huoneeseen. Siellä sitten sovimme että hän psykoterapeutiksi opiskelevana voi ruveta juttelemaan kanssani jos haluan. Ensiksi en tähän suostunut. Hän taisi pyytää minua seuraavan viikon opontunnin jälkeen juttelemaan hetkeksi ja kysyi olenko harkinnut asiaa. Sanoin että olen mutta en oikein tiedä haluanko apua. Hän käski miettiä rauhassa. Siitä lähdin sitten toimintavälitunnille ja oloni oli todella ahdistunut. Olin todella sekaisin ja jäin seuraavalta tunnilta pois ja menin vessaan viiltämään. Sen jälkeen menin koputtamaan opon huoneen ovelle ja sanoin että tarvitsen apua. Tuo hetki oli todella raskas ja sydämeni hakkasi niin lujaa että tunsin kuolevani. Siitä lähtien tapasimme epäsäännöllisesti ja sainkin hetkeksi apua. Olen kiitollinen.
Kuten huomaa, olen takertunut yläaste-aikoinani opoihin, haha en itse ole ennen tajunnut sitä. Häpeän itseäni silmät päästä, miten he ovat kestäneet tälläistä säälittävää teiniä.
Paras ystäväni on kohta meidän talon alaovella, menen häntä vastaan. Kirjoitan taas joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♥