Äidinäitini mielestä olen julma, koska en pidä yhteyttä sukulaisiini joita en ole nähnyt yli kahteen vuoteen. Olen julma kun en kysy heidän kuulumisiaan. Olen julma kun en edes halua olla heihin yhteydessä, sillä tiedän heidän olevan hyvää pataa äitini kanssa.
Olen julma kun en koskaan tee kotona mitään hyödyllistä. Olen julma kun suutun isäni juomisesta. Olen julma kun olen päivän puhumatta isälleni hänen aloittaessaan juominen perjantai-iltana ja lopettaessaan sen lauantai aamulla 12 aikaan. Olen julma kun en unohda asioita joita hän on sanonut minulle. Olen julma, sillä minun pitäisi ymmärtää että hänellä on vaikeaa rahatilanteemme takia. Olen julma kun en ymmärrä sitä. Olen julma kun suutun hänelle siitä että hän herättää minut tulemalla kännissä huoneeseeni kertomaan kuinka paska lapsi olen.
Ja minä viillän. Viillän monta kertaa päivässä, millään muulla ei ole väliä. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä... En jaksa enää laskea viiltoja. Verta valuu nilkoistani, reisistäni ja ranteistani. Säälittävää.
Kaikesta huolimatta viikonloppu on ollut kiva. Olen juonut myös itse parhaan ystäväni kanssa, olemme juosseet yöllä ulkona, kiivenneet talojen katoille, juosseet moottoritien yli, kävelleet junanraiteita pitkin kunnes huomasimme että takanamme tulee juna. Voi sitä adrenaliinin määrää mikä tuli kun hyppäsimme raiteilta pois viime tipassa. Ehkä mä joskus vaan jään siihen, enkä hyppää pois.
Valitan pienistä asioista. Eläminen tuntuu vain niin hankalalta tällä hetkellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♥