Se on hiljaa mutta kun se puhuu se sanoo vaan rumia asioita

Olen yksin kotona. Isäni pääsee kai kohta töistä. Mietin, pitäisiköhän ruveta tekemään jotain ruokaa. Aina sanotaan etten tee mitään hyödyllistä, mutta kukaan ei näe että mä yritän, mä yritän niin helvetisti. Muokkasin tosiaan eilen blogini ulkonäköä ja nimeä, en vain koskaan ole tyytyväinen.

Paino 43,6. Helvetti mä vihaan itseäni. Haluan kuolla. Kevätjuhlassa kaikki näkevät vain lihavan ja ruman nuoren hakemassa huonoa todistustaan. Saimme jo tietää kaikkien aineiden numerot, keskiarvoni on 8,08, eli 8,1. Olen ihan tyytyväinen, nostinhan sen 6,8 tuohon 8,1.

Pakokauhu valtaa mieleni koko ajan. Pakko tehdä koko ajan jotain. Liikkua edes jotenkin, en pysy edes hetkeä aloillani. Ahdistun siitä vain lisää. Ahdistan itse itseäni.

Siskoni tulee huomenna tänne, tai oikeastaan tulen hänen kanssaan takaisin kotiin. En siis voi pitää ennen torstaita lyhythihaisia ollenkaan. En siis pidä lyhythihaisia paitoja muualla kuin kotona jos täällä on vain isäni lisäkseni. Annan kyllä haavojen parantua ennenkuin olen ilman pitkiä hihoja, mutta koska oikeastaan viillän vain jalkoihin paita-asia on selvitetty.

Olen aika yksin. Kuinka hirveän ihmisen pitää olla, jotta oma äiti hylkää? Niimpä, miettikää sitä, Olen kamala ihminen, en ansaitse edes turvallista äitiä. Isäni on minulle todella tärkeä, mutta hänkin on tehnyt ja sanonut paljon asioita joita en koskaan anna anteeksi. On asioita joita hän on tehnyt, mutta en voi koskaan sanoa niistä kenellekkään. Asioita, joista ei tiedä kukaan. Ei varmaan edes hän itse. Ei hän ole uhkaillut lyömisellä montaa kertaa, mutta on kuitenkin jonkin verran. Hän on sanonut minulle päin näköä "Tapa itsesi". Hän haukkuu ulkonäköäni. Toisaalta hän tekee noita asioita vain ollessaan humalassa. Ehkä tosiaan olen liian herkkä, niin kuin hän sanoo. Ehkä ryyppääminen on normaalia, niin kuin hän sanoo. Ehkä kaikki, oikeasti kaikki, johtuukin vain minusta. Äitini ei ikinä pitänyt minusta, myös isäni ja siskoni on sanonut niin. Eivätkä he sitä tarkoita pahalla, se on aivan oikeasti tosiasia. Siskoni oli hänen parempi lapsensa, minä olin se huono, joka ei osannut tehdä mitään. En osannut viedä koiria lenkille, en osannut imuroida, olin huono koulussa, olin (ja olen) ruma, olin ujo, olin säälittävä paniikkihäiriöinen syömisongelmainen kakara, josta ei ollut kuin haittaa. Ainakaan hänen ei tarvitse enää kestää minua, emmehän ole nähneet yli kahteen vuoteen.

Minua käsketään unohtamaan kaikki vanhat asia, ja yrittää mennä äitiä vastaan, ei olla niin ankara hänelle. Eikö kukaan jumalauta näe kuinka paljon minä olen yrittänyt. Olen yrittänyt mennä vastaan, mutta hän ei tule minua vastaan. Ja sitten kun lopetin yrittämisen, kaikki on minun vikani. Kun minä en tee asioiden eteen mitään. Minähän olen jo kohta aikuinen, minun pitäisi ymmärtää asioita jo. Ja minä ymmärrän, tajuan, minä elän näissä asioissa. En voi vain unohtaa kaikkea, varsinkaan kun elän nämä asiat joka päivä uudestaan ja uudestaan. Tämän takia en halua puhua kenellekkään, ei kukaan ymmärrä. En tarkoita tuota pahalla, en aliarvio ketään, mutta kun kukaan ei oikeasti ymmärrä. Kukaan ei usko. Eikä ketään edes oikeasti kiinnosta. 

Blogini ei ole taaskaan kauaa näkyvissä, anteeksi siitä. En vain voi ottaa riskiä että jään kiinni. Linkkaan myös tähän alle biisin, toivottavasti kuuntelisitte sen, varsinkin sanoja.