Aamu alkaa ahdistuksella tai paniikkikohtauksella. Soitan isälle. Bussissa kouluun mennessä mietin vain miten selviän matkasta panikoimatta. Koulussa ahdistus jatkuu ja lisääntyy. Soitan isälle. Tunneilla keskityn varmistelemaan että osaan hengittää ja niellä kunnolla. Opetuksesta en saa mitään selvää. Ruokatunnilla istun vessassa ja puhun puhelimessa kaverini kanssa, joka on toisessa koulussa. Ruokailun jälkeen tunti jatkuu ja saan jäädä käytävälle tekemään tehtäviä. Vielä olisi yksi tunti jäljellä mutta lähden kotiin, sillä en jaksa ahdistusta enempää. Matkalla bussipysäkille ahdistun tulevasta bussimatkasta ja bussin vaihdosta. Bussissa soitan isälle. Lähestyn kotia ja ahdistus alkaa laskea. Juoksen rappukäytävässä portaat ylimpään kerrokseen ja menen kotiin sisälle. Ahdistus on jo matalalla. Odotan kunnes isäni tulee kotiin. Saatan taas soittaa hänelle, jos ahdistus on saanut taas paniikinomaiset piirteet. Kun hän on tullut kotiin voin olla täysin rentona. Eihän minulla voi olla hätää kun hän on lähellä. Illalla ahdistus alkaa taas, kun mietin tulevaa koulupäivää.
Tällä tavalla elän joka päivä. Olen täysin riippuvainen isästäni. En pysty olemaan koulussa. Tämä on yhtä helvettiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♥