Tää päättyy

Mä tein uuden blogin. Pitkään on jo tuntunut siltä että tämä blogi on tullut tiensä päähän. Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille. Lisään linkin uuteen blogiin alemmas, jos haluatte voitte alkaa seuraamaan siellä.

http://loputonmieli.blogspot.fi/

Kuka mä oon

Boom, diagnoosit tiskiin,

mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö.

Muistikatkos

Miksiköhän mä olen vielä hengissä? En mä itse sitä niinkään ihmettele, lähinnä mun hoitaja. Join siis viikonloppuna viinaa ja otin Opamoxeja. Ainoa mitä tapahtui on se, että mä en muista oikeastaan mitään. Muistan sen kun poliisi nosti mut maasta ja ohjasi autoon. Seuraava muistikuva on ambulanssissa ja siitä eteenpäin ei oikeastaan mitään.

Mä en ole ollut koulussa ollenkaan. Mä lähden mun mummulle kohta, että pää saisi rauhoittua. Mun on vaan aivan helvetin vaikea sopeutua siihen, että en voi käydä koulussa tällä hetkellä. Mä tiiän että kerkeän opiskelemaan myöhemminkin mutta silti...

Paino on pysynyt suht "rauhallisissa" lukemissa. Näytän aivan jäätävän isolta.

Osaisinpa vain lopettaa hengittämisen.

Mä alan leikkiä kuoleman kanssa

Mun hoitaja saattoi mut taksilla turvatalolle, ja täällä sitä vietetään sitten tämä yö. Huomenna aamulla hoitoneuvottelu. Saa nähdä mitä sielläkin päätetään. Hoitaja sanoi että luultavasti mietitään jonkin sortin osastojaksoa jossain vaiheessa kun mun pää kestää sen.

Mä olen ainoa nuori täällä, mun lisäksi on kaksi työntekijää joista toinen lähtee kohta kotiin.

Ahdistaa jonkin verran, mutta toisaalta mä olen helpottunut siitä että nyt ihmiset tajuaa että mun pää hajoaa oikeasti. Toivottavasti asiat vaan menisi oikeaan suuntaan, eikä tulisi taas hoitotahon puolelta tulisi takapakkia. Toisaalta mä en tiedä millasta apua mä tarvitsen.

Istun täällä olohuoneessa työntekijöiden kanssa. Ahdistaa ettei mulla ole mitään henkilökohtaisia tavaroita mukana, en mä aavistanut ettei mua päästetä kotiin polilta. Onneksi otin kännykän laturin mukaan. Täältä sain yövaatteet ja hammasharjan. Kyllähän mä tämän yhden yön pärjään vaikka miten, huomenna mä aion mennä kotiin. Sanoivat muut mitä tahansa.

Ruoka syötiin kuuden aikaan. Yhdeksältä on iltapala. Ruokaa ruokaa ruokaa.. Eikä täällä tietenkään ole vaakaa. Mä haluan tietää mun painon.

Pakko odottaa huomiseen..

Kyydissä tuomiopäivän vaunussa

Mulla piti olla ihan normaali käynti polilla. Nyt tilanne on se, että mua ei päästetä kotiin. Mä en halua mitään muuta kuin kotiin. Mä haluan että kaikki asiat pyyhitään pois eikä mitään ole koskaan tapahtunut.

Mä en tiedä mihin mut heitetään. Ei ihmiseltä voi kieltää kotiin pääsyä. Mä en ole vaaraksi itselleni tai muille.

Mä voisin lähtee pois tästä odotustilasta johon mut käskettiin vähäksi aikaa kunnes lääkäri löydetään. Mä voisin vaan lähteä pois. Mutta jokin estää mua.

Poliisitkin soittaa tällä viikolla. Mitä mä niille sanon? Valehtelenko vai kerronko totuuden?

Mä en jaksa enää miettiä. Mä haluan nukahtaa.

Apua

Baari, hysteerinen kohtaus, poliisit, poliisiasema, ambulanssi, päivystys. Ja täällä päivystyksessä mä olen edelleen. Mä haluan kuolla.

Sekasin

Meneehän tää ilta näinkin. Taas.

Syntyikö tahtoni kuolleena

Tässä maailmassa on yksi ihminen jolle mä pystyisin puhumaan ihan mistä asiasta tahansa, ja mä en luultavasti tule ikinä näkemään häntä. En enää koskaan. Viime kerrasta on jo kaksi vuotta. Mulla oli (ja on edelleen) tunne, että hän oikeasti välitti edes pikkuisen siitä, mitä mulle kuuluu.

Huoh. Pitäisi vaan osata päästää irti.

Mulla on aivan helvetin paha olla. Silmät ovat aivan tulessa kaikesta itkemisestä. Pää hajoaa, mä vaan haluan kuolla. Mua ahdistaa niin paljon etten saa unta. Stressaa kaikki asiat, eniten koulu. Mä olen tällä viikolla ollut koulussa yhteensä kaksi tuntia. Mua pelottaa etten pääse kursseista läpi, mä en pääse lukiosta läpi. Musta ei tule mitään koskaan.

Tänään oli taas käynti psykiatrian polilla. Mulle tehdään lähete nuorten aikuisten päiväosastolle. Ehkä ihan hyvä, ainakin koulussa sitten tajuttaisiin etten vain pelleile näiden asioiden kanssa. Mä en ole tahallani tällainen, mä tekisin ihan mitä vaan että mä osaisin olla normaali. Mä vihaan itseäni, miksi mä en voi olla kuin muut. Mä en halua pelätä kaikkea. Mä en pysty matkustamaan bussilla kouluun ja takaisin, mä en pysty olemaan koulussa, mä en pysty olemaan yksin kotona, mä en pysty olemaan julkisilla paikoilla ilman isääni, mä en osaa syödä, suoraan sanottuna mä en osaa elää. Enkä mä enää jaksa yrittää saada asioita kuntoon. Mä haluan vaan kuolla pois. Joka kerta tarkoitan tuota enemmän kuin aikaisemmin.

Mun on pakko viiltää.

Mä en vaan uskalla tappaa itseäni vaikka kuinka haluaisin.

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Tämä viikko on koostunut paniikkikohtauksista ja itkemisestä. Niin suurista paniikkikohtauksista että niiden tainnutamiseksi on tarvittu rehtori, apulaisrehtori sekä muita opettajia. Vaikein tunne kesti yli tunnin. Hysteeristä itkua ja sairaita kysymyksiä.

Maanantaina oli käynti sairaanhoitajalla, huomenna toinen.

Mä olen niin väsynyt. Silmät punottaa ja ovat turvoksissa jatkuvan itkemisen takia. Päätä särkee jatkuvasti. Koulu kärsii pahasti, pelottaa etten pääse mistään tämän jakson kursseista läpi. Mä en vaan pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin ahdistukseen.

Vaikka mä kohtausten aikana pelkään kuolemista kaikista eniten, mä haluan kuolla. Mä en vaan jaksa enää.

Oikeesti sä haluut mut murskata

Tällä viikolla on jäänyt vain yksi koulupäivä väliin, saavutus sekin (kai). Tälläkin hetkellä istun bussissa matkalla kouluun, ahdistaa niin helvetisti.

Isäni soitti eilen psykiatriselle polille ja kysyi, onko lähetteeni jonka lääkäri lupasi lähettää jo tullut perille. Kävi ilmi, että mitään lähetettä ei ole edes tehty. Sairaanhoitaja otti asiani vakavasti ja varasi mulle ensi maanantaiksi kiireajan akuuttiyksikköön. Hyvä, koska mä en pärjää enää mitenkään.

Ei mulla oikein ole mitään asiaam Paino on laskusuunnassa ja elämä ahdistaa. Onneksi on jo torstai.

En ole enää niin kateellinen

Nyt sitten muihin asioihin, kun paniikit on saatu tekstiksi.

Mun yksi tärkeimmistä ystävistä tuli siis tiistaina ja lähti perjantaina, eli eilen. Muistan olleeni aina hänelle niin kateellinen, hän on erittäin kaunis, laiha, pitkä ja kaikin puolin täydellinen. Mä olen aina ollut se rumempi kaveri meistä kahdesta. No, onhan hän toki vieläkin kaikkea noita, mutta sain tietää hänen painavan mua 16 kiloa enemmän. Hän painoi mun verran vielä pari vuotta sitten. Mä olen saanut näiden parin vuoden aikana noin 3-4 kiloa lisää siitä, mitä papereissani lukee, pituutta on myös tullut noin 3 senttiä. Mä en ole siis enää niin kateellinen hänelle, mähän oon ainakin meistä kahdesta se laihempi (toistaiseksi)!

Tämä lomaviikko on kyllä ollut yhtä syömistä. Mä olen nyt mun mummulla, tulin tänne eilen junalla. Mua pelottaa luku jonka näen huomenna vaa'assa kun pääsen kotiin. Mun jalat näyttää sata kertaa paksummilta ja käsivarret aivan liian läskeiltä. Mua ahdistaa kaikki se ruoka mitä olen tänäänkin syönyt. Kävimme sentään mummuni kanssa kaksi kertaa 45 minuutin kävelyllä tänään, mutta se ei riitä. Mun pitää päästä juoksemaan.

Kouluun palaaminen ahdistaa myös niin paljon että itkettää. Mä en  h a l u a  mennä sinne enää koskaan! Myös harrastusten jatkuminen väsyttää mua jo nyt. Mutta niitäkään ei voi lopettaa enää tässä vaiheessa. Mulla on meidän teatterinäytelmässä päärooli, ja musiikin teoriaa mä haluan käydä, että osaisin koulussakin sitten jotain. Etten olisi se huonoin kaikista. Miksi mä hain musiikkipainotteiseen lukioon.

Unohdin melatoniinit kotiin, joten unta saa odottaa vielä hyvällä tuurilla monta tuntia. Asiaa ei auta se, että nukuin päivällä parin tunnen päiväunet.

Paniikkikohtaus nro 10000

Mun on pakko purkaa eilinen paniikkikohtaus tekstiksi, ennen kuin aloitan kirjoittamaan muista asioista. Kirjoitan näitä ylös lähinnä sen takia, että itse muistaisin milloin olen näitä saanut.

Mä stressasin eilen aivan hirveästi sitä, kun mun piti mennä keskustaan bussilla. Mun kaveri olisi jäänyt yhtä pysäkkiä aikaisemmin ja kävellyt bussiasemalle, ja mun olisi pitänyt jatkaa siitä yksin matkaa rautatieasemalle.

Mä aloin miettimään sitä aamulla hampaita pestessäni, ja pam - kohtaus oli heti päällä. Mä sanoin mun kaverille että mä kuolen, hoin sitä ja ravasin ympäri asuntoa. Pyydän aina kohtauksen aikana anteeksi siltä ihmiseltä, jonka kanssa olen, joten hoin myös sitä. Tunsin palan kurkussani (taas) niin selvästi, että olin varma että tukehdun siihen paikkaan. Soitin isälleni ja aloin itkemään hysteerisesti ja sanoin, että mä haluan kuolla, silloin ei tarvitsisi kärsiä näistä enää. Puhuimme hetken aikaa kunnes aloin rauhoittua. Hän käski mennä pyytämään naapuriani heittämään meidät keskustaan. No, menin hänen oven taakseen ja hän suostui mukisematta lähtemään. Onnea on ystävälliset naapurit!

Kohtaus meni yllättävän nopeasti ohi. Itse paniikki kesti noin 15 minuuttia, jälki paniikkiahdistus noin tunnin.

Ei enää koskaan

Eilen tuli vedettyä pää täyteen, mä en oo koskaan ennen juonut niin etten muistaisi melkein mitään. Mä en halua enää koskaan olla niin sekaisin.

Mä viilsin myös pitkästä aikaa eilen. Aina kun juon, tartun terään jossain vaiheessa.

Paino oli laskenut jonkin verran, jee.

Mun yksi ystävä tulee huomenna tänne muutamaksi päiväksi. Ihana mähdä pitkästä aikaa kaveria, jonka kanssa näki ennen päivittäin, nykyään hyvällä tuurilla pari kertaa vuodessa.

Mä poden täällä darraa ja odotan että uni saapuisi. Ja hei, lukijamäärä kasvaa vaikka tuntuu etten osaa kirjoittaa mitään. :D Kiitos teille. <3

Tekee mieli viiltää mutta en saa

Tällä viikolla olin huimat 2 päivää koulussa, koska maanantai jäi kuvausten takia välistä, ja keskiviikko sekä torstai ahdistuksen takia. Tänään olin verikokeissa, toivottavasti ainakin rauta-arvot olisivat nousseet, ne kun ovat olleet reippaasti alle 100.

Aamulla bussissa tapahtui "pelottava" asia. Istuin bussin takaosassa, eikä siellä ollut kuin lisäkseni yksi mies. Nousin jäädäkseni seuraavalla pysäkillä pois, kun huomaan miehen tuijottavan mua ja nauravan. Hän näytti pientä käsiasetta mulle ja laittoi sormen huulilleen ja sanoi "shhh". Sitten hän nauroi ja laittoi aseen taskuunsa. Soitin isälleni kun pääsin bussista ulos, ja hän ilmoitti poliisille. Biologian tunnin aikana poliisi soitti mulle ja pyysi tuntomerkkejä tästä miehestä. Saa nähdä löytyykö häntä koskaan. Tämä tapaus ei ainakaan helpottanut bussipelkoani..

Mä jäin miettimään näyttelijöitä, joiden kanssa tein "töitä" maanantaina. Sitten tajusin, että yksi näyttelijöistä oli sellainen, johon olin aivan ihastunut ollessani noin 10-vuotias. Hän näytteli silloisessa lempielokuvassani. Hauska ajatella, että 10-vuotiaana en varmasti olisi kuvitellut, että saan olla joskus lempi näyttelijäni kanssa näyttelemässä. Pieni Ada olisi ratkennut 8 vuotta sitten liitoksistaan jos olisi tiennyt tämän.

Mun paino on pysynyt siinä 46 kilossa. Mä olen käynyt lenkillä tällä viikolla 3 kertaa (pää huutaa että se on liian vähän). Oon jopa ruvennut ajattelemaan, että voisin yrittää kasvattaa lihaksia. Mutta painon nousu pelottaa niin paljon..

Kun mulla on vaikea masennuskausi, en jaksa laihduttaa kun pää hajoaa muista asioista. Kun mieleni on taas vähän parempi, alkaa laihdutuskin sujua. Onkohan muillakin tälläistä?

Syysloma alkoi, olen niin iloinen siitä. Ensi viikolla ei tarvitse ahdistua koulusta, bussimatkoista eikä ole teatteriharjoituksia tai tarvitse mennä musiikin teoria -tunneille. Yksi rakkaimmista ystävistäni tulee tänne viikon alussa, olen nähnyt hänet viimeksi vuoden alussa. Sitten menen jossain vaiheessa viikkoa mummulleni.

Onneksi on perjantai. Huomenna menen katsomaan yhtä taidenäyttelyä, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään. Mieliala on ihan ok.

Ja ai niin, meinasi unohtua. Lähetin kuraattorille eilen viestiä, ja hän ottaa yhteyttä koulupsykologiin. Ehkä mä saan jossain vaiheessa apua. Toivottavasti.

Vitutus level 900

Terkka sanoi mulle viime kerralla, että jos ei viikkoon kuulu uudelta polilta mitään niin tule käymään. No mä menin tänään käymään siellä. Ei olisi pitänyt. "En mä voi auttaa sua mitenkää, sun pitää nyt vaan oottaa." Sanoin että hän itse käski mun tulla käymään uudestaan. "Mulla on yli 800 oppilasta, en mä voi muistaa kaikkia, sä oot jo 18-vuotias, kyllä sun pitäisi jo itse osata! Ei sun tänne kannata tulla enää käymään."
Mä oon niin pihalla kaikesta, ensin hän itse pyytää mua käymään siellä että voi lähettää mut koululääkärille, ja nyt hän sanoo että ei voi tehdä mitään. Mä oon niin vihanen että mä aloin itkemään välitunnilla. Lähetin kuukausi sitten terveydenhoitajalle viestin jossa kerroin että mä en hallitse mun syömistä enää. Tänään hän sanoi että reuman takiahan mä sinne alunperin edes menin. Mä tiedän että on vaikeaa pysyä satojen oppilaiden asioissa mukana, mutta kun itse pääongelmasta (eli ruoasta) me ei olla puhuttu ollenkaan.

Ehkä mulla ei ole mitään ongelmaa. Paitsi se reuma.

Mä oon ihan vitun väsynyt. Mä en vaan jaksa enää yhtään.

Eilen olin tv-sarjan kuvauksissa. Se oli ihan siistiä, mä haluaisin tehä sitä joskus työkseni. Mutta mä en jaksa tavotella mun unelmia. Mä en näe itselläni tulevaisuutta, mä haluaisin vaan nukahtaa ja kuolla pois.

Jos mulla olisi jotain terävää mukana mä viiltäisin nyt. Kaikki ovat syömässä, mulla on oma rauha. Oispa mulla terä mukana.

Kaikki minua vastaan, maailma ja sinä

Mä oon ollut ihan helvetin huonolla tuulella eilen ja tänään. Mä en jaksa koulua, mä en jaksa elää. Mä h a l u a n jättää lukion kesken, mä en tuu pärjäämään. Mä stressaan jo valmiiksi tulevia jaksoja joissa päiviä on klo 8-16 ja melkein kaikki koodit täynnä. Mä heitin jo yhden kurssin tästä jaksosta pois. Mä oon niin väsynyt.

Huono tuuli alkoi eilen kun pääsin kotiin ja vastassa oli yhteenveto polilta. Siinä oli asia joka osui arkaan paikkaan.

Mulla on viikonloppukin melkein "täynnä". Mä haluan vaan olla kotona ja käpertyä johonkin nurkkaan ja unohtua sinne.

Syömisetkin menee miten menee. Mä syön syön syön syön. Pohjaton vatsa ei täyty koskaan. Mä painan noin 46 kiloa mikä on aivan liikaa. About kuukausi sitten painoin 43 kiloa, mä olen aivan jäätävä läski. Mä olen Ada, 18-vuotias 166cm pitkä 46 kiloa painava kohta normaali painoinen. Normaali paino särähtää mun korvaan todella pahasti. Mä en halua olla normaalin kokoinen.

Itkettää aivan jokainen asia. Voisi mennä nukkumaan, tää maailma väsyttää liikaa.

Oo se kun oot

Ahdistus kasvaa niin suureksi että lähden tunnilta itkien. Opo oli huoneessaan ja menin sanomaan hänelle että mulla on paniikkikohtaus päällä. Se jätti oppilaan huoneeseensa ja tuli käytävälle rauhoittelemaan mua. Onneksi kohtaus meni nopeasti ohi. Tai no, kohtaus jäi pienesti päälle, mutta menin takaisin tunnille.

Mä jään kohta bussista ja pääsen kotiin. Turvaan.

Lokakuun ensimmäinen

Mä olin mun siskolla, oli ihana nähdä pitkästä aikaa. Harmittaa kun ei nähdä enää niin usein. Kummallakin on omat elämät, paitsi musta tuntuu etten mä osaa elää.

Me ollaan mun isän kanssa menossa Seinäjoelle, mä oon halunnu käydä siellä jo pitkään. Me molemmat tykätään autoilusta, ja nyt mäkin saan ajaa.

Syyskuu meni, jotenkin haikea olo. Mä rakastan syyskuuta. Toivottavasti syksy kestäisi vielä jonkin aikaa, ennen kuin lehdet tippuu ja mieliala laskee lehtien kanssa maahan.

Mulla on ihan hyvä olo. Mua pyydettiin avustamaan yhteen televisiosarjaan, kuvaukset ovat viikon päästä. Jännittää, mutta odotan innolla! Siistiä päästä näkemään millaista näyttelijän työ sarjojen takana oikeasti on. Mun suurin unelma on olla näyttelijä, teatterin puolella kylläkin.

Kohta ollaan perillä. Apulanta soi ja ihailen luontoa. Mulla on hyvä olla.

Terkalla 28.9

Ainiin, se terkka käynti. Noh, kai siitä oli jotain hyötyä.

Me ei puhuttu syömisestä mitään. Se oli kai unohtanut että sen takia mä siltä ajan varasin. Enkä mä sitä itse ottanut puheeksi (tyhmä). Ja mä oon liian suuri että kukaan epäilisi mulla olevan ongelmia ruoan kanssa, tai ainakaan että mä harrastaisin syömättömyyttä.

Se käski mun täyttää BDI-kyselyn, ja totesi että joo, kyllä sulla vielä vaikea masennus on. Se soitti sinne nuorisopolille, missä mä kävin ennen kun täytin 18. Ne oli unohtanut tehdä mulle sen lähetteen nuorten aikuisten polille. Sen takia olen ollut 3 pitkää kuukautta ilman apua. Nyt ne teki sen lähetteen uudestaan. Ehkä mä en niiden mielestä tarvitse apua. Ehkä mä en tarviikkaan.

Ehkä mut on vaan helppo unohtaa.

Kuva

Mä vihaan sitä miltä mä näytän. Mulla on uudet housut tossa kuvassa jalassa, ne on liian lyhyet mutta mun oli pakko ostaa koko xxs, muut oli isoja. (Oon mä vähän tyytyväinen että mahdun xxs-kokoon.)

29.9.2016

Koeviikon viimeiset tunnit

Enää yksi kirjoitelma, sitten on syksyn ensimmäinen koeviikko pulkassa. Tämä koeviikko on ollut raskas, kokeisiin lukeminen ei vain onnistu yhtään.

Kello 13.30 mulla on aika sinne terkalle. Vähän pelottaa mitä tapahtuu. Kai voin kieltäytyä jos se haluaa ottaa painon?

Tänään lähden musiikin teoria- tuntien jälkeen siskolleni. Tulen perjantaina takaisin. Ihana nähdä siskoa pitkästä aikaa! Viime kerrasta onkin jo reilu 3 kuukautta. Aika menee nopeasti mutta mä vain junnaan paikallani. Mä en etene mihinkään suuntaan missään asiassa.

Onneksi on sentään kaunis syksy.

Valas

Mä ajattelen aina olevani lihava, ylipainoinen, läski. Mutta äsken mä tajusin että kuinka paksulta mä oikeasti näytän. Mä olen aivan jäätävä valas, ainakin mun jalat ja naama on l i h a v a t. Mulla on keskiviikkona aika terkalle, mutta mä ajattelin perua sen. Mä en kehtaa mennä sinne, en tämän kokoisena.

Tämä viikko on mennyt aivan päin helvettiä. Mä en vaan enää osaa syödä normaalisti. Mä joko syön max 300 kaloria/päivä, tai syön epäterveellisesti. Mä en osaa tasapainottaa mun syömistä.

Mä vaan haluan olla pieni.

Bussipysäkillä

Koe ohi ja lähden kotiin. Bussia vaihtaessa on olo että tästä ei tule yhtään mitään, ahdistaa ihan helvetisti. Pysäkillä menen läheisen puun alle haukkomaan henkeä ja itkua pidätellen soitan isälleni. "Mä kuolen, mä oon ihan varma että tukehun." Mietin jo sanovani läheiselle rouvalle että mä kuolen, auta mua. Onnekseni bussi tulee juuri silloin näkyviin. Bussiin päästyäni olo alkaa helpottamaan ja yritän saada ajatuksia muualle. Ei auta. Paniikki on silti pääni sisällä ja sitkeästi kertoo minun kuolevan tähän tunteeseen.

Sama juttu joka päivä vuosien ajan. Ja joka kerta se pelottaa yhtä paljon. Joka kerta olen varma että kuolen siihen paikkaan heti. Ja tässä mä olen vielä hengissä - ainakin toistaiseksi.

Ihan hyvä olla

Pääsin jo klo 13.00. Oon menossa kotiin. Heti kotona on pakko katsoa paino, aamulla se oli aivan liikaa. Koeviikko alkaa torstaina, mutta mua ei (vielä) stressaa melkein ollenkaan. Oikeastaan on aika hyvä fiilis pitkästä aikaa. Eilen teatteri-treenit meni ihan hyvin ja tänään pääsin jo näin aikaisin, ilma on ihanan syksyinen ja viileä, mulla on ihan hyvä olla. Eikä enää ahdista niin paljoa kun pääsi koulusta pois.

Ehkä tänään on hyvä päivä.

Terveydenhoitajalla

Mä: "Sori et oon myöhäs, en tajunnu et mun piti tulla jo tänää käymää.."
Terkka "Joo en mä kyl kauheesti nyt kerkee jutella. Sulla oli vissiin jotain suurempiakin ongelmia ruoan suhteen?"
M: "No en mä tiiä onks ne nyt nii suuria.."
T: "Syöks sä mitään? Jos kuule varattais aika ens viikolle, pärjäätkös sä mitenkään sun syömisten kanssa siihen asti?"
M: "Joo, pakko pärjätä."
T. "Pidä vaikka ruokapäiväkirjaa, ilmota sitten wilma-viestillä että millon sulle käy ens viikolla kun on koeviikkokin!"
M: "Joo ilmotan. Kiitos."

Mä lähin tunnin etuajassa koulusta. Mä en vaan jaksa olla siellä. Henkiset ja fyysiset voimat ihan loppu. Mä en jaksa.

Apua

Katoin äsken wilma-viestejäni. Terkkari pyysi käymään tänään 9.30-11 välisenä aikana. Mä oon vasta menossa kouluun, mä myöhästyn ihan varmasti. Ahdistaa. Mä en ole varautunu tähän. Helvetti.

Miksi mä pyysin apua, nyt mua ahdistaa enemmän kun koskaan.

Viesti terkkarille

Mä lähetin terveydenhoitajalle wilma-viestin ja kerroin, etten välttämättä enää pärjää itsekseni. Mä en oo jutellut kohta kolmeen kuukauteen kenellekkään ja mun pää hajoaa. Mä tuun luultavasti katumaan tätä jo pian, mutta lähetetty mikä lähetetty..

Huomiseksi piti kirjoittaa enkun-essee ja ranskan-essee, enkun sain juuri tehtyä. Äh, mä en osaa ranskaa. Se on yhtä helvettiä.

Thinspiraatioita metsästämässä

Mä valehtelin isälle ettei mulla oo tänään teoriatunteja. Mä en vaan jaksanut mennä sinne (laiska). Mä lähin viemään mun isää lääkäriin, kun se on ollu yli viikon yli 40 asteen kuumeessa ja todella kipeä. Nyt mä vaan istuskelen odotustilassa ja luen taas "Tapa minut, äiti!" kirjaa. Mä oon lainannut kirjastosta anoreksia-aiheisia kirjoja thinspiraation toiveessa.

Mä söin ruisleivän puolikkaan (65kcal) ja raejuustoa (about 40kcal). Tämän päivän kalorit on pysynyt alle 200, jes.

Cheat meal

Ja menihän sen eilen sitten päin vittua syömisten kannalta. Painoa "onneksi" oli tullut yön aikana vain 200 grammaa. Aamupaino 43.9 kiloa. Ainakin se oli alle 44.
No, arvasihan sen että jossain vaiheessa on pakko syödä. Mä olin ollut lauantaista asti syömättä "kunnon" ruokaa. Ehkä eilinen oli mun "cheat meal" päivä..

Tänään oon syönyt omenan ja juonut vihreää teetä. Mä oon vielä koulussa, pääsen neljältä. Kuuden aikaan pitääkin jo olla konservatoriolla, eli mä en edes kerkeä syömään mitään!

Mä jollain tasolla ymmärrän olevani sairas, ja välillä haluan jopa parantua. Mutta sitten tämä kaikki kietoo mut pikkusormensa ympärille ja saa mut jatkamaan. Ja mähän jatkan.

Laske nyt paino! Mä haluan olla pientäkin pienempi.

Paniikkikohtaus

Sain taas keskellä yötä paniikkikohtauksen mun piti mennä herättämään mun isä kun olo ei mennyt kuin huonompaan suuntaan. Nyt noin tunti on kulunut ja olo alkaa hieman helpottamaan. Mä en vaan uskalla enää nukahtaa.

Syöminen pilaa koko päivän

Söin aamulla suklaata enkä tiedä paljonko kaloreita tuli. Ahdistus nousi aivan liian suureksi, pilasin koko päivän sillä helvetin suklaalla. Menin takaisin nukkumaan ja heräsin kuudelta illalla. Ainakin läskiahdistus oli hetkeksi aikaa poissa. Sen lisäksi olen syönyt kaksi omenaa, siihen jää tämän päivän ruoat. Ajattelin täyttää vatsani vihreällä teellä, nälkä on aivan järkyttävä nyt.

En siis ole saanut tehtyä tänään mitään. Huoh. Vihaan sunnuntaita.

Koulussa. Muut meni syömään, mä istun vessan lattialla ja halaan polviani. Mua ahdistaa helvetisti, mä hajoon.

Tahdoin paljon kauniimpaa

Mä en oo noussu tänään sängystä ollenkaan. Mä en jaksa. Mä haluan vaan kuolla. Mä odotan tulevaisuutta ja mulla on unelmia, mutta mä en jaksa tavoitella elämää. Mä en usko että mä tavoitan koskaan mun suurimpia unelmia. Mä en tarkoita nyt laihuutta vaan niitä ihan "oikeita" unelmia. Niitä joita varten pitää elää ja kokee asioita. Mä oon niin väsynyt.

Ensi viikolla alkaa taas musiikkiopinnot konservatoriolla. Pakko jaksaa vaikka ei pysty.

Mä haluaisin vaan nukahtaa enkä enää herätä.

Ei mitään hyvää minulle

Luin kirjan nimeltä Ei mitään hyvää minulle. Se kertoo 10-vuotiaana anoreksiaan sairastuneen pojan elämästä äidin kertomana. Hassua oli huomata, että kirjassa oli tekstin pätkiä omalta nuoriso-osaston lääkäriltänikin. Bongasin sieltä myös asioita, joita olen itsekin tehnyt 9-10 -vuotiaana ja aloin miettimään omaa ala-aste aikaani. Mä en uskaltanut yhdessä vaiheessa niellä sylkeä ollenkaan, mun oli pakko sylkäistä se pois. Mä piilotin ruokaa kaikkialle, servetteihin, pulpettiin, roskikseen - minne vain. Mä muistan kun kolmannen- tai neljännenluokan terveystarkastuksessa mä painoin 22 kiloa. Kai se on ihan normaali paino 10v tytölle, mutta muistan kuinka terveydenhoitaja otti mut puhutteluun syömisen tärkeydestä. Lopetin kiinteän ruoan syömisen hetkeksi aikaa. En suostunut syömään mitään muuta kuin mehukeittoja. Mulla oli silloin paljon vatsaongelmia syömättömyyden takia. Mulla katkesi käsi ala-asteella kun kaaduin pyörällä, sen takia kun mun luut oli haurastunut. Mä lintsasin koulusta paljon, koska mua ahdisti syöminen ja ihmiset siellä. Sain kuulla lähes päivittäin asioita laihuudestani tai ulkonäöstäni.
   Ei mua kiusattu, mulla oli kyllä kavereita. Mutta todella hyvin mulla on jäänyt mieleen se, kun välitunnilla luokkalaisiani kerääntyi rinkiin ympärilleni ja sanoi että käyttäydyn sairaasti, että tulen kuolemaan, etten kuulunut porukkaan. Ja mä muistan kuinka nöyryyttävää oli mennä ulkorakennuksen taakse itkemään, kunnes opettaja tuli yhden oppilaan kanssa luokseni ja käski tämän pyytää anteeksi. En mäkään toki mikään aivan puhdas pulmunen ollut, vikaa mussa on paljonkin. Mä vaan vihasin uutta koulua jonne jouduin vaihtamaan. Mä vihasin (ja vihaan vieläkin) ihmisiä siellä. En kaikkia, enkä ainakaan sua jonka luulen tämänkin tekstin jossain vaiheessa lukevan, Tuo kirja vaan sai muistot pyörimään mun päässä. Suosittelen lukemaan sen.
 
Vaikka nämä syömisongelmat jatkuvat vieläkin, mä koen silti jollain tapaa että kaikista pahimmat ajat on ollut juuri alakoulussa. Toivottavasti.

43.7kg.

43.9 kiloa. Mun bmi on 15.93.

Tää päivä stressaa mua niin paljon että itkettää.

Mä haluaisin vaan lopettaa hengittämisen.

14. elokuuta

Miten voi olla iloinen ja samalla niin helvetin surullinen samaan aikaan? En tiedä, mutta sellaiset ovat tunteeni nyt.

Toisaalta olen iloinen kun koulu alkoi, päiviin tulee taas se tietty rytmi ja tiedän, että syksy on alkamassa. Syksy on lempi vuodenaikani, se on aina kuin uusi alku. Uusi mahdollisuus laihduttaa ja olla parempi ihminen. Uusi alku koulussa.

Se kaikki tekee mut silti myös surulliseksi. Mä tiiän että jossain vaiheessa syksyä palan taas loppuun. Hoen sitä kuinka en jaksa käydä lukiota, kuinka en jaksa panostaa kouluun kun en kuitenkaan tule elämään pitkään. Ja tänä syksynä mua myös pelottaa. Mua pelottaa kun olen ilman hoitokontaktia. Mua pelottaa kun olen 18-vuotias. Aikuisuus pelottaa mua aivan helvetisti. Viime syksynä olin kaksi jaksoa päiväosastolla. Nyt en "pääse" sinnekään enää, koska olen aikuinen. Mä olen aivan yksin. Yksin ja jälleen viiltelyyn koukussa.

Mä olen myös surullinen sen takia, kun tiedän yhden ihmisen lähtevän elämästäni pian. Kukaan ei ole kuolemassa, onneksi. Mä kiinnyn aivan liikaa ihmisiin, joihin ei pitäisi. Jotka eivät koskaan tule oikeasti kuulumaan elämääni.

Sekava ilta. Pitäisi mennä nukkumaan etten ole huomenna koulussa aivan kuollut.

Aamupaino oli 44.6 kiloa.

Liikaa.

Päivän fiilikset

Mähän olen vain lellitty pikku teini, mulla ei ole mitään oikeutta valittaa pahasta olosta. Mulla on asiat hyvin, oikeastaan paremmin kuin hyvin, ja silti mä vaan valitan. Mun pitäisi miettiä enemmän niitä oikeasti pahoinvoivia ihmisiä, esimerkiksi niitä Afrikan nälkäisiä lapsia. Ne tekisi luultavasti mitä vaan että saisivat mun elämän. Mulla on koti, ruokaa(...), paras ystävä, opiskelupaikka ja perhe. Miksi mä en osaa olla onnellinen? Miksi mä teen niin normaalista asiasta, kuin syöminen, niin sairaan vaikeaa? Mä en tiedä.

Mä oon ollut pari päivää aivan helvetin huonolla tuulella. Kaikki pienimmätkin asiat on saanut mut itkun partaalle. Mä nukuin lauantain ja sunnuntain aikana yhteensä 24 tuntia. Stressi koulun alkamisesta vie mun voimat. Mä kyllä odotan koulun alkua, mä odotan sitä "uutta alkua", mitä syksyn tuleminen mulle aina merkitsee. Mä tunnen, että mä pystyn laihduttamaan itseni hengiltä. Mä haluan olla hyvä koulussa. Syksy merkitsee uutta alkua, sekä pelkkää suorittamista. Silti mä myös odotan sitä innolla, vaikka se kaikki stressaakin.

Mä oon taas junassa menossa mummulleni. Lipuntarkastaja ei käskenyt näyttää opiskelijakorttia. Puoli tuntia niin olen perillä. Puoli tuntia aikaa murehtia tulevia kaloreita ja mahdollista painon nousua.

Elokuu. Mihin se kesä meni?

Liian suuri keho

Tiedättekö sen tunteen kun syönnin jälkeen tuntuu että ruumis on paisunut kymmenkertaiseksi aikasemmasta? Joo, mäkin tiiän. Ja juuri nyt tuo tunne on niin vahva että itkettää. Mä näin jo hetken aikaa mun käsivarret siedettävän kokosina, mutta nyt syömisen jälkeen ne näyttävät paksummilta kuin mun liian suuret reidet. Mä kyllä tiedän ettei kehon ole fyysisesti mahdollista suurentua päivän aikana mutta kun mä näen sen omilla silmilläni tapahtuvan.  Mihin luottaa kun omat silmätkin valehtelevat?

Viilto

Ja niin sitä tuli taas yöllä viillettyä noin kahden kuukauden tauon jälkeen. Se vaan on niin koukuttavaa. 

Ei taas tämäkään viikonloppu ole mennyt aivan putkeen. Mä oon niin väsynyt.

Ahdistaa

Mä olen hukassa ja yksin. Mä olen lihava mutta haluan tämän loppuvan. Mä haluan olla laiha ja saada itsekuria. Mä haluan elää ja mä haluan kuolla. Mua itkettää ja pelottaa.

Olenko lihonut? Menen vaa'alle ja huokaan hetken helpotuksesta - painan saman verran kuin kymmenen minuuttia sitten. Sitten ahdistus nousee ja astun vaa'alle taas kymmenen minuutin päästä. Mulla on nälkä, vai onko oikeasti? Syönkö turhaan? Entä jos mulla onkin vaan jano, ihmisethän sekoittavat näläntunteen usein janoon.

Paino oli vähän aikaa sitten 44.5 kiloa. Nyt se on taas yli 45.

Mä haluan laihtua, mutta mä haluan myös parantua. Mitä mä oikein teen?

Luottamus

Aamupaino 44.7 kiloa. Pieni helpotus kunnes ahdistus nousi taas. Se on silti aivan liikaa.

Mä sain aamulla aivan jäätävän paniikkikohtauksen. Jouduin menemään naapurilleni yövaatteissa, mä en pystynyt rauhoittumaan. Onneksi naapuri ymmärtää mua hyvin. Hän on läheinen mulle, hän sanoo aina että olen kuin oma tytär hänelle. Saan olla onnekas että mulla on kuin kaksi "isää", omani ja naapurini joihin voin luottaa.

Pala siitä joka oli taivas

Olen ollut mummullani lauantaista asti, nyt istun junassa matkalla kotiin. Musta oli ihanaa olla siellä, mutta en voi sille mitään että mua ahdistaa mun paino taas näin paljon. Mua pelottaa että olen lihonut. Mä olen syönyt aivan liikaa. Vaaka, näytä mulle edes ne numerot jotka näin ennen reissuani.

Mä haluan parantua. Mä haluan laihduttaa. Mä haluan olla normaali. Mä haluan olla pienin. Mä haluan elää. Mä haluan kuolla.

Mummuni sanoi että hän tulee ikävöimään minua kun taas lähden. En mä halua aiheuttaa ikävää, anteeksi etten voinut jäädä. Jos olisin voinut niin olisin jäänyt.

Mulla ei ole mitään hoitokontaktia. Mä en siis "pääse" puhumaan asioista kenellekkään. Vanhan lääkärini mukaan mä pärjään. Mähän olen nyt aikuinen. Mä osaan hoitaa itse asiani. Mä olen omillani.

Ja mä haluaisin vain huutaa että en mä pärjää. Mä en osaa pärjätä.

Mulla on ollut vakituinen hoitokontakti melkein neljä vuotta. Sitten se loppui kuin seinään. Kouraan jäi lääkereseptit ja onnentoivotukset. Ja niiden avulla mä pärjään.

Yön jumppatuokio

Kello on nyt 1.16 ja mä jumppaan ja kirjoitan. Ei tässä näin pitänyt käydä. Mitä mä taas oon alottamassa...

Trigger

Luen vanhoja postauksiani. Olen ollut kevyt. Luen blogeja ja triggeröidyn. Entä jos laihduttaisin ihan vähän vain, muutama kilo pois niin olisin iloinen. Ei se niin mene. Mä tiedän sen mutta kun mä haluan laihduttaa. Se koukuttaa. En mä enää viillellä halua, viime viilloista on jo varmaan kaksi kuukautta aikaa. Mä haluan vaan olla laiha.

Kaikki meni jonkin aikaa jo todella hyvin, sitten tuli takapakkia. Se on varmaan ihan normaalia, eikä sille kuuluisi antaa periksi. Mutta kun mun pää vaan saa sen laihduttamisen kuulostamaan niin houkuttavalta. Elin mun omassa sumussa, mikä oli kamalaa mutta silti niin ihanaa. Elinhän siinä vahvasti ja vähemmän vahvasti "jopa" 2,5 vuotta. Tietysti välillä on ollut tälläisiä hyviäkin kausia, mutta en muista tuolta ajalta paljoa muuta kuin sen, kuinka paljon olen painanut. Säälittävää.

Olen junassa menossa kotiin. Kohta pitäisi olla perillä. Ihana päästä kotiin "turvaan", en nyt vain jaksa olla mä.

Huonompi päivä

Älä aloita taas. Siitä ei ole mitään hyötyä. Mutta kun mä haluan olla pieni ja laiha. Älä aloita sitä taas. Älä laihduta.

Ainiin. Mä olen 18. Aikuinen. Haha, musta ei ikinä tule aikuista. Eikä mitään muutakaan.

Elämä voittaa

Musta tuntuu että elämä alkaa voittaa. Mä en enää pelkää niin paljoa taantumista ja sitä suurta mustaa verhoa joka piilottaa kaiken ilon. Mä oon oppinut tässä lyhyessä ajassa näkemään asioiden positiiviset puolet. Kyllä niitä huonojakin hetkiä on ollut, mutta silti ei montaa kertaa ole tullut mieleen jatkaa sitä syömishäiriön polkua. Mä voin sanoa pitkästä aikaa pitäväni elämisestä. Eihän elämä aina ole ruusuilla tanssimista, mutta musta tuntuu että kaikki kauneimmat hetket elämässä on vielä edessäpäin, ja se saa mut jatkamaan tätä paranemisen polkua. Mä olen kiitollinen että mulla on asiat hyvin, mulla on isä ja maailman ihanimmat siskot. Mulla on kaksi ihaninta kissaa ja maailman rakkain ystävä. Mä saan elää kaupungissa jota rakastan. Mulla on kaikki perusasiat hyvin.

Tulipas diippiä tekstiä. Mä oikeasti tarkotan noita asioita, en vain puhu "elämä on ihanaa" paskaa. Mä pääsen tästä yli, kaikki voi päästä. Se vaan vie aikaa, toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Ei se silti ole mahdotonta.

Ainiin, ihanaa juhannusta jokaiselle. Nauttikaa älkääkä tehkö mitään tyhmää.

Ei vielä virallinen lopetus

Mun pitäisi lopettaa tämä blogi. Ja muiden blogien lukeminen. Mä haluan elää kunnolla, en tätä sairasta elämää. Ehkä kirjotain pian, ehkä vasta jonkun ajan päästä, ehkä en enää koskaan. En mä tätä vielä ainakaan virallisesti lopeta. Mä vaan haluan päästä eroon Anasta. Mä haluan elää.

Pieni postaus

Mä syön kuin hevonen ja silti paino on pysynyt kiltisti alle 45 kilon.

Hyvä fiilis ja olo. Ehkä mä pärjään tässä elämässä - edes jotenkin.

Kesäloma

Positiivinen fiilis murenee hieman koko ajan. Ei, älä murene! Mä en halua tippua taas alaspäin.

Muuten menee ihan hyvin. Näin eilen yhtä kaveria "koulun" jälkeen. Ei tunnu yhtään että kesäloma alkoi! Mä en laihduta tänä kesänä, mä en laihduta tänä kesänä... Mä haluan tehdä asioita murehtimatta ruokaa ja painoa. Mä haluan pystyä siihen, ja toivottavasti pystynkin. Jos mä päätän jotain, mun on yleensä helppo pysyä siinä päätöksessä. Nyt vaan pitää päättää, että lopetan tämän "pelleilyn".

Toisaalta mun pää huutaa koko ajan ohjeita; työnnä sormet kurkkuun, liiku, jätä syömättä! Mä en kuuntele sitä.

Sekavaa tekstiä sekavasta päästä. Huomenna ajotunti, odotan sitä paljon.

Ja niin, aamupaino oli tänään 45.2kg. Ei se ole noussut räjähdysmäisesti. Ainakaan vielä.

Päätöksiä?

Mä en halua laihduttaa. Mä en jaksa sitä. Mä en pysty siihen. Miksi mä en saisi syödä kuten muut? Mä kyllä tiedän etten liho, mulla on oikeasti sellaiset geenit, että voin syödä paljon saamatta massaa. Kop kop, näin on ainakin ennen ollut. Mä en vaan jaksa jatkaa.

Tälläisiä ajatuksia on tällä viikolla pyörinyt päässä. Voi olla että kohta olen taas eri mieltä, tai sitten jatkan laihduttamista kuten kesäisin yleensä. Huoh. Mä en tiedä mitä mä haluan.

Mä en oo lukenut niin paljon pro ana- blogeja, mä en katso thinspiration kuvia, mä yritän ajatella ruokaa "positiivisella" tavalla. Mulla ei ole "kunnon" syömishäiriötä, ei todellakaan, mutta tämäkin on silti oikeasti vaikeaa, ja haluan siitä eroon. Toivottavasti omin jaloin pääsen kävelemään ylös tästä suosta. Tai sitten menen vain syvemmälle. Sitä ei voi tietää.

Muistikuvia

Kiitos Pauliina kommenteistasi! Vastaan kunnolla kommentteihisi sitten kun osaan kirjoittaa järkevän vastauksen.

En mä oikeasti itseäni riuduta. Joo, joskus on päiviä kun en syö kunnon ruokaa ollenkaan, vaan jotain kevyttä, kuten vesimelonia ja ananasta. Tällä viikolla olen kuitenkin syönyt Hesburgerissa kana-aterian, olen syönyt suklaalevyn ja salaattiini laitoin salaatinkastiketta miettimättä sen enempää. Mä syön, mutta mun paino putoaa silti. Enkä mä valita siitä, olen onnellinen.

Perjantai-ilta ja yö. Mitä sanoisin. Tuli juotua isäni ja naapurinmiehen kanssa aamu kuuteen asti. Täällä kävi jossain vaiheessa joku toinenkin naapuri, nainen kylläkin. Muistan jutelleeni hänen kanssaan "syvällisiäkin" asioita, ja hän auttoi mua rauhoittumaan paniikkikohtauksesta. Hän toi mukanaan omatekemäänsä "viiniä", jota tuli juotua aika reippaasti. Yksinäni tyhjensin myös valkoviinipullon sekä 5 siideriä. Humala oli sen mukainen, mutta darraa mulla ei ole. Onneksi.

Sain siis paniikkikohtauksen jossain vaiheessa yötä. Muistan itkeneeni hysteerisesti eteisen lattialla toistaen lausetta "mä kuolen". Muistan itkeneeni myös vessanlattialla. Jossain vaiheessa koko paniikki vain meni ohi ja jatkoin juomista. Järkevää. Muistan odottaneeni rappukäytävässä että ihmiset palaisivat baarista. Ja kyllähän ne sieltä tuli, meno jatkui. Jossain vaiheessa menin naapurinmiehen ja isäni väliin kun he olivat aloittamassa tappelua. Sain sen estettyä. Meno oli hyvä ja kaikki sujui hyvin.

Tänään en ole tehnyt paljon mitään. Nukkunut vain koko päivän ja vienyt naapurin koiraa pari kertaa ulos kun hän jätti sen tänne yöksi. Kello on kohta yhdeksän, voi mennä taas nukkumaan. Todella turha päivä, mutta ehkä sellaisiakin pitää välillä olla.

Nyt ahdistaa vain huomisen paino. Se tulee nousemaan, mä tiedän sen. Aina juomisen jälkeisenä päivänä mun paino on tippunut. Sitten se taas valitettavasti nousee. Ahdistaa.

Hih.

Miksi

Elän miinakentällä

Viikonloppu alkaa. Miten kaksi päivää voi ahdistaa niin paljon? Entä jos isä taas juo? Entä jos syön järjettömästi? Entä jos paino nousee kun olen kotona enkä koulussa tai muualla? Ehkä se siitä..

Pääsin jo kotiin. Oli äikän koe, en osaa sanoa miten se meni. Toivottavasti ihan ok. Maantieteen kokeesta sain 5puoli, ainakin meni läpi. Ranskan kuuntelusta sain 14/16, vittu.

Olen siis menossa kotiin. Mulla on ajotunti tänään, eilen oli ensimmäinen. Onneksi se opettaja oli kiva, tänään on kylläkin joku toinen opettamassa. Uskon tämänkin olevan mukava. Eilisellä ajotunnilla menimme jo liikenteen sekaan, en kolaroinut tai osunut mihinkään haha. Ehkä mä joskus saan kortin.

Käyn vaa'alla kun pääsen kotiin. Laitan tänne painoni sitten. Se on varmasti noussut reippaasti. Pelottaa.

Ehkä joskus

Hyvä Ada, sähän osaat jotain. Onhan toi ihan liikaa mutta kyllä susta vielä pieni tulee. Mä lupaan.

24. toukokuuta

Koeviikko alkoi. Ei kovin vaikeita päiviä ole luvassa, kello on nyt 11.20 ja olen menossa jo kotiin. Koeviikot on toisaalta kivoja.

Mä en oo varma oonko laihtunut, mutta syömisiä olen rajoittanut todella paljon siitä mitä ne oli. Syön pääasiassa vesimelonia sekä ananasta, ne on turvallisia. Lisäksi liikun jonkin verran, en tarpeeksi, mutta kuitenkin. Ehkä mä laihdun. Motivaatio on ainakin korkealla.

Koulua on enää tämä ja seuraava viikko, sitten lukion ensimmäinen vuosi on ohi! Aika on mennyt todella nopeasti. Viime vuonna tähän aikaan mietin minne pääsen opiskelemaan ja olin surullinen kymppiluokan loppumisen takia. Suunnitelmanani oli tappaa itseni kympin jälkeen, mutta tässä sitä vielä ollaan. Onko se saavutus vai ei? Sitä en tiedä, mutta turha sitä kai on pohtia. Mä elän (ainakin jotenkin) vielä jonkun aikaa. Ei mulla ole mitään kunnollisia itsemurhasuunnitelmia, laihdutus on pääasiassa mielessäni.

Fyysisesti paha olo. Onneksi olen kohta kotona turvassa. Myöhemmin menen rullaluistelemaan. Nyt käyn vain viemässä naapurin koiran ulos.

Ylös alas

45.1kg. Oon syönyt tänään ihan liikaa, huomenna painan varmasti taas 46 kiloa.

Ihan ok

Mulle ei kuulu yhtään mitään. Kaikki on niin turhaa. Mä oon iloinen ja muutenkin voin ihan hyvin. Silti mä haluaisin vaan itkeä ja lähteä pois koulusta. Mua ahdistaa, mutta se on normaalia. Liikuntaa vikalla tunnilla, en halua.

Alla kuva itsestäni.

Kuva otettu 10.5.2016

Kaksi päivää ja -1.4 kiloa.

Vihaan

Mä vihaan tätä. Vihaan enemmän kuin muuta. Isä jo toista päivää putkeen ympäri päissään, tällä hetkellä kaverinsa kanssa olohuoneessamme juomassa. Mä istun mun lattialla ja itken. Mä haluun pois täältä mutta ei mulla ole paikkaa minne mennä. Mä viillän taas tätä pahaa oloa pois. Itkeminen alkaa oksettaa ja väsyttää. Voisinpa vain nukahtaa mutta en voi. Mun on pakko vahtia meidän kissoja, sillä isälläni on kännissä tapana jättää parveekkeen lasit auki, ja pelkään niin paljon että kissat saisivat päähänsä hypätä alas.

Mä oon niin väsynyt. Mä en jaksa tätä ainaista pelkoa millon mistäkin. Kello on vasta kymmenen. Pelottaa mitä ilta tuo tullessaan.

26. huhtikuuta

Mulla menee ihan hyvin. Välillä on parempia ja välillä huonompia hetkiä. On ollut alkoholia, viiltelyä ja oksentamista, mutta on niitä iloisia hetkiäkin ollut. Olen käynyt lempi bändini konsertissa, kuunnellut musiikkia ja haistattanut elämälle paskat. Olen ollut välittämättä mistään, unohtanut koulustressin ja vain ollut ja maalannut.

Sitten on niitä huonompia hetkiä. Hetkiä jolloin päässä pyörii vain ruoka, syöminen, paino, vaaka ja kalorit. Tänään äidinkielen tunnilla en saanut mitään aikaan, aivan kuin pääni olisi ollut aivan täynnä kaikkea. Äsken söin keksejä, ja nyt tunnen itseni saastuneeksi. Yritin oksentaa mutta en saanut mitään tulemaan. Ehkä ne eivät lihota paljoa...

Huomenna on kai terapiakäynti, edellinen oli yli viikko sitten. En kyllä tiedä mitä puhua siellä, emme käsittele mitään oikeaa asiaa. Oma vikani, en puhu mistään mitä minulta ei kysytä. Ja jos kysytään saatan valehdella. En mä osaa puhua, mä sanon vaan asioita joita tiedän kaikkien haluavan kuulla. Oma mokani.

Mä vaan haluan mun pään sekaisin.

Yö

Mä menin käymään yhdellä jätkällä. Miks mä oon niin vitun sinisilmänen idiootti?

Bussissa menossa kotiin. Mä vaan haluun käpertyy jonnekkin nurkkaan. Tyhjä bussi, kuulokkeet päässä ja levinneet meikit. Oma vikani, miksi en ikinä opi.

Oon tälöä hrykeellä todella humalassa. En tiedö mitä kirkoittaa. Toeella paskat fiilikserm. En tiedä mitä tehdä. Haluan kuolla.

Turhaa

Ei ole tapahtunut oikein mitään mainitsemisen arvoista. Kaikki on tylsää, ahdistavaa tai turhaa. Ei mulla oo mitään asiaa.

Olin koulun kuoron kanssa torstaina kirkossa laulamassa. En todellakaan ole yhtään uskonnollinen ihminen, pidän uskontoja pelottavina sekä ahdistavina. Kuitenkin eräs ihminen esitti siellä yhden biisin, jonka sanat kolahtivat jotenkin.

kuka lohduttais murheista mieltä

lohduttais sanoen:

miksi etsit sä elämää sieltä

joukosta kuolleitten

Nimenhuuto ja pois

Kuoroa. Mä menin taas nimenhuudon ajaksi paikalle ja lähdin heti kun aloitettiin äänenavaus. Täähän alkaa sujua jo samalla lailla kuin yläasteella.. Se on huono asia. Mä en saa lintsata, en edes tiedä miksi teen niin. Miksi istun mieluummin käytävällä kuin olen laulamassa kuorossa? En mä tiedä, mua vaan ahdistaa olla siellä. Tai olla missään.

Seuraavaksi matikkaa ja sen jälkeen vielä ruotsia.

Mua pyörryttää todella paljon. Tiedän että se johtunee liian vähäisestä syömisestä, mutta minkäs teet, mä haluan olla laiha.

-1.8 kiloa tämän viikon aikana. Pieni tyytyväisyys kuplii sisälläni. Mähän oikeasti pystyn tähän! Se vaati todella paljon että sain aloitettua tämän kunnolla uudestaan, mutta nyt olo on ihan hyvä, ei ehkä fyysisesti mutta henkisesti ainakin.

Sepitän taas kaikkea turhaa.

En edes tiedä lukeeko tätä blogia monikaan ihminen, mutta kirjoitanpa silti. Täähän on kuitenkin mun "päiväkirja" johon kerron kaikkea turhaa ja vähemmän turhaa. Ihanaahan se kuitenkin on että teitä lukijoita on tuossa listassa jonkin verran!

Ehkä mä lopetan tämän kirjoittamisen tähän ja alan lukemaan ana-blogeja. Niistä mä saan voimaa jatkaa.

18. maaliskuuta

-600 grammaa eilisestä.

Mä oon saanu laihduttamiseen aivan sairaan nopean tahdin. Tämän viikon aikana on lähtenyt about 1,8 kiloa. Kohta mä olen edes vähän pienempi kuin ennen!

Lintsari

Lähdin tunnilta hetkeksi rauhoittumaan käytävälle, kunnes iski kunnon pelko. En pysty menemään tunnille enää. Niimpä mä hain mun tavarat musiikinluokasta open ollessa muualla ja häivyin. Nyt istun vessassa kyyneleitä pidätellen. Tunti loppuu vartin päästä, sitten vielä filosofiaa ennen kuin pääsen...

Mä oon laihtunut 3-4 päivän sisällä 1,4 kiloa. Mä pystyn tähän. Mä en ole oikeastaan liikkunut paljoa, syömistä olen sen sijaan rajoittanut hurjasti.

Joka ilta pelkään yhä enemmän ja enemmän mitä vaaka näyttää seuraavana aamuna. En kestä jos painoni on noussut vaikka "vain" 100 grammaa. Pakko laihtua enemmän ja enemmän.

17. maaliskuuta

-200 grammaa eilisestä.

Nyt menen takaisin nukkumaan.

Tekee mieli kirjoittaa, en vain tiedä mitä kirjottaisin.

Mä laihdun, oon jo päässyt uuden luvun puolelle. Painan kuitenkin niin paljon etten kehtaa kertoa sitä teille. Sitten kun pääsen vähän alaspäin voin iloisesti sen kertoa.

Olen aivan liian suuri, omasta ja varmasti muidenkin mielestä. Silti jos joku toinen on vaikka 165cm pitkä ja painaa esimerkiksi 55kiloa, en pidä häntä yhtään suurena vaikka tämä painaakin melkeinpä sen 10 kiloa minua enemmän. En pidä kuin oikeasti ylipainoisia ihmisiä - sekä itseäni, lihavana.

Kaverini tuli äsken tarjoamaan karkkia, kieltäydyin tietysti.

Pääsen koulusta neljältä, sitten menen ostamaan uutta ranskan kirjaa.

Toivottavasti itsekurini riittää illalla siihen, etten syö paljoa. Kyllä mä pystyn. Musta tulee laiha.

16. maaliskuuta

Eilisestä -600 grammaa.

Nukuin pommiin ja olen vasta nyt menossa kouluun. Hienosti meni Ada. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan..

Kokeenpalautus

Mä sain ranskan kokeen takaisin, numeroksi tuli 9 (36,5p/41p) ja iski aivan järkyttävä viiltelyn tarve. Miksi sait noin huonon numeron? Et osaa mitään. Mä tiedän etten osaa, ja olisinkin mennyt koulun vessaan viiltämään, mutta mulla ei ollut mitään terävää mukana, ei mitään. Mitään mikä olisi ollut tarpeeksi terävää.




Paha olla.

15. maaliskuuta

Kaikki on ihan ok. Ei hyvin, ei huonosti. Tasaisen ok. Kun pääsen koulusta kotiin ja paistaa aurinko niin elämäkin hymyilee hetken aikaa. Kun saavun kotiin alkaa taas musta varjo kulkea päälläni, nimittäin ahdistus syömisestä. Kuinka saan jätetttä syömättä/kuinka syödä mahdollisimman vähän. Mulla on koulusta tullessa aivan jäätävä nälkä. Syön aamupalan yleensä kuudelta (elovena puuro 130kcal) ja sillä mun on pakko pärjätä viiteen asti. Ja mä pärjään. Mutta kun on ilta, mun riski sortua suurenee ja suurenee, ja joskus tuntuu että voisin syödä kaiken mikä eteeni tulee. Toistaiseksi mä oon pitänyt itseni kurissa, toivon mukaan saan jatkossakin pidettyä.

Parina viime iltana mä oon halunnut vaan itkeä kun tuntuu että seinät kaatuu päälle enkä mä jaksa enää. Niin, illat ovat pahimpia. Mulla menee päivisin ihan hyvin mutta illalla en pärjää ollenkaan.

Kevät on kuitenkin antanut mulle motivaatiota laihdutukseen! Hiekka rahisee jalkojen alla juostessa ja aurinko lämmittää jo hieman. Tule kesä jo! Ei enää pimeyttä.

Hyödytön

Taas yksi ilta kun tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Kaikki vituttaa ja itkettää. Kaikki näyttää mustalta enkä näe valoa missään. Mä en jaksa elää.

Pakkomielle

Mulla on pakkomielteitä. Mä oon järjestänyt olohuoneessa ja omassa huoneessani meidän kaikki kirjat ja dvd:t värijärjestykseen. Mulla on kaikki lehdet aikajärjestyksessä. Mä imuroin melkein päivittäin, koska mua ahdistaa jos jätän sen tekemättä. Kai tää on aika tavallista, mutta se alkaa häiritsemään mun elämää. Mun pitäis koko ajan olla siivoomassa.

Tulin kouluun tunnin myöhässä. Mulla on ihan sairas nälkä. Söin kuuden aikaan elovena-pikapuuron. Sen jälkeen menin takaisin nukkumaan ja katos vaan, nukuin pommiin. Pähkäilin siinä sitten jonkin aikaa että lähdenkö kouluun vai en. No, täällä mä nyt oon. Pois pääsen 14.30. Ei enää pitkä aika...

Ja mä toivon että sä kuulisit mut

Voi kuinka mä haluisin taas puhua sulle. Mä haluisin kertoo sulle kaikesta totuuden. En ymmärrä miten sulla olikin muhun niin järjetön vaikutus. Mä kuvittelen että mä kirjotan sulle, vaikka tiiän etten luultavasti enää koskaan tuu puhumaan sullekaan. No, ethän sä ois muiden mielestä ees saanut sillon vuosi sitten auttaa mua. Se ei kuulunut sun työnkuvaan. Mutta oon niin kiitollinen että sä silti kuuntelit mua.

Mua pelottaa vähän. Tänään polilla se hoitaja jutteli koko ajan anoreksiasta, ihan kuin mulla mukamas olisi anoreksia tai joku muu syömishäiriö. Se sano että eihän se mua voi pakottaa muuttuun, että ne on sitten toiset ihmiset jotka niin pystyy tekemään. Se on kuulemma huolissaan. Ihan turhaan sanon minä. Eihän mulla mitään hätää ole, mä oon oikeasti lihava. Mun kehonkuva ei ole vääristynyt, mä tiedän olevani liian suuri. Aivan liian suuri. Mua ahdistaa ihan suunnattomasti kun tiedän, että muut huomaa mun lihoneen. Mua hävettää kun en olekkaan enää se pikku-Ada. Miten siitä pienestä Adasta onkaan kasvanut näin iso tyttö? Olisinpa osannut pysäyttää kasvamisen.

Lisäksi mulla on taas menossa kausi, jolloin kaikki muistot vaan pyörii mun päässä. En mä pääse niistä eroon, enkä mä voi puhua mistään ennen kuin täytän 18. Silloin mulla ei oo enää sitä vaaraa että mun olisi pakko tehdä joku poliisi-ilmotus tai jotain. Silloin mun isällekkään ei enää kerrota mitään. Mutta miten mä uskallan puhua sitten kesällä kun oon täyttäny 18? Oon tuudittautunu monen monta vuotta siihen uskoon, että mulla on vielä aikaa olla puhumatta. Mutta nyt se aika alkaa käydä vähiin. Eihän mun mikään pakko ole puhua, mutta tiedostan sen itsekin, että mä en jaksa näitä kausia enää, Mä en halua muistaa. Mä haluan unohtaa kaiken. Mä haluan taas kuolla.

Kuinka itsekästä, tässä mä puhun vain itsestäni ja siitä kuinka mulla on paha olla. Mä vihaan vihaan vihaan itseäni! Tänäänkin mun hoitaja kysy, että mitä mä tavottelen laihuudella. Että koenko asioiden paranevan sillä, että olen vaikka 10 kiloa pienempi. Mä en ole ihan niin tyhmä miltä mä näytän. Mä tiedän, että tää elämä ei olisi sen helpompaa vaikka painaisin alle 40 kiloa. Mä tiedän että mikään paino ei olisi tarpeeksi alhainen. Mä tiedän niistä kaikista fyysisistä ja psyykkisistä oireista mitä vakava alipaino aiheuttaa. Ei tää maailma muuttuisi suuntaan eikä toiseen vaikka olisin maailman laihin ihminen. Mutta silti mä haluan olla pienin kaikista! En mä ihan oikeasti tiedä syytä sille. Kai mä oon niin itsekäs että tahdon ihmisten huomaavan mun laihuuden. En mä saavuta sillä laihuudella mitään. Hyvällä tuurilla saattaisin kuolla siihen. Ehkä mä pyrin siihen että mua sattuis. Mä haluan että muhun sattuu, ei viiltely enää riitä mulle.

Ehkä mä myös toivon että joku keräisi mun kyyneleet ja veisi ne kotiin. Että mun ei tarvis olla yksin, vaikka mä sanon haluavani sitä. Ehkä mä oikeesti vaan haluan olla joku muu. Ada mä en ainakaan halua olla. Ada voisi kuolla pois.

4. maaliskuuta

Täällä mä polilla odottelen. Näin mun vanhan omahoitajan. Näytän ihan kamalalta (näytän kyllä aina) ja ärsyttää että se näki mut näin rumana. Sen silmissä oon ihan varmasti lihonutkin. Tai no oonhan mä varmasti lihavampi muidenkin silmissä. Sekä omissani. Voi miksi olen päästänyt itseni tähän kuntoon?

Oon syönyt tänää rasvatonta jogurttia, josta tuli noin 100kcal. Turhia kaloreita, olisin pärjännyt ilmankin. Mulla on ihan yhtä huono-olo nyt kuin silloin jos olisin jättänyt syömättä.

Olin ihan varma että painoni olisi noussut mummillani olon aikana, mutta ei se ollut! Se oli laskenut parisataa grammaa. Vähän, mutta kuitenkin.

Kunnes pääsen täältä, käyn kirjastossa jos pystyn ja sitten menen kotiin. Bussilla matkustaminen ei ole mulle kauhean helppoa, niin saa nähdä pääsenkö käymään siellä kirjastossa vai en. Joudun menemään bussilla kuitenkin kotiinkin, joten sama kai se on jos käyn kirjastossakin. Ainakin  yritän.

On jo perjantai, ja mun pitäis tehdä maanantaiksi filosofian läksyjä. Aloittaminen on kaikista vaikeinta. Ehkä mä kuitenkin saan ne tehtyä.

2. maaliskuuta

Olen ollut mummullani sunnuntaista asti. Tänään lähden kotiin. Täällä ei ole vaakaa, pelottaa että olen lihonut täällä ollessa... Huomenna saan tietää kun katson aamupainon.

Ainiin, poistin kik-sovelluksen kännykästäni, se ei toiminut ollenkaan. Eli mua ei saa sieltä enää kiinni.

Ihana päästä kotiin ja ottaa omat syömisrutiinit käyttöön. Toisaalta mä oon ollut ilonen kun mun on ollut "pakko" syödä täällä ollessa. Mulla ei oo ollut niin paha olo kuin yleensä.

25. helmikuuta

Olin 19 tuntia syömättä. Sitten söin 20 grammaa kurkkua ja yhden porkkanan. Olo on loistava! Paino on laskenut aamusta 500 grammaa, mutta tiedän etten voi luottaa vaakaani. Se näyttää ihan ihmeellisiä lukuja, riippuen siitä miten seison sen päällä.

Nyt luen ranskan välikokeeseen joka on huomenna. Viimeinen päivä koulua ennen lomaa. Tänään en ollut koulussa, sillä flunssa on saanut iskettyä muhun. Huomenna kyllä menen kouluun, en jaksa olla kotona.

22. helmikuuta

Koulupäivä ohi! Nyt menossa kotiin. Epätodellinen olo. En ole syönyt tänään vielä mitään. Aamulla olin polilla, juteltiin vain paniikkikohtauksista.

Kurssinumeroihin olen ihan ok-tyytyväinen. Äikästä 9, musiikista 9, ranskasta sain sittenkin 8 (!) ja enkusta tuli 8. Ei mitään parhaita numeroita, mutta ihan ok kuitenkin.

Oksettaa ja pää tuntuu raskaalta. Tää olo on jollain tavalla tosi kiva, sattuu kaikkialle. Olen ollut vain 16 tuntia syömättä ja nyt jo olo on heikko. Säälittävää.

Kohta olen jo kotona, pääsin tunti sitten. Kotona olen yksin noin neljään asti. En tiedä mitä aion tehdä kaksi tuntia yksin. En pidä yksin olemisesta enää kauheasti, pelkään paniikkikohtauksia niin paljon että yksin oleminen on välillä tuskaa.

21. helmikuuta

Mua ahdistaa ihan sairaan paljon matkustaa yksin bussilla. Vielä yli tunti matkaa kunnes olen takaisin kotikaupungissani. Tunti, kyllähän mä nyt sen ajan selviän.. Vai mitä? En mä voi kuolla tässä matkalla vaikka mun pää yrittää sanoa ihan muuta.

Koko viikonloppu on mennyt syödessä kaikkea turhaa paskaa. Jätin kaikki herkut siskolleni vaikka hän yritti antaa niitä mukaani.

Olin siskoni kanssa etsimässä mustia farkkuja mulle, ja sellaiset sitten löytyikin. Ei nämä farkut ole, vaan jotain muuta kangasta, venyvämpää. Katsoin xxs-kokoisia ja tokaisin siskolleni että kenellä voi olla noin pieni vyötärö. Kokeilin xs-kokoa ja siskoni käski kokeilla niitä xxs-kokoisia, sillä xs oli liian suuri. Ostin lopulta ne xxs-kokoiset, mutta kuten sanoin nämä ovat venyvää kangasta. En oikeasti ole niin pieni. En voi olla.

Huomenna aika polilla. Ja koulussa palautuksia. Äidinkielestä sain kurssinumeroksi 9, samoin musiikista. Ranskasta sain 7. Olen siihen todella pettynyt. Englannin numeron saan tietää vasta myöhemmin.

Ahdistus kasvoi ihan yhtäkkiä paljon. Miten selviän tästä matkasta? En voi kuolla, en voi kuolla, en voi kuolla. Rauhoitu Ada, ei hätää.. Mä en jaksa.

20. helmikuuta

Täällä mä oon, siskolla. Tai no nyt olemme käymässä hänen kaverillaan nopeasti. He ovat tupakalla, itse odottelen sisällä. Kohta lähdemme kauppaan ja kiertelemään vaatekaupoissa. Illalla menemme pelaamaan biljardia. Ihan kivaa saada jotain muutakin ajateltavaa kuin ruoka ja koulu. Vaikka ruoka ja kalorit pyörii koko ajan mielessä. Ajatukset eivät lähde milloinkaan pois.

Tunnen itseni niin suureksi.

Mulla on tumblr. Siellä on kuvia musta, joissa ei näy kasvoja. Mun käyttäjä siellä on onlybigmess.

https://www.tumblr.com/blog/onlybigmess

19. helmikuuta

Mun pitäis olla koulussa katsomassa wanhojen tansseja. No, mä oon bussissa menossa kotiin. Itkua ja panikointia, taas olin aivan varma että kuolen. Ainakin olin yhdellä tunnilla. Tänään pitäisi vielä matkustaa siskolleni toiseen kaupunkiin kahdella bussilla..

Mä syön ihan liikaa. Todettakoon tässä vaiheessa että kalorit ovat maksimissaan 1300 per päivä. "Ei se haittaa jos syön, en liho." Ja 5 minuuttia syömisen jälkeen olen vessassa sormet kurkussa yrittämässä oksentamista. Ei tämän näin pitänyt mennä, en halua sairastaa bulimiaa! (En pidä bulimikkoja huonompina kuin ketään muitakaan! Itselleni sallin kuitenkin vain anoreksia, jos joskus syömishäiriöön sairastun.) Sananakin se kuulostaa hirveältä, anoreksia taas kuulostaa kauniilta.

Mulla on aivan jäätävä nälkä, vaikka söin aamulla vaaleaa leipää ja viilin, eli kaloreita tähän menessä on fatsecretin mukaan 325. Ihan sairaasti ja kello on vasta 10.30. Toisaalta mieluummin syön aamulla/päivällä enemmän ettei illalla ole nälkä. Sorrun iltaisin ahmimaan helpommin kuin päivällä. Ja vielä viikonloppu edessä..

17. helmikuuta

Mä haluan haluan haluan olla laiha. Haluan sitä niin paljon että itkettää. Niin paljon että se sattuu. Mä haluan olla laiha.

Epätyypillinen laihuushäiriö

Ja niin diagnoosikirjo kasvaa.

Vapaapäivä

Koeviikko alkoi, mulla tosin on tänään vapaapäivä. Istuskelen tässä polilla ja odottelen. Ensimmäinen terapiakäynti. Vähän mietityttää mistä se haluaa puhua. Mä olisin mieluiten vain hiljaa, en mä halua puhua.

Mulle tuli sairaalasta kirje, jossa oli aika ensi viikon maanantaille. Tapaaminen erikoislääkärin ja osaston omahoitajani kanssa. Mulla ei ole hajuakaan miksi sellainen on varattu.

Ei mulla muuta asiaa ole. Pitäisi lukea kokeisiin, tällä viikolla on onneksi vain ranska ja musiikki (josta ei koetta ole). Ei onneksi liian stressaavaa.

Ruokatauko. Kohta jatkuu englanti. Teemme ylioppilas kuuntelua. Muut menivät syömään, minä jäin luokan ulkopuolelle hytisemään toppatakissani. Aivan järjetön nälkä. Vatsa murisee jo täyttä häkää ja pääsen kotiin vasta puoli kolmelta. Syön kolme kertaa päivässä, aamupalan, ruoan kotona 3-4 aikaan sekä illalla jotain pientä.

Huono-olo. En saisi valittaa kun aiheutan tämän itselleni tahalteni. Tämä nälkä tekee minusta pienemmän, se pitäisi muistaa. On tämä silti hirveä tunne, pyörryttää, oksettaa, palelee ja itkettää. Itsepähän tämän tien valitsin. Pakko kärsiä.

28.1.2016

Olin polilla tapaamassa fysioterapeuttia. Juteltiin koko tunti kehonkuvan muuttumisesta ja vääristymisestä. Siitä kuinka näen itseni painavampana kuin olen. Kuvien avulla hän ja opiskelija näyttivät minulle että olen heidän mielestään laihimman ja toiseksi laihimman tytön välillä. En siis kaikista laihin. Käynti oli ihan ok, ei se minun mieltäni muuttanut ainakaan parempaan päin, halu olla pienempi lisääntyi sitäkin enemmän, jos se edes on mahdollista. Eilinen päivä meni noin 700 kalorilla, mikä tuntuu aivan järkyttävältä määrältä, mutta tiedän että kehoni menee helposti säästöliekille. Eli pakko syödä noinkin paljon.

29.1.2016

Paino on tippunut eilisestä 600 grammaa. Kuinka se on edes mahdollista? Tekisi mieli nauraa, vaikka tiedän kaiken pudotuksen olevan vain nestettä. Kuitenkin, -600 grammaa! Aamupalaksi syön samaa mitä ennenkin, Elovena pikapuuro 130kcal ja vitamiiniporetabletti 8kcal. Tulen koululle tuntia ennen ensimmäisen tunnin alkua. Nyt istuskelen vain käytävän sohvalla ja odotan että kello on 9.45. Viimeinen päivä ennen koeviikkoa, mutta ahdistusta ei kokeiden takia ole. Ainakaan vielä.

Keskiviikko

Eilen mulla oli polilla lääkäriaika. Juteltiin paljon koulusta kunnes puhe kääntyi syömiseen. No ei se mun ajatuksia tai tekemisiä muuta. Se varasi uuden ajan 10.2 ja tästähän mun pää vasta riemastu. Niin paljon aikaa laihduttaa ennen seuraavaa kertaa! Mun on pakko olla pienempi kuin nyt, enhän mä kehtaa mennä sinne tämän näkösenä. Pitää vaan pystyä pitämään motivaatiota yllä, repsahtaminen on vaan niin helppoa. Mutta se tunne syömisen jälkeen on aivan hirveä. Silloin yritän yleensä aina oksentaa mutta koskaan en saa oksennusta tulemaan. Miksi se ei enää onnistu?

Suurin osa palasi ruokailusta takaisin luokkaan, en ole enää yksin. Otan kuulokkeet pois korvilta ja yritän olla sosiaalinen. Musiikki jatkuu 12.05. Istun paikallani toppatakki päällä, täällä on niin kylmä. Ulkona on -21 astetta pakkasta. Eikös paleleminen kuluta enemmän kuin normaali lämpötila? Toivottavasti.

Ryhmässäni on eräs laiha tyttö, johon vertaan jatkuvasti itseäni. En usko että hänellä on mitään syömishäiriötä, sillä hän syö koulussa usein sipsejä ja muita sellaisia. Voi kun voisinkin luonnostani hoikka, mutta ei. Mun pitää tehä kaikkeni että olisin laiha. Mutta laihuuteen on vielä matkaa. Ja mä aion seurata tätä mun valitsemaa polkua kohti laihuutta ja ehkä jopa kuolemaa.

Ainiin, olen jo pitkään jumittanut tässä järkyttävässä painossa. Mittani ovat tällä hetkellä 45.3kg ja 166cm.

Ajatuksia laihdutuksesta

Tää on niin sairasta. Luen anoreksia blogeja ja mietin mikä saa ihmiset ihannoimaan sairaalloista laihuutta. Eihän kukaan oikeasti halua hauraita hiuksia, jatkuvaa palelua tai huonoa ihoa. Ei kukaan halua tuntea pahoinvointia ja huonoa omaatuntoa maailman normaalimman asian, syömisen, takia. Ei oikeasti, vaikka muuta väittääkin. Silti kaikki saavat sen kuulostamaan niin kauniilta ja tavoiteltavalta asialta. "Mitä vain kunhan olen laiha!" Kyllähän minä teen sitä itsekin. Ehkä tämä on tekopyhää saarnata tästä aiheesta, kun itsekin sorrun laihduttamiseen aina uudelleen ja uudelleen. En välitä mistään seuraamuksista mitä laihduttaminen saa aikaan. En välitä vaikka kuolisin. Silti se jokin pieni asia sisälläni kertoo tämän olevan sairasta. Sairasta eikä kaunista. Mutta se sairas mieleni saa tästäkin lauseesta muodostettua niin tutun muutoksen, sairaan kaunista.

Tahdonvoimaa

Into laihduttamiseen on kasvanut aivan järjettömästi! Mä onnistun, musta tulee laiha. Ihan sama kuinka kauan siihen menee, mä onnistun.

Ei mulla muuta asiaa ole. Koulu menee miten menee, elämä on tappavan tylsää ja kaikki soljuu omalla painollaan.

Legenda

Säälittävää sinänsä, mutta mua sattuu kun yksi mun lempi artisti on kuollut. Legenda. David Bowie.

Now it's time to say goodbye

Now it's time to face the lie

That we'd never cry

9. tammikuuta

Katson The voice of Finlandia. Miksi en osaa laulaa tai kuulosta hyvältä? Miten upeita ääniä ihmisillä onkaan. Miten olen voinut päästä musiikkilinjalle laulamalla pääsykokeissa! Haluan vaihtaa linjalta pois, en kuulu sinne. En minnekkään.

Ei mulla mitään asiaa ole. Ei ole tapahtunut mitään. On niin kylmä, pakkastakin on ollut reilusti yli 20 asteen yläpuolella. Koulussa pitää olla koko ajan toppatakki päällä, muuten jäädyn.

Pakkanen ei muuten haittaa minua, kaikki on niin kaunista talvella.

On jotenkin vaikeaa kirjoittaa. Helpompaa olisi kirjoittaa kaikesta kuin toisen kertomana.

Ajatus ei kulje.

2016

Jalat jotka haluan.