Tässä maailmassa on yksi ihminen jolle mä pystyisin puhumaan ihan mistä asiasta tahansa, ja mä en luultavasti tule ikinä näkemään häntä. En enää koskaan. Viime kerrasta on jo kaksi vuotta. Mulla oli (ja on edelleen) tunne, että hän oikeasti välitti edes pikkuisen siitä, mitä mulle kuuluu.
Huoh. Pitäisi vaan osata päästää irti.
Mulla on aivan helvetin paha olla. Silmät ovat aivan tulessa kaikesta itkemisestä. Pää hajoaa, mä vaan haluan kuolla. Mua ahdistaa niin paljon etten saa unta. Stressaa kaikki asiat, eniten koulu. Mä olen tällä viikolla ollut koulussa yhteensä kaksi tuntia. Mua pelottaa etten pääse kursseista läpi, mä en pääse lukiosta läpi. Musta ei tule mitään koskaan.
Tänään oli taas käynti psykiatrian polilla. Mulle tehdään lähete nuorten aikuisten päiväosastolle. Ehkä ihan hyvä, ainakin koulussa sitten tajuttaisiin etten vain pelleile näiden asioiden kanssa. Mä en ole tahallani tällainen, mä tekisin ihan mitä vaan että mä osaisin olla normaali. Mä vihaan itseäni, miksi mä en voi olla kuin muut. Mä en halua pelätä kaikkea. Mä en pysty matkustamaan bussilla kouluun ja takaisin, mä en pysty olemaan koulussa, mä en pysty olemaan yksin kotona, mä en pysty olemaan julkisilla paikoilla ilman isääni, mä en osaa syödä, suoraan sanottuna mä en osaa elää. Enkä mä enää jaksa yrittää saada asioita kuntoon. Mä haluan vaan kuolla pois. Joka kerta tarkoitan tuota enemmän kuin aikaisemmin.
Mun on pakko viiltää.
Mä en vaan uskalla tappaa itseäni vaikka kuinka haluaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♥