Nyt sitten muihin asioihin, kun paniikit on saatu tekstiksi.
Mun yksi tärkeimmistä ystävistä tuli siis tiistaina ja lähti perjantaina, eli eilen. Muistan olleeni aina hänelle niin kateellinen, hän on erittäin kaunis, laiha, pitkä ja kaikin puolin täydellinen. Mä olen aina ollut se rumempi kaveri meistä kahdesta. No, onhan hän toki vieläkin kaikkea noita, mutta sain tietää hänen painavan mua 16 kiloa enemmän. Hän painoi mun verran vielä pari vuotta sitten. Mä olen saanut näiden parin vuoden aikana noin 3-4 kiloa lisää siitä, mitä papereissani lukee, pituutta on myös tullut noin 3 senttiä. Mä en ole siis enää niin kateellinen hänelle, mähän oon ainakin meistä kahdesta se laihempi (toistaiseksi)!
Tämä lomaviikko on kyllä ollut yhtä syömistä. Mä olen nyt mun mummulla, tulin tänne eilen junalla. Mua pelottaa luku jonka näen huomenna vaa'assa kun pääsen kotiin. Mun jalat näyttää sata kertaa paksummilta ja käsivarret aivan liian läskeiltä. Mua ahdistaa kaikki se ruoka mitä olen tänäänkin syönyt. Kävimme sentään mummuni kanssa kaksi kertaa 45 minuutin kävelyllä tänään, mutta se ei riitä. Mun pitää päästä juoksemaan.
Kouluun palaaminen ahdistaa myös niin paljon että itkettää. Mä en h a l u a mennä sinne enää koskaan! Myös harrastusten jatkuminen väsyttää mua jo nyt. Mutta niitäkään ei voi lopettaa enää tässä vaiheessa. Mulla on meidän teatterinäytelmässä päärooli, ja musiikin teoriaa mä haluan käydä, että osaisin koulussakin sitten jotain. Etten olisi se huonoin kaikista. Miksi mä hain musiikkipainotteiseen lukioon.
Unohdin melatoniinit kotiin, joten unta saa odottaa vielä hyvällä tuurilla monta tuntia. Asiaa ei auta se, että nukuin päivällä parin tunnen päiväunet.
Voimia sairauden kanssa sinulle kovasti. Eksyin sivuillesi kun etsin tietoa paniikkikohtauksista ja ruoasta. Saan näköjään paniikkikohtauksen aina kun verensokeri laskee liiaksi eli en ole syönyt pitkään aikaan (5-6h) tai olen syönyt liian kevyesti. Kaikki kehon muutokset esim vilu voi saada aikaan kohtauksen. Ne ovat rankkoja. Olet 18-vuotias. Sulla on kaikki elämä edessä. Mä oon 31, mullakin melkein kaikki vielä edessä. Sairastan paniikkihäiriötä, varmaan jonkinasteista syömishäiriöt (ei diag/ahmin), vaikeaa masennusta ja olen väsynyt ja ahdistunut. Sairaslomalla vähän yli vuoden. Mulla oireet niin pahat etten enää suoriutunut kotitöiden tekemisestä. Hiljalleen oloni helpottuu, mutten ole työkykyinen vielä vuosiin. En pysty vielä käymään edes kaupassa. Viimeksi kävelyllä yli vuosi sitten. Lääkitys on kova ja auttaa hieman. Taas pitäisi uudelleen tarkistaa. Toivon sulle kaikkea hyvää ja toivottavasti et oo ikinä missä minä nyt. Tästä suosta ei enää nousta niin helpolla mutta varmasti vielä joskus, pakko siihen on uskoa. Ja yritettävä on itsen, tytön ja miehen vuoksi. Ruoka ei oo sun vihollinen, ruoka pitää sut elossa. Aivot tarvii rasvaa ja sokereita että rauhoittua, proteiinia kasvuun. Voi jos saisin sut ymmärtämään ettei kilo sinne tai tänne ehkä merkitse sulle enää mitään 10 vuoden päästä. Hienoa kun kirjoitat tätä, pääsee lähelle sun elämää ja kokemuksia. Voimia.
VastaaPoistaEikä, tuntuu tosi pahalta kuulla että voit noin pahoin. :( Sullakin on vielä paljon hyvää edessä, ja mä uskon siihen että saat selätettyä kaikki sairaudet vielä jokus, pienin askelin eteenpäin! Ja tuohon verensokerin laskemiseen, mullakin on se luultavasti suuri syy paniikkikohtauksiin huonojen unien lisäksi. Paljon jaksamisia ja kiitos ihanasta kommentistasi. ❤
Poista