Ei mitään hyvää minulle

Luin kirjan nimeltä Ei mitään hyvää minulle. Se kertoo 10-vuotiaana anoreksiaan sairastuneen pojan elämästä äidin kertomana. Hassua oli huomata, että kirjassa oli tekstin pätkiä omalta nuoriso-osaston lääkäriltänikin. Bongasin sieltä myös asioita, joita olen itsekin tehnyt 9-10 -vuotiaana ja aloin miettimään omaa ala-aste aikaani. Mä en uskaltanut yhdessä vaiheessa niellä sylkeä ollenkaan, mun oli pakko sylkäistä se pois. Mä piilotin ruokaa kaikkialle, servetteihin, pulpettiin, roskikseen - minne vain. Mä muistan kun kolmannen- tai neljännenluokan terveystarkastuksessa mä painoin 22 kiloa. Kai se on ihan normaali paino 10v tytölle, mutta muistan kuinka terveydenhoitaja otti mut puhutteluun syömisen tärkeydestä. Lopetin kiinteän ruoan syömisen hetkeksi aikaa. En suostunut syömään mitään muuta kuin mehukeittoja. Mulla oli silloin paljon vatsaongelmia syömättömyyden takia. Mulla katkesi käsi ala-asteella kun kaaduin pyörällä, sen takia kun mun luut oli haurastunut. Mä lintsasin koulusta paljon, koska mua ahdisti syöminen ja ihmiset siellä. Sain kuulla lähes päivittäin asioita laihuudestani tai ulkonäöstäni.
   Ei mua kiusattu, mulla oli kyllä kavereita. Mutta todella hyvin mulla on jäänyt mieleen se, kun välitunnilla luokkalaisiani kerääntyi rinkiin ympärilleni ja sanoi että käyttäydyn sairaasti, että tulen kuolemaan, etten kuulunut porukkaan. Ja mä muistan kuinka nöyryyttävää oli mennä ulkorakennuksen taakse itkemään, kunnes opettaja tuli yhden oppilaan kanssa luokseni ja käski tämän pyytää anteeksi. En mäkään toki mikään aivan puhdas pulmunen ollut, vikaa mussa on paljonkin. Mä vaan vihasin uutta koulua jonne jouduin vaihtamaan. Mä vihasin (ja vihaan vieläkin) ihmisiä siellä. En kaikkia, enkä ainakaan sua jonka luulen tämänkin tekstin jossain vaiheessa lukevan, Tuo kirja vaan sai muistot pyörimään mun päässä. Suosittelen lukemaan sen.
 
Vaikka nämä syömisongelmat jatkuvat vieläkin, mä koen silti jollain tapaa että kaikista pahimmat ajat on ollut juuri alakoulussa. Toivottavasti.