Tästäkö se kesä alkaa

Kevätjuhla ohi. Kymppiluokka ohi. Ja minä en tunne mitään. En surua, en iloa, en onnellisuutta. Tunnen ehkä hieman pelkoa. Nyt olen aivan yksin. Enää ei ole ketään kenelle voin puhua, toisin kuin koulussa. Koulussa on aina turvallista, siellä on ihmisiä joille voi puhua. Tai vaikka ei puhuisi, siellä on aina joku. Nyt kun koulua ei ole, enkä käy missään juttelemassa, olen aivan yksin. En kyllä halua edes puhua kenellekkään, sillä yleensä kaikki psykoterapeutit ovat naisia. Ja minä en puhu yhdellekkään "äitihahmolle". Tiedän, että on myös miespsykoterapeutteja mutta silti, en tiedä. Parempi vain pitää turpa kiinni eikä häiritä ketään.

Olen parhaan ystäväni kanssa. Emme tee mitään ihmeellistä. En halunnut mennä juomaan kaupunkiin, ei vaan tehnyt mieli. Nukuin päivällä ainakin 4 tuntia. Olen todella väsynyt.

Todistukseeni olen ihan tyytyväinen. Tässä numeroni:

Äidinkieli 9

Englanti 9

Ruotsi 10

Biologia 7

Maantieto 8

Matematiikka 7

Fysiikka 7

Kemia 7

Uskonto 8

Terveystieto 9

Yhteiskuntaoppi 8

Historia 8

Keskiarvo 8,08 ~ 8,1.

Nostin siis keskiarvoani yhteensä 1,3 numeroa. Ja sain ruotsista sen kympin, minkä halusin! 

Kesäloma. 11. kesäkuuta saan tietää mihin kouluun pääsen, jos pääsen. 8. kesäkuuta alkaa kesätyöni. Työjakso kestää vain 10 päivää. Millä täytän koko kesäni? Isäni on töissä joka arkipäivä klo 7-16. Olen yksin. Saan ainakin laihduttaa. Luultavasti matkustan kesällä sukulaisten luo. Ja tapaan kavereitani jotka asuvat eri kaupungeissa. Sekä työstän kavereideni kanssa cosplay-asuja. Kyllä tämä kesä tässä nopeasti menee, toivottavasti. En vain jaksaisi elää. En vain jaksa. Kuulostanpa todella angstiselta, anteeksi. Olen oikeasti todella hyvällä tuulella. Olen iloinen.

Hyvää kesälomaa teille kaikille.

Kuka tässä voittaa

Pelottaa. Kevätjuhla on jo lauantaina! Mihin tämä vuosi katosi? Kaikki liukui niin nopeasti ohi, pian tiimalasin hiekka olikin jo valunut pohjalle. Tämä vuosi on kokonaisuudessaan ollut todella hyvä, olen masennukseni kannalta voinut paljon paremmin, ja tapellut lääkärini kanssa juuri tästä asiasta. Hän ei uskonut kun sanoin, etten koe enää olevani vaikeasti masentunut. En silloin ollut.
  Nyt tuntuu, että olen yhtä huonossa kunnossa kuin vuosi sitten tähän aikaan. Masennus hiipii takaisin ja ottaa minut syliinsä. Se kertoo asioita, totuuksia. Minä olen huono, minun pitää muuttua. Paitsi laihemmaksi, myös hiljaiseksi ja syrjäänvetäytyneeksi. Ja minä taistelen sitä ääntä vastaan, mutta välillä se voittaa. En halua jäädä taas kaverittomaksi hylkiöksi! Haluan elää niin kuin kaikki muutkin ikäiseni. Haluan olla normaali!

Paniikkihäiriö valtaa yhä suurempia osia elämästäni. En voi tehdä enää juurikaan mitään ilman, että pieni ääni huutaa korvassani "Kuolet, jos menet tuonne. Kuolet jos teet noin". Pidemmän päälle se on todella kuluttavaa. Toisaalta, kuoleminen on houkutteleva vaihtoehto. Mutta silti osa minusta haluaa olla edes hetken aikaa aivan normaali teini-ikäinen.

Tai no, olenhan minä normaali. Minussa ei ole mitään erityistä, ainakaan hyvällä tavalla. Taidan kyllä olla erityisen raivostuttava ja säälittävä. Ei minulla ole oikeutta elää tälläisenä.

Siskoni lähti tänään isälleen. Hänen kanssaan on aina yhtä kiva olla, hän on niin tärkeä minulle ettei tiedäkkään. Silti en voi olla täysin vapautunut hänen seurassaan, sillä en tiedä tietääkö hän viiltelystäni. Olin siis koko ajan pitkähihainen paita päällä. Kävin myös tänään metsästämässä boleroa kevätjuhlaan, mutta en löytänyt. Pakokauhu iskee, mitä minä nyt teen. En voi mennä ilman pitkiä hihoja minnekkään. Pakko keksiä jotain!

Olin tänään kahden luokkalaiseni kanssa. He ovat niin kauniita, olen todella kateellinen. Miksi helvetissä olen näin ruma. Mutta odottakaas vain, naamaani ei saa kauniiksi mitenkään, mutta laihan keijukaiseni itsestäni kyllä saan. Vaikka siihen menisi ikuisuus, minä teen sen!

Se on hiljaa mutta kun se puhuu se sanoo vaan rumia asioita

Olen yksin kotona. Isäni pääsee kai kohta töistä. Mietin, pitäisiköhän ruveta tekemään jotain ruokaa. Aina sanotaan etten tee mitään hyödyllistä, mutta kukaan ei näe että mä yritän, mä yritän niin helvetisti. Muokkasin tosiaan eilen blogini ulkonäköä ja nimeä, en vain koskaan ole tyytyväinen.

Paino 43,6. Helvetti mä vihaan itseäni. Haluan kuolla. Kevätjuhlassa kaikki näkevät vain lihavan ja ruman nuoren hakemassa huonoa todistustaan. Saimme jo tietää kaikkien aineiden numerot, keskiarvoni on 8,08, eli 8,1. Olen ihan tyytyväinen, nostinhan sen 6,8 tuohon 8,1.

Pakokauhu valtaa mieleni koko ajan. Pakko tehdä koko ajan jotain. Liikkua edes jotenkin, en pysy edes hetkeä aloillani. Ahdistun siitä vain lisää. Ahdistan itse itseäni.

Siskoni tulee huomenna tänne, tai oikeastaan tulen hänen kanssaan takaisin kotiin. En siis voi pitää ennen torstaita lyhythihaisia ollenkaan. En siis pidä lyhythihaisia paitoja muualla kuin kotona jos täällä on vain isäni lisäkseni. Annan kyllä haavojen parantua ennenkuin olen ilman pitkiä hihoja, mutta koska oikeastaan viillän vain jalkoihin paita-asia on selvitetty.

Olen aika yksin. Kuinka hirveän ihmisen pitää olla, jotta oma äiti hylkää? Niimpä, miettikää sitä, Olen kamala ihminen, en ansaitse edes turvallista äitiä. Isäni on minulle todella tärkeä, mutta hänkin on tehnyt ja sanonut paljon asioita joita en koskaan anna anteeksi. On asioita joita hän on tehnyt, mutta en voi koskaan sanoa niistä kenellekkään. Asioita, joista ei tiedä kukaan. Ei varmaan edes hän itse. Ei hän ole uhkaillut lyömisellä montaa kertaa, mutta on kuitenkin jonkin verran. Hän on sanonut minulle päin näköä "Tapa itsesi". Hän haukkuu ulkonäköäni. Toisaalta hän tekee noita asioita vain ollessaan humalassa. Ehkä tosiaan olen liian herkkä, niin kuin hän sanoo. Ehkä ryyppääminen on normaalia, niin kuin hän sanoo. Ehkä kaikki, oikeasti kaikki, johtuukin vain minusta. Äitini ei ikinä pitänyt minusta, myös isäni ja siskoni on sanonut niin. Eivätkä he sitä tarkoita pahalla, se on aivan oikeasti tosiasia. Siskoni oli hänen parempi lapsensa, minä olin se huono, joka ei osannut tehdä mitään. En osannut viedä koiria lenkille, en osannut imuroida, olin huono koulussa, olin (ja olen) ruma, olin ujo, olin säälittävä paniikkihäiriöinen syömisongelmainen kakara, josta ei ollut kuin haittaa. Ainakaan hänen ei tarvitse enää kestää minua, emmehän ole nähneet yli kahteen vuoteen.

Minua käsketään unohtamaan kaikki vanhat asia, ja yrittää mennä äitiä vastaan, ei olla niin ankara hänelle. Eikö kukaan jumalauta näe kuinka paljon minä olen yrittänyt. Olen yrittänyt mennä vastaan, mutta hän ei tule minua vastaan. Ja sitten kun lopetin yrittämisen, kaikki on minun vikani. Kun minä en tee asioiden eteen mitään. Minähän olen jo kohta aikuinen, minun pitäisi ymmärtää asioita jo. Ja minä ymmärrän, tajuan, minä elän näissä asioissa. En voi vain unohtaa kaikkea, varsinkaan kun elän nämä asiat joka päivä uudestaan ja uudestaan. Tämän takia en halua puhua kenellekkään, ei kukaan ymmärrä. En tarkoita tuota pahalla, en aliarvio ketään, mutta kun kukaan ei oikeasti ymmärrä. Kukaan ei usko. Eikä ketään edes oikeasti kiinnosta. 

Blogini ei ole taaskaan kauaa näkyvissä, anteeksi siitä. En vain voi ottaa riskiä että jään kiinni. Linkkaan myös tähän alle biisin, toivottavasti kuuntelisitte sen, varsinkin sanoja.

Se kuolee

Minä olen huono. Jätin aamulla tietysti syömättä, mutta nyt kun olen käymässä mummillani, olen syönyt 336 kaloria. Aamupaino oli sentään vähän tippunut, 43,4kg. -300g eilisestä, mikä ei ole kovin paljoa, mutta olen kahdessa päivässä laihtunut 1,4 kiloa. Ystäväni laihduttaa myös. En oikein tiedä mitä sanoa hänelle. En sano mitään, en kannusta laihtumaan, enkä kannusta lopettamaan. Olen hirveä, mutta suuttuisin itsekin jos joku käskisi minun lopettaa. Tämä ystäväni sanoo koko ajan minulle että "tää ei oo sun juttus tää laihdutus" ja nauraa päälle huonoa itsekuriani. Vielä minä näytän hänelle, minusta tulee laiha. Niin hauras että katkean eikä kukaan uskalla koskea minuun.

Niin, olen siis mummillani käymässä isäni kanssa. Pesin automme ja auttelen muutenkin. Haluan olla hyödyksi.

Huomenna kouluun. Emme tee siellä mitään järkevää, katsomme yhden opettajan kanssa jotain elokuvaa ja sitten kai pääsemme kotiin. Voisin vain jäädä kotiin ja tehdä jotain hyödyllistä, mutta toisaalta koulussa ollessani en edes voi syödä. Ja haluan kyllä viettää aikaa luokkalaisteni kanssa. Nyt kun haukkumistakaan ei enää tämän yhden suunnalta tule, ainakaan paljoa. Ansaitsen kyllä haukkumisen, ainakin toistaiseksi.

Minulta on kyselty todella paljon elämäni aikana siitä, miksi haluan tappaa itseni. Mitä haluan saavuttaa sillä? Ja vastaan aina samalla tavalla; en jaksa elää vaan haluan vain kuolla. Sitten kysytään mitä haluan ihmisten ajattelevan siitä. Vastaan siihenkin aina että en tiedä. Oikeasti minä ajattelen itsekkäästi ja haluan, että ihmiset jäisivät miettimään miksi tein sen. Jotkut ehkä surisivat hetken aikaa, joitain ei edes kiinnostaisi. Äitini syyttäisi asiasta isääni, mutta hän ei surisi ollenkaan. Isäni saattaisi surra ja syyttää itseään, mutta toisaalta silloin hän ei joutuisi kuuntelemaan valitustani hänen juomisestaan. Johon en edes saisi puuttua. Sisareni pääsisivät asiasta yli nopeasti, heidänkään ei enää tarvitsisi huolehtia pikkusiskostaan, ei tarvitsisi yrittää olla äitejä minulle. Itsemurha on hyvä ratkaisu.

Tiistaina lähden kesken koulupäivän bussilla toiseen kaupunkiin, johon siskoni tulee minua vastaan. Menen katsomaan vanhan ala-asteeni tekemää musikaalia, ja samalla näen myös vanhoja luokkalaisiani, vanhoja ihania ystäviä, sekä kiusaajiani.

Mummini keittää kahvia, nyt pitää alkaa suunnittelemaan miten saan oltua syömättä..

Sekavaa tekstiä

Minulla on hyvä olo. Heräsin aamulla jo yhdeksän aikaan ja lähdin melkein heti rullaluistelemaan puoleksi tunniksi, eli kulutus oli n. 200 kaloria. Söin äsken ensimmäisen kerran koko päivän aikana puolikkaan ruisleivän palan jonka päällä oli margariinia, joten kaloreita tuli n. 50. Eilen rullaluistelin puolitoista tuntia ja kävin puolentunnin juoksulenkillä. Söin eilen aivan liikaa, 800 kaloria. Saan syödä päivässä maksimissaan 500 kaloria. Ja liikuntaa pitää olla paljon.

Aamupaino oli 43,7kg.

Tein äsken broilerisalaatin, jota en kyllä itse syönyt. Saan syödä vasta neljän jälkeen seuraavan kerran. Isäni kyllä söi salaattia ja kehui sitä. Toisaalta, krapulassa mikä vaan ruoka on hyvää. Hän ryyppäsi taas eilen, mutta en jaksa enää välittää.

Yritän auttaa kotona niin paljon kuin voin. Koska pääsin eilen jo kahdelta, tein ruoan, tiskasin ja imuroin ennen kuin isäni tuli kotiin. Sitäpaitsi, kaikki tekeminenhän kuluttaa edes jotain. Tämä on minun tapani olla edes jotenkin hyödyksi, kun olen muuten niin hyödytön.

Koulua on jäljellä enää 3 päivää. Mihin kaikki aika katosi? Viime kesänä olin aivan varma että en elä enää vuoden päästä, suunnittelin kaiken viimeistä piirtoa myöten, vaikken sitä kenellekkään ole kertonut, tietysti olen vain valehdellut kaikesta. Tavoitteenani oli kuolla kymppiluokan jälkeen. Ajatus houkuttaa vieläkin todella paljon mutta ei, en voi tappaa itseäni vielä. On niin paljon tekemistä ennenkuin saan tappaa itseni. Tuleva kesä näyttää paljon asioita. Kesällä haluan laihtua paljon, haluan kuihtua henkihieveriin. Haluan ottaa lävistyksen, mistä olen haaveillut jo monta vuotta. Haluan viettää aikaa läheisteni kanssa, ehkä viimeistä kertaa. Ehkä pääsen tavoitteeseeni ja laihdun, ja lopulta kuolen.

En saisi pyytää keneltäkään apua, jos en ole valmis "parantumaan". Eihän kukaan voi auttaa minua, jos olen aina kaikkea vastaan. Sanon kaikille lujasti ei, en halua enkä tarvitse apua. Karkotan kaikki ihmiset elämästäni, ja yritän olla tyytyväinen. Koska kun olen yksin, olen vahva ihminen. Vahvat ihmisethän eivät tarvitse kenenkään apua. Silti, jokin pieni osa minussa toivoo, että joku superihminen tulisi ja huomaisi kuinka paha minun on oikeasti olla. Tulisi ja sanoisi että hän auttaa ja saa tämän kaiken loppumaan. Tiedän olevani kohtuuton, eihän sellaisia ihmisiä ole olemassa, ja vaikka olisikin niin en minä sellaista ansaitse. Eihän minulla ole ongelmaa minkään asian kanssa. Ei minulle ole tapahtunut mitään niin pahaa, kuin jollekkin toiselle. En ansaitse apua. Olen vain yksi masentunut teini muiden joukossa. Ei sillä ole mitään väliä, miten minä voin. Ja hyvä niin. Minä pärjään, niin kuin olen tähänkin asti pärjännyt.

Viiltely jatkuu. Sitä en lopeta koskaan. En ikinä. Se on minun juttu, säälittävää mutta koukuttavaa. Pakkomielle.

Tuleva kevätjuhla ahdistaa todella paljon. Laitan mekon, miten saan säälittävät arpeni ja haavani käsistäni piiloon. Miten saan itseni kauniimmaksi ja laihemmaksi viikossa? Miten pystyn olemaan itkemättä?

Itkettää nykyään. Mutta pystyn vielä hallitsemaan sitä. Itkin silloin pari viikkoa sitten paniikkikohtauksen aikana, enkä pystynyt hallitsemaan sitä ollenkaan. Toivottavasti niin ei käy enää.

Vanhoja muistoja ja painoahdistusta

Painan 44,2kg. Olen lihava, tiedostan sen aivan hyvin itsekin. Pitää päästä alle 40 kilogramman. Haluan painaa uudestaan 39 kiloa niinkuin viime kesänä. Luin vanhoja päiväkirjojani, olen painanut viime vuonna jossain vaiheessa 45,8kg, kesällä jossain vaiheessa painoin 39,8kg. Olen siis painanut enimmilläni 45,8 kiloa. En halua enää koskaan olla niin painava. Haluan olla langanlaiha pieni ihminen, jota kukaan ei voi satuttaa enää koskaan.

Valitan taas aivan turhasta. Eihän minulle ole edes koskaan tapahtunut mitään pahaa. Olen vain liian herkkä. Minun pitäisi päästä eroon tunteistani, mikä ei ole helppoa sillä olen jättänyt mielialalääkkeeni syömättä noin kuukauden ajalta. Huomaan sen mm. siitä, että olen todella iloinen jossain hetkessä, ja seuraavassa haluan jo tappaa itseni, ja haluan itkeä tämän "pahan maailman" takia.

En saa puhua kenellekään. En saa vaivata ketään olemattomilla ongelmillani. Jos puhun, saatan lipsauttaa vahingossa jotain liikaa. Parempi vain kun osaisin pitää turpani kiinni.

Viiltely jatkuu. Jatkan kyllä nyt hetken aikaa vain jalkoihin viiltelyä, sillä laitan _mekon_ kevätjuhlaan, enkä halua että koko koulu nauraa minulle ja säälittäville "viiltojäljilleni". Haha, niinhän terveydenhoitajatkin tokaisevat aina välillä jotain viiltojeni säälittävyydestä. Minä nauran heille, sillä he eivät tajua että minähän viiltelen myös moniin muihin paikkoihin kuin käsiin. En ole aivan niin tyhmä miltä näytän.

Päähäni putkahtelee välähdyksiä menneistä tapahtumista. Siitä kuinka pienenä äitini repi minua hiuksista ja laittoi talvipakkasella illasta/yöstä ulos, koska itkin, sillä en voinut syödä. Hän huusi vihaavansa minua. Muistan tuon tapahtuman nyt todella hyvin. Olin tuon aikana 9-10-vuotias. Äitini repi minua hiuksista aina kun itkin, huusi minulle ja rikkoi tavaroitani.

Kerran hän jätti minut yksin kotiimme ja otti kännykkäni ja lähti autolla pois sanomatta sanaakaan. Siinä sitten kävelin syysiltana yöpäidassa naapurillemme, itkien ja mukanani koiramme ja taskulamppu. En tiedä missä kaikki muut olivat. Tuokin tapahtui sen takia, kun sain paniikkikohtauksen kun olin syönyt raejuustoa. Lopulta naapurimme soitti äidilleni ja tämä tuli muka hätääntyneenä hakemaan minut sieltä. Kotona hän huusi kurkku suorana minulle. Kun muut tulivat kotiin, ei asiasta puhuttu sanallakaan. Muut perheenjäseneni saivat tietää tuostakin tapahtumasta tämän vuoden puolella. Tuolloin olin 10-11-vuotias.

Saan muistipätkiä myös muista tapahtumista, mutta niistä en luultavasti koskaan kirjoita. Jos joskus jään kiinni tästä blogista, joutuisin kertoa myös näistäkin muistikuvista.

Tänään on kuitenkin ollut pääpiirtein hyvä päivä. Koulussa emme tee juuri mitään, joten sielläkin on vain rentoa oloa. Tällä hetkellä olen bussissa menossa kotiin, olin erään luokkalaiseni kanssa ulkona. Puhuttiin paljon asioista maan ja taivaan välillä. Nyt illalla en enää aio syödä tietenkään. Kylmään suihkuun polttamaan kaloreita, sitten omakehittelemäni treenit ja nukkumaan. Huomenna töihin.

Tapahtuuko mikään oikeasti

Tänään olin töissä. Ihan perus päivä, yritin polttaa mahdollisimman paljon kaloreita. Olen siis esikoulussa tetissä.

Kotiin tultuani en tehnyt mitään, kunnes paras ystäväni tuli meille. Menimme ulos rullaluistelemaan ja kuluttamaan mahdollisimman paljon. Siinä rullailtuamme kaksi aikuista miestä huuteli meille jotain rullailutyylistämme, ja naureskelimme heille jotain vastaukseksi ja jatkoimme matkaa. Näimme heidät myöhemmin lähikauppamme pihassa kaljojen ja tupakan kanssa ja he pyysivät meitä mukaansa tämän toisen miehen kämpälle. Siinä sitten juttelimme ja lähdimme heidän mukaan. Oli ihan kiva ilta. Juttelimme, kuuntelimme musiikkia ja joimme kaljaa. Menin vessaan ja näin saunassa hamppua kasvamassa. Emme kuitenkaan polttaneet mitään heidän kanssaan. Jossain vaiheessa jutut alkoivat mennä mielestäni ahdistavaan suuntaan ja halusin lähteä. Niinpä lähdimme joskus klo 23 kotia päin. Ilta on ollut kiva, ainakin erilaisempi kuin yleensä.

Sen jälkeen  istuimme vain ulkona ja talojen rappukäytävissä, en halunnut mennä heti kotiin. Ahdisti. Nyt asia on kunnossa ja olemme kotona.

Paino oli aamulla 43.6kg. En saa sitä alemmas. Tai sitten en vain ole yrittänyt tarpeeksi. Vittu menee hermot itseeni. Tekisi mieli vain repiä ranteet auki ja kuolla.

En saa enää koskaan puhua kenellekkään "ongelmistani". Päätin sen tänään. Vihaan itseäni ja valitustani. Haluan vain kuolla, ymmärtäisivätpä muutkin sen. Haluan kuolla! En puhu kenellekkään. En saa. En saa myöskään itkeä. Se on väärin. Itkeminen on rumaa. Heikkoa. Minä en halua olla heikko. Haluan olla vahva. Vahva, laiha, täydellinen ja kuollut.

Kirjoitan vaikka tiedän ettei kukaan näe postauksiani. Piilotin blogini varoittamatta, sillä meinasin jäädä kiinni. Ja sitä en halua, en missään nimessä. Tulen pitämään tätä blogia aina välillä näkyvissä.

Olen ollut koulussa ja työharjoittelussa, lukion pääsykokeissa, kavereiden kanssa sekä istunut kotona miettien miten voisin vain tappaa itseni. Säälittävää, tiedän. Halu kuolla on taas vahva, vahvempi kuin aikaisemmin. En halua kasvaa aikuiseksi, haluan olla lapsi! Fyysisesti pyrin saamaan lapsenomaisen ruumiin, täysin muodottoman ja ihrattoman kropan. Tiedän olevani muodoton jo nyt, mutta haluan olla täysin lapsen näköinen. Haluan olla kaunis ja laiha. Haluan olla hyvä. Täydellinen. Laihuus on täydellisyyttä. Anoreksia on kaunis. Minä haluan olla osa anoreksiaa.

Viiltely on suuremmassa roolissa elämääni kuin vähään aikaan. En osaa edes viiltää. Haluan saada aikaan syviä haavoja, sellaisia joihin voisi kuolla. Käsiin en viillä kuin harvoin, mutta jalkani ovat sitten sitäkin viilletyt. Viiltelyä en lopeta koskaan, en vaikka kuka käskisi. Haluan tulla paremmaksi viiltelijäksi. En tule koskaan katumaan viiltojälkiä, en aio elää niin vanhaksi että murehtisin moista asiaa.

Asiasta toiseen. Sain eilen koulussa paniikkikohtauksen todella pitkästä aikaa. En ymmärrä mikä minuun meni. Lähdin vain kesken tunnin mukamas vessaan, ja kun astuin käytävälle olin jo aivan paniikin vallassa. Olin aivan varma että kuolen. Ennen kuin edes tajusin niin kyyneleet valuivat silmistäni. En itkenyt, en varmasti! En voinut hallita itseäni mitenkään. En tajunnut edes itkeväni, eikä itkua kestänyt kuin varmaan minuutin verran. Olen niin heikko. Säälittävä. Siitä hyvästä kun itkin sain viiltää itseäni lisää. Viiltää kun olin niin tyhmä. Niin säälittävä mitätön ihminen. Minun pitäisi tappaa itseni. Ja niin aionkin, en vain ole varma vielä että miten.

Harhat. Näen niitäkin enemmän kuin vähään aikaan. Mustia varjoja, hahmoja. Ihmisiä? En ole varma. Jotain, jotka vaanivat minua. Ne haluavat tappaa. Ne käskevät tekemään asioita, ja haukkuvat minua säälittävyydestäni. Ei se mitään, tiedän että ansaitsen sen. En vain jaksaisi enää. Haluan kuolla.

Muistan suunnitelleeni että tapan itseni kymppiluokan jälkeen. Ei mikään huono vaihtoehto.

Kolmen viimeisen kuukauden aikana:

Olen juonut itseni todella humalaan.
Olen ottanut lääkkeitä siihen lisäksi.
Olen impannut eri aineita.
Olen juonut myös jotain aineita, joita ei juomiseen ole tarkoitettu.
Olen työntänyt monesti sormet kurkkuun ja oksentanut.
Olen kävellyt junaraiteilla.
Olen miettinyt tapoja kuolla.
Olen panostanut kouluun.
Olen yrittänyt avautua ihmisille.
Olen saanut kuulla haukkumista ja uhkailua.
Olen saanut kuulla kehuja ihmiseltä, joka antaa minulle pahoja muistoja, vaikka ei liity niihin mitenkään.
Olen lihonut.
Olen laihtunut.
Olen ollut väsynyt
Olen viiltänyt.
Olen vihannut.
Olen rakastanut.

Siinäpä oli lista. Huomenna (tai tänään) on helatorstai. Kello on 0.41. Eilen söin n. 700 kaloria (liikaa) ja liikuin paljon. Minulla on nälkä, mutta en syö. Kauniit tytöt eivät syö.