Syntyikö tahtoni kuolleena

Tässä maailmassa on yksi ihminen jolle mä pystyisin puhumaan ihan mistä asiasta tahansa, ja mä en luultavasti tule ikinä näkemään häntä. En enää koskaan. Viime kerrasta on jo kaksi vuotta. Mulla oli (ja on edelleen) tunne, että hän oikeasti välitti edes pikkuisen siitä, mitä mulle kuuluu.

Huoh. Pitäisi vaan osata päästää irti.

Mulla on aivan helvetin paha olla. Silmät ovat aivan tulessa kaikesta itkemisestä. Pää hajoaa, mä vaan haluan kuolla. Mua ahdistaa niin paljon etten saa unta. Stressaa kaikki asiat, eniten koulu. Mä olen tällä viikolla ollut koulussa yhteensä kaksi tuntia. Mua pelottaa etten pääse kursseista läpi, mä en pääse lukiosta läpi. Musta ei tule mitään koskaan.

Tänään oli taas käynti psykiatrian polilla. Mulle tehdään lähete nuorten aikuisten päiväosastolle. Ehkä ihan hyvä, ainakin koulussa sitten tajuttaisiin etten vain pelleile näiden asioiden kanssa. Mä en ole tahallani tällainen, mä tekisin ihan mitä vaan että mä osaisin olla normaali. Mä vihaan itseäni, miksi mä en voi olla kuin muut. Mä en halua pelätä kaikkea. Mä en pysty matkustamaan bussilla kouluun ja takaisin, mä en pysty olemaan koulussa, mä en pysty olemaan yksin kotona, mä en pysty olemaan julkisilla paikoilla ilman isääni, mä en osaa syödä, suoraan sanottuna mä en osaa elää. Enkä mä enää jaksa yrittää saada asioita kuntoon. Mä haluan vaan kuolla pois. Joka kerta tarkoitan tuota enemmän kuin aikaisemmin.

Mun on pakko viiltää.

Mä en vaan uskalla tappaa itseäni vaikka kuinka haluaisin.

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Tämä viikko on koostunut paniikkikohtauksista ja itkemisestä. Niin suurista paniikkikohtauksista että niiden tainnutamiseksi on tarvittu rehtori, apulaisrehtori sekä muita opettajia. Vaikein tunne kesti yli tunnin. Hysteeristä itkua ja sairaita kysymyksiä.

Maanantaina oli käynti sairaanhoitajalla, huomenna toinen.

Mä olen niin väsynyt. Silmät punottaa ja ovat turvoksissa jatkuvan itkemisen takia. Päätä särkee jatkuvasti. Koulu kärsii pahasti, pelottaa etten pääse mistään tämän jakson kursseista läpi. Mä en vaan pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin ahdistukseen.

Vaikka mä kohtausten aikana pelkään kuolemista kaikista eniten, mä haluan kuolla. Mä en vaan jaksa enää.

Oikeesti sä haluut mut murskata

Tällä viikolla on jäänyt vain yksi koulupäivä väliin, saavutus sekin (kai). Tälläkin hetkellä istun bussissa matkalla kouluun, ahdistaa niin helvetisti.

Isäni soitti eilen psykiatriselle polille ja kysyi, onko lähetteeni jonka lääkäri lupasi lähettää jo tullut perille. Kävi ilmi, että mitään lähetettä ei ole edes tehty. Sairaanhoitaja otti asiani vakavasti ja varasi mulle ensi maanantaiksi kiireajan akuuttiyksikköön. Hyvä, koska mä en pärjää enää mitenkään.

Ei mulla oikein ole mitään asiaam Paino on laskusuunnassa ja elämä ahdistaa. Onneksi on jo torstai.

En ole enää niin kateellinen

Nyt sitten muihin asioihin, kun paniikit on saatu tekstiksi.

Mun yksi tärkeimmistä ystävistä tuli siis tiistaina ja lähti perjantaina, eli eilen. Muistan olleeni aina hänelle niin kateellinen, hän on erittäin kaunis, laiha, pitkä ja kaikin puolin täydellinen. Mä olen aina ollut se rumempi kaveri meistä kahdesta. No, onhan hän toki vieläkin kaikkea noita, mutta sain tietää hänen painavan mua 16 kiloa enemmän. Hän painoi mun verran vielä pari vuotta sitten. Mä olen saanut näiden parin vuoden aikana noin 3-4 kiloa lisää siitä, mitä papereissani lukee, pituutta on myös tullut noin 3 senttiä. Mä en ole siis enää niin kateellinen hänelle, mähän oon ainakin meistä kahdesta se laihempi (toistaiseksi)!

Tämä lomaviikko on kyllä ollut yhtä syömistä. Mä olen nyt mun mummulla, tulin tänne eilen junalla. Mua pelottaa luku jonka näen huomenna vaa'assa kun pääsen kotiin. Mun jalat näyttää sata kertaa paksummilta ja käsivarret aivan liian läskeiltä. Mua ahdistaa kaikki se ruoka mitä olen tänäänkin syönyt. Kävimme sentään mummuni kanssa kaksi kertaa 45 minuutin kävelyllä tänään, mutta se ei riitä. Mun pitää päästä juoksemaan.

Kouluun palaaminen ahdistaa myös niin paljon että itkettää. Mä en  h a l u a  mennä sinne enää koskaan! Myös harrastusten jatkuminen väsyttää mua jo nyt. Mutta niitäkään ei voi lopettaa enää tässä vaiheessa. Mulla on meidän teatterinäytelmässä päärooli, ja musiikin teoriaa mä haluan käydä, että osaisin koulussakin sitten jotain. Etten olisi se huonoin kaikista. Miksi mä hain musiikkipainotteiseen lukioon.

Unohdin melatoniinit kotiin, joten unta saa odottaa vielä hyvällä tuurilla monta tuntia. Asiaa ei auta se, että nukuin päivällä parin tunnen päiväunet.

Paniikkikohtaus nro 10000

Mun on pakko purkaa eilinen paniikkikohtaus tekstiksi, ennen kuin aloitan kirjoittamaan muista asioista. Kirjoitan näitä ylös lähinnä sen takia, että itse muistaisin milloin olen näitä saanut.

Mä stressasin eilen aivan hirveästi sitä, kun mun piti mennä keskustaan bussilla. Mun kaveri olisi jäänyt yhtä pysäkkiä aikaisemmin ja kävellyt bussiasemalle, ja mun olisi pitänyt jatkaa siitä yksin matkaa rautatieasemalle.

Mä aloin miettimään sitä aamulla hampaita pestessäni, ja pam - kohtaus oli heti päällä. Mä sanoin mun kaverille että mä kuolen, hoin sitä ja ravasin ympäri asuntoa. Pyydän aina kohtauksen aikana anteeksi siltä ihmiseltä, jonka kanssa olen, joten hoin myös sitä. Tunsin palan kurkussani (taas) niin selvästi, että olin varma että tukehdun siihen paikkaan. Soitin isälleni ja aloin itkemään hysteerisesti ja sanoin, että mä haluan kuolla, silloin ei tarvitsisi kärsiä näistä enää. Puhuimme hetken aikaa kunnes aloin rauhoittua. Hän käski mennä pyytämään naapuriani heittämään meidät keskustaan. No, menin hänen oven taakseen ja hän suostui mukisematta lähtemään. Onnea on ystävälliset naapurit!

Kohtaus meni yllättävän nopeasti ohi. Itse paniikki kesti noin 15 minuuttia, jälki paniikkiahdistus noin tunnin.

Ei enää koskaan

Eilen tuli vedettyä pää täyteen, mä en oo koskaan ennen juonut niin etten muistaisi melkein mitään. Mä en halua enää koskaan olla niin sekaisin.

Mä viilsin myös pitkästä aikaa eilen. Aina kun juon, tartun terään jossain vaiheessa.

Paino oli laskenut jonkin verran, jee.

Mun yksi ystävä tulee huomenna tänne muutamaksi päiväksi. Ihana mähdä pitkästä aikaa kaveria, jonka kanssa näki ennen päivittäin, nykyään hyvällä tuurilla pari kertaa vuodessa.

Mä poden täällä darraa ja odotan että uni saapuisi. Ja hei, lukijamäärä kasvaa vaikka tuntuu etten osaa kirjoittaa mitään. :D Kiitos teille. <3

Tekee mieli viiltää mutta en saa

Tällä viikolla olin huimat 2 päivää koulussa, koska maanantai jäi kuvausten takia välistä, ja keskiviikko sekä torstai ahdistuksen takia. Tänään olin verikokeissa, toivottavasti ainakin rauta-arvot olisivat nousseet, ne kun ovat olleet reippaasti alle 100.

Aamulla bussissa tapahtui "pelottava" asia. Istuin bussin takaosassa, eikä siellä ollut kuin lisäkseni yksi mies. Nousin jäädäkseni seuraavalla pysäkillä pois, kun huomaan miehen tuijottavan mua ja nauravan. Hän näytti pientä käsiasetta mulle ja laittoi sormen huulilleen ja sanoi "shhh". Sitten hän nauroi ja laittoi aseen taskuunsa. Soitin isälleni kun pääsin bussista ulos, ja hän ilmoitti poliisille. Biologian tunnin aikana poliisi soitti mulle ja pyysi tuntomerkkejä tästä miehestä. Saa nähdä löytyykö häntä koskaan. Tämä tapaus ei ainakaan helpottanut bussipelkoani..

Mä jäin miettimään näyttelijöitä, joiden kanssa tein "töitä" maanantaina. Sitten tajusin, että yksi näyttelijöistä oli sellainen, johon olin aivan ihastunut ollessani noin 10-vuotias. Hän näytteli silloisessa lempielokuvassani. Hauska ajatella, että 10-vuotiaana en varmasti olisi kuvitellut, että saan olla joskus lempi näyttelijäni kanssa näyttelemässä. Pieni Ada olisi ratkennut 8 vuotta sitten liitoksistaan jos olisi tiennyt tämän.

Mun paino on pysynyt siinä 46 kilossa. Mä olen käynyt lenkillä tällä viikolla 3 kertaa (pää huutaa että se on liian vähän). Oon jopa ruvennut ajattelemaan, että voisin yrittää kasvattaa lihaksia. Mutta painon nousu pelottaa niin paljon..

Kun mulla on vaikea masennuskausi, en jaksa laihduttaa kun pää hajoaa muista asioista. Kun mieleni on taas vähän parempi, alkaa laihdutuskin sujua. Onkohan muillakin tälläistä?

Syysloma alkoi, olen niin iloinen siitä. Ensi viikolla ei tarvitse ahdistua koulusta, bussimatkoista eikä ole teatteriharjoituksia tai tarvitse mennä musiikin teoria -tunneille. Yksi rakkaimmista ystävistäni tulee tänne viikon alussa, olen nähnyt hänet viimeksi vuoden alussa. Sitten menen jossain vaiheessa viikkoa mummulleni.

Onneksi on perjantai. Huomenna menen katsomaan yhtä taidenäyttelyä, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään. Mieliala on ihan ok.

Ja ai niin, meinasi unohtua. Lähetin kuraattorille eilen viestiä, ja hän ottaa yhteyttä koulupsykologiin. Ehkä mä saan jossain vaiheessa apua. Toivottavasti.