Reissuun

Olen ollut hereillä jo kello kuudesta asti. Pakkaan tavaroitani ja pelkään että unohdan jotain oleellista. Lähden yheen maissa bussilla kaverini kanssa keskustaan, ja sieltä lähdemme pitkänmatkan bussilla vanhaan kotikaupunkiini. Yövymme vanhalla naapurillamme. Apulannan keikka on siis tällä viikolla.

Lauantaina olin tuon vanhan naapurini, hänen lapsen perheen, sekä muiden heidän sukulaistensa kanssa huvipuistossa. Vaikka en lapsista niin välitäkkään, oli silti ihana vahtia kahta poikaa joista toinen on iältään 3 vuotta ja toinen 10kk. Niin pieniä ja suloisia, ainakin toistaiseksi.

En tiedä paljonko painan. Olen lihonut aivan varmasti. Tunnen sen kaiken ihran jaloissani, käsissäni ja vatsassani. Miten kehtaan mennä minnekkään jossa joku tuttuni saattaa nähdä minut? Kaikki huomaavat heti kuinka lihava olen. Ja naamani on oikeasti todella ruma. Miksi en voi olla kaunis niin kuin siskoni?

En osaa kirjoittaa mitään. Jauhan vain turhaa asiaa koko ajan. Anteeksi siitä.

Viiltely

Luin vanhoja päiväkirjojani ja päätin kertoa viiltelystäni.

Ensimmäisen kerran olen päiväkirjani mukaan viiltänyt 17.11.2013. Silloin viiltely oli aika satunnaista ja viiltelin sheivereillä, joten tietysti haavat olivat todella mitättömiä, mutta muistan silti kuinka mahtavalta ja koukuttavalta sekä hienolta viiltely tuntui. Ikinä en tietenkään siitä kenellekkään kertonut, enhän halunnut olla huomiohuora.

Muuttaessamme takaisin kotikaupunkiini löysin jostain mattopuukon jolla aloin tehdä hieman isompia viiltoja. En kuitenkaann uskaltanut viiltää syviä jälkiä, sillä pelkäsin todella paljon jälkien tulehtumista. Olen ollut todella typerä, nykyään minua ei voisi vähempää kiinnostaa jokin tulehdus. No, hankin lisää mattopuukkoja, rikoin peilini jotta saisin lasinsirpaleen, kokeilin klassista "irroitetaan terottimesta terä"-juttua, otin keittiöstämme ruokailuveitsiä jne. Piilotin kaikki ympäri huonettani, ihan vain varmuuden vuoksi.

Muistaakseni vuoden 2014 huhtikuussa jäin lääkärilleni kiinni viiltelystä. Sanoin että lupaan lopettaa viiltelyn, jos se tarkoittaa sitä että isälleni ei kerrota. Seuraava hoitoneuvottelu olisi kuukauden päästä. Ja minä yritin olla viiltämättä, yritin oikeasti. Mutta eihän siitä mitään tullut. Jäin siis isällenikin kiinni. Hän ei onnekseni sanonut asiaan oikein mitään. Lääkärini teki toukokuussa lähetteen avohoidon osastolle, syynä itsetuhoisuus sekä jatkuva vaikea ahdistuneisuus sekä syömisen hankaluus porukassa.

Kesäkuun lopussa menin sitten tuolle kyseiselle osastolle. Muistan kuinka etsin sieltä teräviä esineitä, mutta kuten arvata saattaa kaikki sakset ynnä muut terävät esineet olivat lukkojen takana. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen ollut todella tyhmä, miksi en vain ottanut omia teriäni mukaan. Eivät he katsonut mitä kukin otti mukaansa, vaikka osaston säännöissä luki että terävien esineiden tuominen on kielletty. Muistan kuinka ruokailussa jouduin aina istumaan omahoitajani vieressä, ja kuinka hän otti minulta veitsen pois aina kun hipelöin sitä muiden hakiessa yksitellen ruokaa.

Osaston viimeisessä palaverissa sanoin uhmakkaasti että en ikinä aio lopettaa viiltelyä. Ehdotettiin että antaisin teräni isälleni, jotta en voisi vahingoittaa itseäni. Totesin siiihen että kyllä minä keksin teriä vaikka mistä, voisin tehdä haavoja vaikka lyijykynällä jos halusin. Asia jätettiin siihen.

Olin muistaakseni noin kaksi kuukautta viiltelemättä, elokuu-lokakuu ajan? En ole aivan varma, mutta kauan olin kuitenkin viiltämättä. Sitten jatkoin samalla mattoveitsi-linjalla, kunnes kävin askartelukaupassa tammikuussa 2015, ja ostin sieltä todella terävän askartelupuukon.

Kaikki meni hyvin kunnes jäin uudelleen lääkärilleni kiinni maaliskuussa 2015. Hän teki uudelleen lähetteen sinne samaiselle osastolle, mutta minä en suostunut menemään sinne. Lopetin terapiani yms. tuona maaliskuuna. En ole sen jälkeen käynyt missään, ja hyvä niin.

Ainiin, aina jos joku hoitajani on kysynyt tai halunnut nähdä viiltoni, en ole näyttänyt niitä. Kukaan muu ei ole koskaan nähnyt jälkiä, paitsi lääkärini. En halua näyttää surkeita viiltojani kenellekkään. Tämä on minun oma asiani, ei kenenkään muun.

Viiltelen pääsääntöisesti reisiin ja nilkkoihini, mutta välillä myös ranteisiini. Vasen käteni on olkapäästä ranteeseen asti täynnä jälkiä, jotka peitän aina meikkivoiteella tai muulla peitevoiteella.

Mut se tuo vaan pahan muiston

Tänään söin ensimmäisen kerran vasta kuudelta illalla ja silti kaloreita on kertynyt melkein 600. Aamulla painoin 44,8kg. Minulla ei ole varaa lihoa enää yhtäkään grammaa. 

Koulun alkuun on noin 3 viikkoa. Mihin koko kesä oikein meni? Minun pitäisi ostaa vielä muutama kirja niin kaikki olisi valmiina. Ja tietysti vihkoja ja muita koulutarvikkeita. Hyi kuinka ahdistavaa mennä kouluun, en vaikka pääsinkin vielä sille erikoislinjalle mille halusinkin. En jaksa opiskella. En oikeasti jaksa, ei kiinnosta. Tunnen kyseisestä koulusta ihmisiä jotka ovat puhuneet minustakin kaikkea perätöntä. He ovat kyllä todella kauniita ja hyviä kaikessa. En pärjäisi heitä vastaan mitenkään.

Turhanpäiväistä jaarittelua kaikesta mitättömästä, anteeksi tästä.

5.8 menen isäni kanssa lastensuojelutapaamiseen. Sossut kävivät meillä kesäkuussa, sillä en suostunut astumaan enää siihen rakennukseen missä kävin melkein vuoden psykoterapiassa. Lopetin siellä käymisen maalis-huhtikuussa. Sen jälkeen en ole kyseisessä laitoksessa käynyt ja vannotin itselleni etten mene sinne. Nyt minun on pakko.

Olen ollut ilman hoitokontaktia jo yli kolme kuukautta! Voi miten nopeasti aika onkaan kulunut. Ihan hyvin pärjään ilman ketään "auttavaa" tahoa. En ansaitse enkä tarvitse apua. 

Viiltäminen pyörii mielessäni koko ajan. Ja minähän viillän silloin kun haluan. Kellään ei ole siihen mitään sanomista. Eikä ketään edes kiinnosta.

Minä olen julma

Äidinäitini mielestä olen julma, koska en pidä yhteyttä sukulaisiini joita en ole nähnyt yli kahteen vuoteen. Olen julma kun en kysy heidän kuulumisiaan. Olen julma kun en edes halua olla heihin yhteydessä, sillä tiedän heidän olevan hyvää pataa äitini kanssa.

Olen julma kun en koskaan tee kotona mitään hyödyllistä. Olen julma kun suutun isäni juomisesta. Olen julma kun olen päivän puhumatta isälleni hänen aloittaessaan juominen perjantai-iltana ja lopettaessaan sen lauantai aamulla 12 aikaan. Olen julma kun en unohda asioita joita hän on sanonut minulle. Olen julma, sillä minun pitäisi ymmärtää että hänellä on vaikeaa rahatilanteemme takia. Olen julma kun en ymmärrä sitä. Olen julma kun suutun hänelle siitä että hän herättää minut tulemalla kännissä huoneeseeni kertomaan kuinka paska lapsi olen.

Ja minä viillän. Viillän monta kertaa päivässä, millään muulla ei ole väliä. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä... En jaksa enää laskea viiltoja. Verta valuu nilkoistani, reisistäni ja ranteistani. Säälittävää.

Kaikesta huolimatta viikonloppu on ollut kiva. Olen juonut myös itse parhaan ystäväni kanssa, olemme juosseet yöllä ulkona, kiivenneet talojen katoille, juosseet moottoritien yli, kävelleet junanraiteita pitkin kunnes huomasimme että takanamme tulee juna. Voi sitä adrenaliinin määrää mikä tuli kun hyppäsimme raiteilta pois viime tipassa. Ehkä mä joskus vaan jään siihen, enkä hyppää pois.

Valitan pienistä asioista. Eläminen tuntuu vain niin hankalalta tällä hetkellä.

Torstai

Tänne kirjottaminen turhauttaa. Kaikki turhauttaa. Mieli on maassa. Ei jaksa.

En tiedä painoani. En uskalla mennä vaa'alle, olen oikeasti syönyt liikaa. Minä joudun oikeasti tappelemaan syömistä vastaan, eikä kukaan edes pakota minua syömään. Minä itse tungen sitä ruokaa suuhuni ja joudun koko ajan taistelemaan sitä vastaan etten sortuisi syömään jokaista ruokaa joka eteeni ilmestyy. Kuinka ällöttävää.

Jotain iloista; saimme vihdoinin ystäväni kanssa liput Apulannan keikalle! Tämän kuun lopussa olisi siis reissua taas tiedossa. Eikä minua oikeastaan edes pelota miten pärjään ahtaassa tilassa ihmistungoksessa. En halua välittää paniikkihäiriöstäni.

Ahdistaa niin paljon. Pakko viiltää.

Itkua itkun perään

Ja paha olo hiipii taas luokseni. Mikä järki tässä kaikessa on? Tässä elämisessä. Ei mikään. En jaksa elää, en jaksa nousta aamulla, olla päivä "iloinen" ja mennä illalla nukkumaan vihaisena ja surullisena jotta voisin taas herätä seuraavaan päivään joka on samanlainen kuin kaikki muutkin. 

Aamupaino 44,4kg. Hyi saatana. Miten olen voinut päästää itseni näin suureksi? Mikä minussa on vikana? Tiedän, että minun pitäisi lopettaa syöminen ja liikkua niin paljon kuin mahdollisa jotta laihtuisin. Miksi en sitten tee niin? Koska olen laiska, saamaton ja ennen kaikkea lihava, lihava, lihava. En kehtaa laittaa painoani enää tänne, pakko laihtua.

Viilsin tänään. Itkin tänään. Nukuin päivällä monta tuntia. Tänään on ollut kaikinpuolin huono päivä. Tai eilen, koska kello on nyt 0:07.

Ahdistaa niin paljon. Olen aivan varma että olen kuolemansairas ja kuolen pian johonkin syöpään. Pelkään sitä oikeasti todella paljon. Pelkään mennä ulos, sillä mitä vain voi sattua. Pelkään kaikkien läheisten ihmisteni puolesta. Itkin eilen illalla siitä, kun peruin tapaamisen isoäitini kanssa. Pelkäsin että hän tulee surulliseksi. Olen noidankehässä. Kaikki ahdistaa, ja haluan vain kuolla. 

Mä nauran tälle

Luvassa on sekavaa ja turhaa tekstiä. Vanhojen asioiden muistelua.

En voi tehdä enää mitään, oon niin väsynyt että nauran vaan kaikelle. Kaikelle tälle, itelleni, elämälle, oikeasti kaikelle. Nauran kuin mielipuoli (sehän olenkin) jokaiselle asialle. Isäni on ottanut kuppia jo neljä päivää putkeen. Hautasimme eilen kissamme. Kissa kyllä kuoli jo torstaina, mutta vasta eilen kyyneleet valuivat poskilleni laskeasseni kissaa hautaan. Sitten palasin taas sisälle kovaan kuoreeni, päätin etten saa itkeä enää koskaan. En enää ikinä. Tähän kaikkeen pitää vain tottua.

Olen liian lihava, oksettava. Miksi en vaan saa lopetettua syömistä? Olen niin helvetin säälittävä etten ansaitse elää. En edes halua elää, haluan kuolla. 

Ainoa piristävä asia on se, että menen parhaan ystäväni kanssa katsomaan Apulantaa vanhalle asuinpaikkakunnalleni. Keikka on tämän kuun lopulla.

Haluan viiltää. Viime viilloista on jo kauan, en ole aivan varma milloin viimeksi olen tarttunut terään. Yritän olla viiltämättä kesällä ettei siskoni tai kukaan muukaan huomaa jälkiä. Mutta nyt halu on todella kova tällä hetkellä, en jaksa tapella vastaan enkä edes halua. 

Olen säälittävä, mutta kaipaan sitä kun joku ihminen tulee kysymään että voinko hyvin. Vaikka en oikeastaan koskaan kertonut kenellekkään totuutta, olin silti iloinen että joku edes kysyi. Tälläkin hetkellä haluaisin että joku ihminen näkisi sen kuinka huonosti voin. Toisaalta en koska silloin olen säälittävä huomiohuora. Avun pyytäminen on säälittävää ja typerää. Omalla kohdallani siis, en ajattele noin muiden kohdalla. En tosiaankaan. Mutta minä en ansaitse apua.

Ainiin, haudatessamme kissaani en katsonut keneenkään päin (olimme mummillani isäni ja vanhan naapurimme kanssa). En halunnut kenenkään näkevän kyyneleitäni. Lopulta kun kannoin kissan sylissäni hautaan naapurimme näki kasvoni ja kysyi pärjäänkö ja vastasin hymyssä suin että tietenkin. Lopulta lähdin nauraen tilanteesta pois ja menin vessaan itkemään. Tämän kaiken jälkeen nukuin mummini yläkerrassa kaksi tuntia.

Ensimmäisellä yläasteellani minulla oli aivan ihana opinto-ohjaaja. Kävin koulua erillisessä rakennuksessa kouluavustajan kanssa, ja olin siis melkeinpä joka tunti ainoa oppilas. Tuntini pidettiin yleensä tämän erillisen rakennuksen keittiössä/ruokailuhuoneessa. Oponi joi usein siinä huoneessa kahvia ja siinä sivussa kyseli minulta voinnistani ja vaikka vastasin aina että voin hyvin, hän kysyi vielä että olenko varma. Hän huolehti muutenkin paljon ja jaksoi aina kiinnostua puheistani.

Sitten vaihtaessani koulua aloin lintsaamaan vielä enemmän, enkä lopulta käynyt koulussa enää juuri ollenkaan. Sielläkin oponi oli todella mukava ja kantoi huolta minusta. Hän järjesti oppilashuoltoryhmän "kokouksen" jossa päätettiin että että käyn ysiluokan loppuun lääkärini määräämällä kevennetyllä lukujärjestyksellä.

Kesällä aloitin laihdutuksen kaikista suurimmalla vimmalla ja kävin osastojaksolla. Siellä omahoitajani oli erittäin ihana ihminen. Hänelle meinasin kertoa syvempiäkin asioita, mutta lopulta en halunnut. Siellä kävimme oikeastaan läpi asioita, jotka auttaa viiltelystä eroon pääsemistä. Sanoin kyllä hoitoneuvottelussa etten aio koskaan lopettaa viiltelyä, ja kannassani olen pysynyt tähänkin asti.

Syksyllä alotin kymppiluokan. Asiat olivat pitkästä aikaa todella hyvin, ja syksy oli elämäni parasta aikaa, olin iloinen. Onnellinen. Talvea kohti mentäessä mielialani laski hurjaa vauhtia alaspäin. Eräällä opon tunnilla kirjoitimme lapuille joitain asioita jotka ovat tärkeitä ja niin edelleen, en muista tarkalleen mitä siihen piti kirjoittaa. Minä kirjoitin jotain suurinpiirtein että haluan tappaa äitini joskus yms. Silloin opo tuli kysymään tästä asiasta multa yksi välitunti ja pyysi juttelemaan hetkeksi hänen huoneeseen. Siellä sitten sovimme että hän psykoterapeutiksi opiskelevana voi ruveta juttelemaan kanssani jos haluan. Ensiksi en tähän suostunut. Hän taisi pyytää minua seuraavan viikon opontunnin jälkeen juttelemaan hetkeksi ja kysyi olenko harkinnut asiaa. Sanoin että olen mutta en oikein tiedä haluanko apua. Hän käski miettiä rauhassa. Siitä lähdin sitten toimintavälitunnille ja oloni oli todella ahdistunut. Olin todella sekaisin ja jäin seuraavalta tunnilta pois ja menin vessaan viiltämään. Sen jälkeen menin koputtamaan opon huoneen ovelle ja sanoin että tarvitsen apua. Tuo hetki oli todella raskas ja sydämeni hakkasi niin lujaa että tunsin kuolevani. Siitä lähtien tapasimme epäsäännöllisesti ja sainkin hetkeksi apua. Olen kiitollinen.

Kuten huomaa, olen takertunut yläaste-aikoinani opoihin, haha en itse ole ennen tajunnut sitä. Häpeän itseäni silmät päästä, miten he ovat kestäneet tälläistä säälittävää teiniä.

Paras ystäväni on kohta meidän talon alaovella, menen häntä vastaan. Kirjoitan taas joskus.

pitkästä aikaa rivejä tänne

Tekisi mieli lyödä itteensä. Hakata niin että veri lentää. Miksi mä en onnistu tässä! Miksi kaikki muut ovat niin laihoja, miksi mä en pysty siihen? Enkö mä saa olla edes laiha? En ansaitse sitäkään. Laihuus on kauniiden ihmisten etuoikeus. Ja minä olen ruma. Ruma ja lihava. Paha ihminen.

Kun juoksen, reiteni höllyvät tahdissa. Vihaan sitä. Reiteni ovat valtavat, samoin pohkeeni. Oikeastaan kaikki minussa on isoa ja rumaa. Kasvoni ovat todella rumat ja pyöreät, vartaloni lihava. Uskokaa kun sanon, että olen varmasti maailman rumimpia ihmisiä.

En edes tiedä miksi kirjoitan tänne. Viimeksi olen kirjoittanut 4.6. Tuntuu että kuukaudessa olisi tapahtunut paljon, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan ole. On kuitenkin muutamia surullisia asioita sattunut, kuten se, että vanha luokkalaiseni menehtyi 1.7. Tuona samaisena päivä kaksi vuotta sitten eräs toinenkin kaverini kuoli. Miten epäreilua elämä onkaan. Olisinpa voinut kuolla heidän puolestaan.

Kesäloma on mennyt pääsääntöisesti hyvin. Loman alussa oliin paniikissa siitä, miten pärjään ilman turvallista koulurytmiä ja ihmisiä joita siellä oli. Se meni ohitse viikossa ja silloin alkoikin jo kesätyöni. Jakso meni mukavasti ja pidin työpaikastani todella paljon. Kaiken lisäksi pääsin hakemaani kouluun ja vieläpä sinne linjalle mihin halusin. Elämä tuntuu menevän omalla painollaan eteenpäin, mutta minä se vain junnaan ja jarrutan matkaa. En halua tämän elämän jatkuvan! Ensi vuonna täysi-ikäistyn, en voi olla niin vanha. En osaa ottaa vastuuta asioista. Tämä kaikki pyörii päässäni ja murehdin kaikkea jo nyt.

Kylläpäs tätä tekstiä rupeekin tulemaan, kun vaan rauhoittuu kirjoittamaan. Ja kirjoitus into kasvaa koko ajan. Mutta en varmaan höpise enää turhaa, kellokin on jo yli yksitoista!