Tää päättyy

Mä tein uuden blogin. Pitkään on jo tuntunut siltä että tämä blogi on tullut tiensä päähän. Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille. Lisään linkin uuteen blogiin alemmas, jos haluatte voitte alkaa seuraamaan siellä.

http://loputonmieli.blogspot.fi/

Kuka mä oon

Boom, diagnoosit tiskiin,

mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö.

Muistikatkos

Miksiköhän mä olen vielä hengissä? En mä itse sitä niinkään ihmettele, lähinnä mun hoitaja. Join siis viikonloppuna viinaa ja otin Opamoxeja. Ainoa mitä tapahtui on se, että mä en muista oikeastaan mitään. Muistan sen kun poliisi nosti mut maasta ja ohjasi autoon. Seuraava muistikuva on ambulanssissa ja siitä eteenpäin ei oikeastaan mitään.

Mä en ole ollut koulussa ollenkaan. Mä lähden mun mummulle kohta, että pää saisi rauhoittua. Mun on vaan aivan helvetin vaikea sopeutua siihen, että en voi käydä koulussa tällä hetkellä. Mä tiiän että kerkeän opiskelemaan myöhemminkin mutta silti...

Paino on pysynyt suht "rauhallisissa" lukemissa. Näytän aivan jäätävän isolta.

Osaisinpa vain lopettaa hengittämisen.

Mä alan leikkiä kuoleman kanssa

Mun hoitaja saattoi mut taksilla turvatalolle, ja täällä sitä vietetään sitten tämä yö. Huomenna aamulla hoitoneuvottelu. Saa nähdä mitä sielläkin päätetään. Hoitaja sanoi että luultavasti mietitään jonkin sortin osastojaksoa jossain vaiheessa kun mun pää kestää sen.

Mä olen ainoa nuori täällä, mun lisäksi on kaksi työntekijää joista toinen lähtee kohta kotiin.

Ahdistaa jonkin verran, mutta toisaalta mä olen helpottunut siitä että nyt ihmiset tajuaa että mun pää hajoaa oikeasti. Toivottavasti asiat vaan menisi oikeaan suuntaan, eikä tulisi taas hoitotahon puolelta tulisi takapakkia. Toisaalta mä en tiedä millasta apua mä tarvitsen.

Istun täällä olohuoneessa työntekijöiden kanssa. Ahdistaa ettei mulla ole mitään henkilökohtaisia tavaroita mukana, en mä aavistanut ettei mua päästetä kotiin polilta. Onneksi otin kännykän laturin mukaan. Täältä sain yövaatteet ja hammasharjan. Kyllähän mä tämän yhden yön pärjään vaikka miten, huomenna mä aion mennä kotiin. Sanoivat muut mitä tahansa.

Ruoka syötiin kuuden aikaan. Yhdeksältä on iltapala. Ruokaa ruokaa ruokaa.. Eikä täällä tietenkään ole vaakaa. Mä haluan tietää mun painon.

Pakko odottaa huomiseen..

Kyydissä tuomiopäivän vaunussa

Mulla piti olla ihan normaali käynti polilla. Nyt tilanne on se, että mua ei päästetä kotiin. Mä en halua mitään muuta kuin kotiin. Mä haluan että kaikki asiat pyyhitään pois eikä mitään ole koskaan tapahtunut.

Mä en tiedä mihin mut heitetään. Ei ihmiseltä voi kieltää kotiin pääsyä. Mä en ole vaaraksi itselleni tai muille.

Mä voisin lähtee pois tästä odotustilasta johon mut käskettiin vähäksi aikaa kunnes lääkäri löydetään. Mä voisin vaan lähteä pois. Mutta jokin estää mua.

Poliisitkin soittaa tällä viikolla. Mitä mä niille sanon? Valehtelenko vai kerronko totuuden?

Mä en jaksa enää miettiä. Mä haluan nukahtaa.

Apua

Baari, hysteerinen kohtaus, poliisit, poliisiasema, ambulanssi, päivystys. Ja täällä päivystyksessä mä olen edelleen. Mä haluan kuolla.

Sekasin

Meneehän tää ilta näinkin. Taas.

Syntyikö tahtoni kuolleena

Tässä maailmassa on yksi ihminen jolle mä pystyisin puhumaan ihan mistä asiasta tahansa, ja mä en luultavasti tule ikinä näkemään häntä. En enää koskaan. Viime kerrasta on jo kaksi vuotta. Mulla oli (ja on edelleen) tunne, että hän oikeasti välitti edes pikkuisen siitä, mitä mulle kuuluu.

Huoh. Pitäisi vaan osata päästää irti.

Mulla on aivan helvetin paha olla. Silmät ovat aivan tulessa kaikesta itkemisestä. Pää hajoaa, mä vaan haluan kuolla. Mua ahdistaa niin paljon etten saa unta. Stressaa kaikki asiat, eniten koulu. Mä olen tällä viikolla ollut koulussa yhteensä kaksi tuntia. Mua pelottaa etten pääse kursseista läpi, mä en pääse lukiosta läpi. Musta ei tule mitään koskaan.

Tänään oli taas käynti psykiatrian polilla. Mulle tehdään lähete nuorten aikuisten päiväosastolle. Ehkä ihan hyvä, ainakin koulussa sitten tajuttaisiin etten vain pelleile näiden asioiden kanssa. Mä en ole tahallani tällainen, mä tekisin ihan mitä vaan että mä osaisin olla normaali. Mä vihaan itseäni, miksi mä en voi olla kuin muut. Mä en halua pelätä kaikkea. Mä en pysty matkustamaan bussilla kouluun ja takaisin, mä en pysty olemaan koulussa, mä en pysty olemaan yksin kotona, mä en pysty olemaan julkisilla paikoilla ilman isääni, mä en osaa syödä, suoraan sanottuna mä en osaa elää. Enkä mä enää jaksa yrittää saada asioita kuntoon. Mä haluan vaan kuolla pois. Joka kerta tarkoitan tuota enemmän kuin aikaisemmin.

Mun on pakko viiltää.

Mä en vaan uskalla tappaa itseäni vaikka kuinka haluaisin.

Oli mullakin voimaa vaan vähän

Tämä viikko on koostunut paniikkikohtauksista ja itkemisestä. Niin suurista paniikkikohtauksista että niiden tainnutamiseksi on tarvittu rehtori, apulaisrehtori sekä muita opettajia. Vaikein tunne kesti yli tunnin. Hysteeristä itkua ja sairaita kysymyksiä.

Maanantaina oli käynti sairaanhoitajalla, huomenna toinen.

Mä olen niin väsynyt. Silmät punottaa ja ovat turvoksissa jatkuvan itkemisen takia. Päätä särkee jatkuvasti. Koulu kärsii pahasti, pelottaa etten pääse mistään tämän jakson kursseista läpi. Mä en vaan pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin ahdistukseen.

Vaikka mä kohtausten aikana pelkään kuolemista kaikista eniten, mä haluan kuolla. Mä en vaan jaksa enää.