Ei mitään hyvää minulle

Luin kirjan nimeltä Ei mitään hyvää minulle. Se kertoo 10-vuotiaana anoreksiaan sairastuneen pojan elämästä äidin kertomana. Hassua oli huomata, että kirjassa oli tekstin pätkiä omalta nuoriso-osaston lääkäriltänikin. Bongasin sieltä myös asioita, joita olen itsekin tehnyt 9-10 -vuotiaana ja aloin miettimään omaa ala-aste aikaani. Mä en uskaltanut yhdessä vaiheessa niellä sylkeä ollenkaan, mun oli pakko sylkäistä se pois. Mä piilotin ruokaa kaikkialle, servetteihin, pulpettiin, roskikseen - minne vain. Mä muistan kun kolmannen- tai neljännenluokan terveystarkastuksessa mä painoin 22 kiloa. Kai se on ihan normaali paino 10v tytölle, mutta muistan kuinka terveydenhoitaja otti mut puhutteluun syömisen tärkeydestä. Lopetin kiinteän ruoan syömisen hetkeksi aikaa. En suostunut syömään mitään muuta kuin mehukeittoja. Mulla oli silloin paljon vatsaongelmia syömättömyyden takia. Mulla katkesi käsi ala-asteella kun kaaduin pyörällä, sen takia kun mun luut oli haurastunut. Mä lintsasin koulusta paljon, koska mua ahdisti syöminen ja ihmiset siellä. Sain kuulla lähes päivittäin asioita laihuudestani tai ulkonäöstäni.
   Ei mua kiusattu, mulla oli kyllä kavereita. Mutta todella hyvin mulla on jäänyt mieleen se, kun välitunnilla luokkalaisiani kerääntyi rinkiin ympärilleni ja sanoi että käyttäydyn sairaasti, että tulen kuolemaan, etten kuulunut porukkaan. Ja mä muistan kuinka nöyryyttävää oli mennä ulkorakennuksen taakse itkemään, kunnes opettaja tuli yhden oppilaan kanssa luokseni ja käski tämän pyytää anteeksi. En mäkään toki mikään aivan puhdas pulmunen ollut, vikaa mussa on paljonkin. Mä vaan vihasin uutta koulua jonne jouduin vaihtamaan. Mä vihasin (ja vihaan vieläkin) ihmisiä siellä. En kaikkia, enkä ainakaan sua jonka luulen tämänkin tekstin jossain vaiheessa lukevan, Tuo kirja vaan sai muistot pyörimään mun päässä. Suosittelen lukemaan sen.
 
Vaikka nämä syömisongelmat jatkuvat vieläkin, mä koen silti jollain tapaa että kaikista pahimmat ajat on ollut juuri alakoulussa. Toivottavasti.

43.7kg.

43.9 kiloa. Mun bmi on 15.93.

Tää päivä stressaa mua niin paljon että itkettää.

Mä haluaisin vaan lopettaa hengittämisen.

14. elokuuta

Miten voi olla iloinen ja samalla niin helvetin surullinen samaan aikaan? En tiedä, mutta sellaiset ovat tunteeni nyt.

Toisaalta olen iloinen kun koulu alkoi, päiviin tulee taas se tietty rytmi ja tiedän, että syksy on alkamassa. Syksy on lempi vuodenaikani, se on aina kuin uusi alku. Uusi mahdollisuus laihduttaa ja olla parempi ihminen. Uusi alku koulussa.

Se kaikki tekee mut silti myös surulliseksi. Mä tiiän että jossain vaiheessa syksyä palan taas loppuun. Hoen sitä kuinka en jaksa käydä lukiota, kuinka en jaksa panostaa kouluun kun en kuitenkaan tule elämään pitkään. Ja tänä syksynä mua myös pelottaa. Mua pelottaa kun olen ilman hoitokontaktia. Mua pelottaa kun olen 18-vuotias. Aikuisuus pelottaa mua aivan helvetisti. Viime syksynä olin kaksi jaksoa päiväosastolla. Nyt en "pääse" sinnekään enää, koska olen aikuinen. Mä olen aivan yksin. Yksin ja jälleen viiltelyyn koukussa.

Mä olen myös surullinen sen takia, kun tiedän yhden ihmisen lähtevän elämästäni pian. Kukaan ei ole kuolemassa, onneksi. Mä kiinnyn aivan liikaa ihmisiin, joihin ei pitäisi. Jotka eivät koskaan tule oikeasti kuulumaan elämääni.

Sekava ilta. Pitäisi mennä nukkumaan etten ole huomenna koulussa aivan kuollut.

Aamupaino oli 44.6 kiloa.

Liikaa.

Päivän fiilikset

Mähän olen vain lellitty pikku teini, mulla ei ole mitään oikeutta valittaa pahasta olosta. Mulla on asiat hyvin, oikeastaan paremmin kuin hyvin, ja silti mä vaan valitan. Mun pitäisi miettiä enemmän niitä oikeasti pahoinvoivia ihmisiä, esimerkiksi niitä Afrikan nälkäisiä lapsia. Ne tekisi luultavasti mitä vaan että saisivat mun elämän. Mulla on koti, ruokaa(...), paras ystävä, opiskelupaikka ja perhe. Miksi mä en osaa olla onnellinen? Miksi mä teen niin normaalista asiasta, kuin syöminen, niin sairaan vaikeaa? Mä en tiedä.

Mä oon ollut pari päivää aivan helvetin huonolla tuulella. Kaikki pienimmätkin asiat on saanut mut itkun partaalle. Mä nukuin lauantain ja sunnuntain aikana yhteensä 24 tuntia. Stressi koulun alkamisesta vie mun voimat. Mä kyllä odotan koulun alkua, mä odotan sitä "uutta alkua", mitä syksyn tuleminen mulle aina merkitsee. Mä tunnen, että mä pystyn laihduttamaan itseni hengiltä. Mä haluan olla hyvä koulussa. Syksy merkitsee uutta alkua, sekä pelkkää suorittamista. Silti mä myös odotan sitä innolla, vaikka se kaikki stressaakin.

Mä oon taas junassa menossa mummulleni. Lipuntarkastaja ei käskenyt näyttää opiskelijakorttia. Puoli tuntia niin olen perillä. Puoli tuntia aikaa murehtia tulevia kaloreita ja mahdollista painon nousua.

Elokuu. Mihin se kesä meni?