Kirje

Sä aina kysyit multa että onko se oikein että sä Ada haukut itseäsi koko ajan. Ja joka kerta mä vastasin että on, se on oikein. Ja jatkan itseni haukkumista vieläkin. En mä halua kuulostaa säälittävältä teiniltä, joka keksii itselleen ongelmia. Kyllä mä jotenkin sen tajuan, että en mä sellanen oo. Mutta silti se joku huutaa mun päässä että mä oon just sellanen, huomiohuora. Sellanen, joka ei ansaitse apua, joka ei saa kertoa mitään kenellekkään. Mutta silti musta tuntuu että tällä hetkellä sä oot ainoo kelle mä pystyisin kertomaan edes jotain. Koska sä olit ainoo joka oikeasti tuntui välittävän. Saattaa olla että kuvittelen kaiken mutta mä silti haluan uskoa että sä välitit. Edes vähän.

Asiat on solmussa. Ei mitenkään enempää kuin yleensä. Mulla on vaan pahempi olla kuin vähään aikaan. Oon oikeasti tosi väsynyt tähän kaikkeen. Oon niin helvetin väsynyt isän joka viikonloppuiseen ryyppäämiseen, siihen kuinka se tulee yöllä valittaan mulle siitä kuinka sillä on paha olo, kertomaan kuinka paska lapsi mä oon. Siihen kuinka se seuraavana päivänä nukkuu koko päivän krapulaansa pois. Ja sitä seuraavana päivänä pyytää anteeksi ja vannoo lopettavansa. Mutta eihän se pysty siihen, kyllä se sen itsekin tajuaa. Mutta ei sitä voi myöntää, meillähän menee aivan loistavasti, muuta ei saa kertoa. Äiti on syypää kaikkeen. Enkä mä ihan toista mieltä oo, kyllähän äitikin on paljon pahaa aiheuttanut, mutta se ei kuulu mun elämään enää niin paljoa. Mä elän tässä hetkessä juuri nyt, ja mä tarvitsen sulta isä tukea, etkö sä helvetti näe. Sä et voi poistaa mun pahaa oloa, mutta sä voit tehdä siitä lievempää sillä, että sä lopetat ryyppäämisen. Mä saatan pyytää ihan saatanan paljon, mutta sä aina kerrot kaikille kuinka tekisit kaikkes jotta mulla olis hyvä olla. Mut ethän sä tee. Musta tuntuu että sä et edes yritä. Et kunnolla.

Äiti. Siinäpä vasta ihminen. Äiti, sä oot aiheuttanu niin paljon pahaa ettet koskaan voi ymmärtää sitä täysin. Etkä sä ymmärräkkään, sähän oot sairas. Etkä sä sille voi mitään. Musta vaan tuntuu niin helvetin pahalta ajatella, että mä en kelpaa edes omalle äidilleni. Ja mä kun luulin että tässä evoluutiossa äidit on niitä, jotka pitää lapsensa hengissä. Mä oon ollu niin väärässä. Ja kyllähän isäkin mut pystyy elättään, hyvin hän on kaikki perusasiat hoitanutkin, en mä muuta väitäkkään. Mutta onhan mun pakko sanoa että mä välillä kaipaan jotain äidillistä hahmoa, en välttämättä just omaa äitiäni, mutta jotain. Kai se on ihan luonnollista. Voi äiti kunpa voisitkin olla terve! Mä yritän niin paljon ajatella tätä kaikkea siltä kannalta, että ethän sä oikeasti ymmärrä mitä sä oot tehnyt,etkä mitä sä teet. Mutta se sattuu kun ajattelen että olet sanonut monta kertaa katuvasi lasten hankkimista. Olet kertonut kuinka et halua pitää lapsiisi yhteyttä enää ikinä. Enää ikinä on pitkä aika, ja siitä on nyt kulunut vasta hieman yli kolme vuotta. Äiti miten luulet minun pärjäävän sen ikuisuuden? Etkö sinä ikävöi minua koskaan? Olenko mä aina vaan joku vahinko jonka olet pistänyt alulle? Vahinko jolla ei ole väliä, joka voisi vain kuolla? Enhän minä voi mielesi sisälle päästä, ei kukaan voi. Ja sinä et koe olevasi sairas, joten et edes kerro mitä ajattelet. Voi kunpa voisin parantaa kaiken. 

Sinä yksi ihminen joka olet myös satuttanut mua niin pahasti, etten ole koskaan kertonut siitä kenellekkään. Olet tehnyt asioita, joista olen joskus maininnut vain täällä blogissani. Voi sitä raivon määrää mikä mussa nousee aina välillä tapahtumia miettiessä! Mun tekisi vain mieli tappaa sut, saada sut kokeen kaiken sen kivun, mitä oot aiheuttanut. Sen kaiken häpeän. Mä haluan vaan tappaa sut. Sun takia mä en voi istua bussissakaan kunnolla, jos joku ihan vieras ihminen istuu mun viereen. Sä vaikeutat mun arkielämää. Sun takia mä pelkään ihmisiä. Sä teet musta heikon ja säälittävän. 

Ja sinä Ada, sua mä vihaan kaikista eniten. Kaikista eniten tässä maailmassa. Ada on paskin koko maailmassa, ei sitä voi edes ihmiseksi kutsua. Se on niin ruma, läski, arvoton. Eihän se pärjää missään. Yrittää laihduttaa, yrittää viillellä hahhah. Sen pitäisi tappaa itsensä, eihän kukaan jäisi kaipaamaan sitä. Kuten huomaatte, Ada on ainoa joka saa asioista tehtyä ongelmia. Sen isä pärjäis ilman sitä, sen äidistä nyt puhumattakaan. Eihän sillä oo ees kavereita, ne harvat "kaveritkin" on sen kanssa vaan säälistä. Eihän kukaan jaksa tollasta paniikkihäiriöistä ongelmateiniä. Huomiohuoraa. Huoraa, sillähän sen entiset luokkalaiset sitä kutsu. Kuuletko Ada, sä et oo mitään. Et yhtään mitään. Sut pitäis kiduttaa hengitä. Sä et ansaitse helppoa kuolemaa. Kuolema itsessään on sulle niin iso palvelus. Mutta ei sua täälläkään kaivata. Kaikille olisi parempi jos olisit kuollut. Kuolisitpa sä pois.

Syömään

Olen  l i h a v a. Kalorit on pysynyt joulunakin alle 1500/päivä, mutta silti olen lihonut paljon. Tämän hetkinen paino on 45.5kiloa. Ahdistaa aivan suunnattomasti. Oma vikanihan tämä on, en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.

Tällä hetkellä istun autossa, olemme menossa siskolleni ja käymme vanhan naapurimme luona syömässä, sillä hän pyysi. Lisää ruokaa aivan kuin en olisi jo tarpeeksi lihava.

Joulu

Rauhallista joulua. Älkää ottako paineita joulusta, antakaa itsellenne lupa vain olla ja nauttia.

23. joulukuuta

Painokatsaus: -1,3kiloa eilisestä. Silti liikaa. Niin paljon etten kehtaa kertoa.

Huomenna on jouluaatto. Joulukuu on mennyt ihan hujauksessa! Tänään pitäisi mennä ostamaan isäni kanssa jouluruokia ja muita joulujuttuja, emme ole ihan ajoissa näissä asioissa haha. Eipä se minua haittaakaan, en pidä siitä että joulu on niin suuri ruokajuhla. Lahjoja en luultavasti saa isältäni ollenkaan, rahaa kun ei ole ylimääräistä yhtään. Ei sekään minua haittaa, en edes toivonut mitään lahjoja!

Isäni pääsee töistä parin tunnin päästä. En siis joudu olemaan yksin enää kauaa. En pidä kauheasti yksin olemisesta, pelkään saavani paniikkikohtauksen mikä ei yksin ollessa ole mitenkään mukavaa. Ei paniikkikohtaukset muutenkaan mitään kivoja ole mutta yksin vielä vähemmän. Mutta kyllä minä tämän parituntisen kestän vaikka miten. Sitten isällänikin alkaa joululoma enkä joudu olemaan yksin!

Tänään en ole syönyt mitään. Yritän pitää syömiset taas siinä kolme kertaa päivässä -rytmissä. Kulunut viikko on mennyt todella huonosti syömisten kannalta, ja olen lihonutkin jonkun verran. Nyt tosin olen saanut painon taas siihen missä se ennenkin on junnannut paikallaan. Pelottaa kyllä tämä joulu ja "pakkosyöminen".

Yksi kaverini kertoi yhdessä whatsapp ryhmässä saaneensa anoreksia-diagnoosin. Hän on kuulemma laihtunut alle kuukaudessa 15 kiloa. Me muut ryhmässä olijat hieman epäilemme tätä puhetta, sillä tämä anoreksia-diagnoosin saanut puhuu itsensä pussiin. Hän vakuutti minulle olleensa kuukauden syömättä, mutta ryhmään hän on laittanut kuukauden aikana olleensa syömässä mäkkärissä ja muualla. Lisäksi hän sai itsensä puhuttua pois osastollelähettämisestä. Olen ehkä hirveä ystävä, mutta tämä tarina kuulostaa pahasti keksityltä, varsinkin kun tunnen tämän tytön niin hyvin. Hän ihannoi sitä kun muut säälivät häntä. Hän kertoi vanhalle luokallemmekin suureen ääneen siitä, kuinka hän viilteli nuppineulalla itseään joskus. Rakastan häntä todella paljon, mutta vihaan sitä jos joku hakee huomiota "ongelmillaan". Vaikka teenhän minäkin sitä, käyn juttelemassa "ongelmistani" ties missä. Joten mikä minä olen tuomitsemaan.

17. joulukuuta "Enhän minä ole sairas"

Voi kuinka mä haluaisinkaan vaan luovuttaa. Tänään viimeinen päivä osastolla. Jos tätä osastoksi voi edes kutsua. Olen tietysti iloinen päästessäni pois, mutta minua pelottaa silti aivan sairaasti. Psykoterapia alkaa helmikuun lopussa tai maaliskuun alussa. "Soita jos ilmenee ettet pärjää." Ja minä hymyilen ja sanon soittavani jos tarvitsen apua. Eihän se totta ole, enhän minä aio koskaan alentua ja sanoa, että en pärjää.

Laihdutus valtaa mun pään. Kuinka paljon voin syödä, miksi syön, kuinka paljon kulutan, miten paljon painan nyt, entäs ruoan jälkeen tai aamulla, kalorit pyörivät ympyrää, sormet kurkkuun, itku ja raivo, juokseminen ja hyppiminen, vessakäyntien yhteydessä vähintään 50 haarahyppyä, läski pystyt parempaan. Pääni on aivan sekaisin, eikä kukaan tiedä ajatuksistani. Ja niinpä pärjään hyvin maaliskuun alkuun, enhän minä ole sairas.

16. joulukuuta "Me jäädään kiinni kuitenkin"

Eilen jouduin ravitsemusterapeutille omahoitajani kanssa. Siellä oli sitä samaa sönkötystä siitä kuinka paljon elimistö tarvitsee ruokaa plaaplaa. Minä tiedän kyllä kuinka pitäisi oikeasti syödä! En vain halua syödä niin kuin pitäisi. Eilen jouduin jäämään syömään muiden lähdettyä ruokasalista. En pystynyt syömään.

Nyt katson yhden tytön kanssa elokuvaa ja odotan että omahoitaja-aika alkaa. Mieli myllertää ja yrittäää saada ahdistusta nousemaan. En jaksaisi tapella vastaan. Kellun ahdistuksessa.

14. joulukuuta

Lihava, lihavampi, minä. Täällä minä porskutan, päiväosastolla. Omahoitaja-aika vartin päästä. Pieni ahdistus kasvaa sisälläni.

Olen lihava painan 44kiloa. Liikaa! Ihraa, läskiä, vatsamakkaroita. Haluan kuolla häpeään, vyöryn kuin mikäkin valas kaikkien hoikkien ihmisten seurassa. Hävettää.

Anteeksi turhista postauksistani. Pitäisi poistaa koko blogi, ei minulla ole mitään järkevää asiaa koskaan.

13. joulukuuta

Laihduttaminen on kuolemisen arvoista. Laihduttaminen on kuolemisen arvoista. Laihduttaminen on kuolemisen arvoista.

Eikö niin?

10. joulukuuta

Voi minkälaiseen liemeen olen itseni saanutkaan.

8. joulukuuta

Täällä näin, päiväosastolla. Sain luistettua aamupalasta sillä söin aamulla kotona: jälkiuuniruisleipä 87kcal sekä pieni omena noin 60kcal. Jouduin kuitenkin juomaan täällä ananasmehua, joten kaloreita tuli reippaasti yli sata. Joten miksi iloitsen, olen ällöttävä. Lihava.

Omahoitaja-aika ohi. 40 minuuttia ruokailuun. Broileripastavuokaa, jossa kaloreita on aivan sairaasti! Onneksi täällä on keitettyjä kasviksia aina ruoan kanssa, joten voin täyttää lautaseni niillä. Minulla ei siis ole ateriasuunnitelmaa eikä muutakaan, saan itse valita kuinka paljon syön. Olen sen verran lihava että minulla on oikeus päättää itse.

Voi kuinka haluaisinkaan tämän kaiken loppuvan. En tahdo miettiä ruokaa joka ikinen sekunti. Tai haluan. En tiedä. Haluan vain olla laiha, ja laihaksi ei tulla syömällä. Miksi en siis lopeta syömistä? Koska olen ahne läski. Läski joka ei voi olla syömättä päivääkään. Läski joka itkee lihavuuttaan, mutta ei tee asialle mitään.

Vihaan itseäni.

7. joulukuuta

Aloitan päiväosastolla huomenna. Sain jonkun peruutuspaikan. Eieieieiei! Siellä syödään kolme kertaa päivässä, minähän lihon aivan suunnattomaksi! En ole valmis menemään sinne, minun piti olla jouluna laiha. En minä näin helposti luovuta. Minä aion olla laiha, kukaan ei voi pakkosyöttää minua.

Menkat viikon myöhässä. Pysyisivätkin kokonaan pois.

Ehkä tämä toimii

Menkat myöhässä 5 päivää. Jes!

5. joulukuuta

Tämä teksti on pyhitetty ruoalle ja syömiselle(/syömättömyydelle).

Sain tietää että vaakani valehtelee 300-400 grammaa alaspäin. Olen siis vieläkin lihavempi kuin luulin. Tämä veti mielialani todella maahan.

Kaloreita on tältä päivältä kertynyt noin 920, mikä on aivan liikaa. Toisaalta jokainen kalori on liikaa.. Huomisen on pakko onnistua paremmin. Pakko! Kävin vain 25 minuutin kävely/juoksulenkillä illalla, joten en ole edes kuluttanut melkein mitään. Säälittävää.

Luen silmät loistaen ana-blogeja. Miten muut onnistuvat tässä? Olenko todella näin huono, että laihdutus vaatii minulta todella paljon ponnisteluja? Haluan onnistua, haluan laihtua, haluanhaluanhaluan! Tahdonvoimaa minulta löytyy, mutta itsekurini on todella huono. 40 päivää syömättä herkkuja. Vain 40 päivää.

Käveleminen tuntuu erittäin raskaalta. Hengästyn rappusten nousemisesta. Kuntoni on todella huono, liiku läski liiku!

Paniikkihäiriösi johtuu lihavuudestasi. Jos olisit laihempi olosikin olisi paljon parempi. Usko pois Ada, minä tiedän. Laihuus on avain kaikkeen, mieti, saatat jopa saavuttaa kuoleman laihuudella! Kuolisit kauniisti hauraana. Tahdonvoimaasi kadehdittaisiin, laihuuttasi pelättäisiin. Mieti kaikkea tätä mitä voit saavuttaa laihuudella! Millään muulla ei ole väliä, ei ole haittapuolia, on vain kauneutta, laihuutta.

4. joulukuuta

Tämä postaus ei liity ruokaan.

Mieleni on kieroutunut, sekava. Sairas. Pääni on sairas. En tahdo elää tällä tavalla! En tahdo miettiä jokaista askelta kun olen muualla kuin kotona. En tahdo pelätä paniikkikohtauksia, en tukehtumista, en kuolemaa! (Tiedän, haluan kuolla, mutta en paniikkikohtauksen aikana.) En halua aiheuttaa läheisilleni enempää stressia, en jaksa itkeä joka aamu bussissa sitä, kuinka en uskalla mennä kouluun. Jokainen päivä on helvettiä, ja en jaksa enää.

Tänään lähdin kouluun normaalisti. Bussissa rupesin itkemään. En uskalla mennä kouluun! Isäni käski mennä kotiin, mutta enhän minä pysty sielläkään olemaan yksin. Menin kaverilleni, ja hänen kouluun tunniksi tämän mukaan. Kun olimme lähdössä, sain rajun paniikkikohtauksen, ja jouduimme odottamaan 20 minuuttia kunnes pystyin lähtemään bussipysäkille. Miksi en voi olla normaali? Toivon sitä enemmän kuin mitään muuta.

3. joulukuuta

Kouluun menossa. Hienoa Ada, erittäin hienoa. Olet lintsannut tänään kaksi tuntia. Laiska surkimus, saamaton läski! Olisit aivan hyvin voinut mennä kouluun, jätit menemättä ilman kunnon syytä! Mutta ahdisti niin paljon... Käytät sitä tekosyynä! Senkin lihava paska. Anteeksianteeksi..

Tällaista keskustelua käyn pääni sisällä tällä hetkellä. Menen kouluun viimeiselle tunnille, saamaton kun olen. En ole syönyt mitään tänään, mutta kellokin on vasta 12.15. Ahdistaa. En halua kouluun! En ole varma mitä haluan. Ehkä haluan vain että tämä kaikki lähtisi pois. Tällä hetkellä olen todella voimaton, en jaksa enää tapella ääniä vastaan.

1. joulukuuta

Tutkimuskäynnin loppu/hoitoneuvottelu ohi. Taas lähete päiväosastolle. Jakso on onneksi vasta tammikuussa. Ahdistaa niin perkeleesti.

En kehtaa sanoa painoani, mutta olen taas 43 kilon puolella. Miksi olen näin huono laihduttaja? Miksi en lopeta syömistä?

Olen ollut 36 päivää syömättä karkkia tai muita herkkuja. Sen jälkeen kun olin viimeksi osastolla ja söin irtokarkkeja, en ole enää moisiin koskenut. Kai sekin on omalla tavallaan edistystä.

Ruokavälitunti. Istun taas tyhjässä luokassa toppatakki päällä. Jäätävä nälkä. Onneksi en osaa syödä koulussa niin ei tule edes houkutusta mennä syömään.

Joulukuu alkoi. Kohta on vuosi 2016. Mihin kaikki aika kuluu? En ole saavuttanut tänäkään vuonna yhtään mitään. Ensi vuonna täytän 18. Pelottavaa.

Tunti jatkuu vasta 12.25. Vielä 15 pitkää minuuttia. Nyt on englantia. Tämän jälkeen on äidinkieltä ja sitten pääsenkin jo pois. Paitsi jään odottamaan isääni tänne koululle, minä en bussiin suostu menemään.