Oikeesti sä haluut mut murskata

Tällä viikolla on jäänyt vain yksi koulupäivä väliin, saavutus sekin (kai). Tälläkin hetkellä istun bussissa matkalla kouluun, ahdistaa niin helvetisti.

Isäni soitti eilen psykiatriselle polille ja kysyi, onko lähetteeni jonka lääkäri lupasi lähettää jo tullut perille. Kävi ilmi, että mitään lähetettä ei ole edes tehty. Sairaanhoitaja otti asiani vakavasti ja varasi mulle ensi maanantaiksi kiireajan akuuttiyksikköön. Hyvä, koska mä en pärjää enää mitenkään.

Ei mulla oikein ole mitään asiaam Paino on laskusuunnassa ja elämä ahdistaa. Onneksi on jo torstai.

En ole enää niin kateellinen

Nyt sitten muihin asioihin, kun paniikit on saatu tekstiksi.

Mun yksi tärkeimmistä ystävistä tuli siis tiistaina ja lähti perjantaina, eli eilen. Muistan olleeni aina hänelle niin kateellinen, hän on erittäin kaunis, laiha, pitkä ja kaikin puolin täydellinen. Mä olen aina ollut se rumempi kaveri meistä kahdesta. No, onhan hän toki vieläkin kaikkea noita, mutta sain tietää hänen painavan mua 16 kiloa enemmän. Hän painoi mun verran vielä pari vuotta sitten. Mä olen saanut näiden parin vuoden aikana noin 3-4 kiloa lisää siitä, mitä papereissani lukee, pituutta on myös tullut noin 3 senttiä. Mä en ole siis enää niin kateellinen hänelle, mähän oon ainakin meistä kahdesta se laihempi (toistaiseksi)!

Tämä lomaviikko on kyllä ollut yhtä syömistä. Mä olen nyt mun mummulla, tulin tänne eilen junalla. Mua pelottaa luku jonka näen huomenna vaa'assa kun pääsen kotiin. Mun jalat näyttää sata kertaa paksummilta ja käsivarret aivan liian läskeiltä. Mua ahdistaa kaikki se ruoka mitä olen tänäänkin syönyt. Kävimme sentään mummuni kanssa kaksi kertaa 45 minuutin kävelyllä tänään, mutta se ei riitä. Mun pitää päästä juoksemaan.

Kouluun palaaminen ahdistaa myös niin paljon että itkettää. Mä en  h a l u a  mennä sinne enää koskaan! Myös harrastusten jatkuminen väsyttää mua jo nyt. Mutta niitäkään ei voi lopettaa enää tässä vaiheessa. Mulla on meidän teatterinäytelmässä päärooli, ja musiikin teoriaa mä haluan käydä, että osaisin koulussakin sitten jotain. Etten olisi se huonoin kaikista. Miksi mä hain musiikkipainotteiseen lukioon.

Unohdin melatoniinit kotiin, joten unta saa odottaa vielä hyvällä tuurilla monta tuntia. Asiaa ei auta se, että nukuin päivällä parin tunnen päiväunet.

Paniikkikohtaus nro 10000

Mun on pakko purkaa eilinen paniikkikohtaus tekstiksi, ennen kuin aloitan kirjoittamaan muista asioista. Kirjoitan näitä ylös lähinnä sen takia, että itse muistaisin milloin olen näitä saanut.

Mä stressasin eilen aivan hirveästi sitä, kun mun piti mennä keskustaan bussilla. Mun kaveri olisi jäänyt yhtä pysäkkiä aikaisemmin ja kävellyt bussiasemalle, ja mun olisi pitänyt jatkaa siitä yksin matkaa rautatieasemalle.

Mä aloin miettimään sitä aamulla hampaita pestessäni, ja pam - kohtaus oli heti päällä. Mä sanoin mun kaverille että mä kuolen, hoin sitä ja ravasin ympäri asuntoa. Pyydän aina kohtauksen aikana anteeksi siltä ihmiseltä, jonka kanssa olen, joten hoin myös sitä. Tunsin palan kurkussani (taas) niin selvästi, että olin varma että tukehdun siihen paikkaan. Soitin isälleni ja aloin itkemään hysteerisesti ja sanoin, että mä haluan kuolla, silloin ei tarvitsisi kärsiä näistä enää. Puhuimme hetken aikaa kunnes aloin rauhoittua. Hän käski mennä pyytämään naapuriani heittämään meidät keskustaan. No, menin hänen oven taakseen ja hän suostui mukisematta lähtemään. Onnea on ystävälliset naapurit!

Kohtaus meni yllättävän nopeasti ohi. Itse paniikki kesti noin 15 minuuttia, jälki paniikkiahdistus noin tunnin.

Ei enää koskaan

Eilen tuli vedettyä pää täyteen, mä en oo koskaan ennen juonut niin etten muistaisi melkein mitään. Mä en halua enää koskaan olla niin sekaisin.

Mä viilsin myös pitkästä aikaa eilen. Aina kun juon, tartun terään jossain vaiheessa.

Paino oli laskenut jonkin verran, jee.

Mun yksi ystävä tulee huomenna tänne muutamaksi päiväksi. Ihana mähdä pitkästä aikaa kaveria, jonka kanssa näki ennen päivittäin, nykyään hyvällä tuurilla pari kertaa vuodessa.

Mä poden täällä darraa ja odotan että uni saapuisi. Ja hei, lukijamäärä kasvaa vaikka tuntuu etten osaa kirjoittaa mitään. :D Kiitos teille. <3

Tekee mieli viiltää mutta en saa

Tällä viikolla olin huimat 2 päivää koulussa, koska maanantai jäi kuvausten takia välistä, ja keskiviikko sekä torstai ahdistuksen takia. Tänään olin verikokeissa, toivottavasti ainakin rauta-arvot olisivat nousseet, ne kun ovat olleet reippaasti alle 100.

Aamulla bussissa tapahtui "pelottava" asia. Istuin bussin takaosassa, eikä siellä ollut kuin lisäkseni yksi mies. Nousin jäädäkseni seuraavalla pysäkillä pois, kun huomaan miehen tuijottavan mua ja nauravan. Hän näytti pientä käsiasetta mulle ja laittoi sormen huulilleen ja sanoi "shhh". Sitten hän nauroi ja laittoi aseen taskuunsa. Soitin isälleni kun pääsin bussista ulos, ja hän ilmoitti poliisille. Biologian tunnin aikana poliisi soitti mulle ja pyysi tuntomerkkejä tästä miehestä. Saa nähdä löytyykö häntä koskaan. Tämä tapaus ei ainakaan helpottanut bussipelkoani..

Mä jäin miettimään näyttelijöitä, joiden kanssa tein "töitä" maanantaina. Sitten tajusin, että yksi näyttelijöistä oli sellainen, johon olin aivan ihastunut ollessani noin 10-vuotias. Hän näytteli silloisessa lempielokuvassani. Hauska ajatella, että 10-vuotiaana en varmasti olisi kuvitellut, että saan olla joskus lempi näyttelijäni kanssa näyttelemässä. Pieni Ada olisi ratkennut 8 vuotta sitten liitoksistaan jos olisi tiennyt tämän.

Mun paino on pysynyt siinä 46 kilossa. Mä olen käynyt lenkillä tällä viikolla 3 kertaa (pää huutaa että se on liian vähän). Oon jopa ruvennut ajattelemaan, että voisin yrittää kasvattaa lihaksia. Mutta painon nousu pelottaa niin paljon..

Kun mulla on vaikea masennuskausi, en jaksa laihduttaa kun pää hajoaa muista asioista. Kun mieleni on taas vähän parempi, alkaa laihdutuskin sujua. Onkohan muillakin tälläistä?

Syysloma alkoi, olen niin iloinen siitä. Ensi viikolla ei tarvitse ahdistua koulusta, bussimatkoista eikä ole teatteriharjoituksia tai tarvitse mennä musiikin teoria -tunneille. Yksi rakkaimmista ystävistäni tulee tänne viikon alussa, olen nähnyt hänet viimeksi vuoden alussa. Sitten menen jossain vaiheessa viikkoa mummulleni.

Onneksi on perjantai. Huomenna menen katsomaan yhtä taidenäyttelyä, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään. Mieliala on ihan ok.

Ja ai niin, meinasi unohtua. Lähetin kuraattorille eilen viestiä, ja hän ottaa yhteyttä koulupsykologiin. Ehkä mä saan jossain vaiheessa apua. Toivottavasti.

Vitutus level 900

Terkka sanoi mulle viime kerralla, että jos ei viikkoon kuulu uudelta polilta mitään niin tule käymään. No mä menin tänään käymään siellä. Ei olisi pitänyt. "En mä voi auttaa sua mitenkää, sun pitää nyt vaan oottaa." Sanoin että hän itse käski mun tulla käymään uudestaan. "Mulla on yli 800 oppilasta, en mä voi muistaa kaikkia, sä oot jo 18-vuotias, kyllä sun pitäisi jo itse osata! Ei sun tänne kannata tulla enää käymään."
Mä oon niin pihalla kaikesta, ensin hän itse pyytää mua käymään siellä että voi lähettää mut koululääkärille, ja nyt hän sanoo että ei voi tehdä mitään. Mä oon niin vihanen että mä aloin itkemään välitunnilla. Lähetin kuukausi sitten terveydenhoitajalle viestin jossa kerroin että mä en hallitse mun syömistä enää. Tänään hän sanoi että reuman takiahan mä sinne alunperin edes menin. Mä tiedän että on vaikeaa pysyä satojen oppilaiden asioissa mukana, mutta kun itse pääongelmasta (eli ruoasta) me ei olla puhuttu ollenkaan.

Ehkä mulla ei ole mitään ongelmaa. Paitsi se reuma.

Mä oon ihan vitun väsynyt. Mä en vaan jaksa enää yhtään.

Eilen olin tv-sarjan kuvauksissa. Se oli ihan siistiä, mä haluaisin tehä sitä joskus työkseni. Mutta mä en jaksa tavotella mun unelmia. Mä en näe itselläni tulevaisuutta, mä haluaisin vaan nukahtaa ja kuolla pois.

Jos mulla olisi jotain terävää mukana mä viiltäisin nyt. Kaikki ovat syömässä, mulla on oma rauha. Oispa mulla terä mukana.

Kaikki minua vastaan, maailma ja sinä

Mä oon ollut ihan helvetin huonolla tuulella eilen ja tänään. Mä en jaksa koulua, mä en jaksa elää. Mä h a l u a n jättää lukion kesken, mä en tuu pärjäämään. Mä stressaan jo valmiiksi tulevia jaksoja joissa päiviä on klo 8-16 ja melkein kaikki koodit täynnä. Mä heitin jo yhden kurssin tästä jaksosta pois. Mä oon niin väsynyt.

Huono tuuli alkoi eilen kun pääsin kotiin ja vastassa oli yhteenveto polilta. Siinä oli asia joka osui arkaan paikkaan.

Mulla on viikonloppukin melkein "täynnä". Mä haluan vaan olla kotona ja käpertyä johonkin nurkkaan ja unohtua sinne.

Syömisetkin menee miten menee. Mä syön syön syön syön. Pohjaton vatsa ei täyty koskaan. Mä painan noin 46 kiloa mikä on aivan liikaa. About kuukausi sitten painoin 43 kiloa, mä olen aivan jäätävä läski. Mä olen Ada, 18-vuotias 166cm pitkä 46 kiloa painava kohta normaali painoinen. Normaali paino särähtää mun korvaan todella pahasti. Mä en halua olla normaalin kokoinen.

Itkettää aivan jokainen asia. Voisi mennä nukkumaan, tää maailma väsyttää liikaa.

Oo se kun oot

Ahdistus kasvaa niin suureksi että lähden tunnilta itkien. Opo oli huoneessaan ja menin sanomaan hänelle että mulla on paniikkikohtaus päällä. Se jätti oppilaan huoneeseensa ja tuli käytävälle rauhoittelemaan mua. Onneksi kohtaus meni nopeasti ohi. Tai no, kohtaus jäi pienesti päälle, mutta menin takaisin tunnille.

Mä jään kohta bussista ja pääsen kotiin. Turvaan.

Lokakuun ensimmäinen

Mä olin mun siskolla, oli ihana nähdä pitkästä aikaa. Harmittaa kun ei nähdä enää niin usein. Kummallakin on omat elämät, paitsi musta tuntuu etten mä osaa elää.

Me ollaan mun isän kanssa menossa Seinäjoelle, mä oon halunnu käydä siellä jo pitkään. Me molemmat tykätään autoilusta, ja nyt mäkin saan ajaa.

Syyskuu meni, jotenkin haikea olo. Mä rakastan syyskuuta. Toivottavasti syksy kestäisi vielä jonkin aikaa, ennen kuin lehdet tippuu ja mieliala laskee lehtien kanssa maahan.

Mulla on ihan hyvä olo. Mua pyydettiin avustamaan yhteen televisiosarjaan, kuvaukset ovat viikon päästä. Jännittää, mutta odotan innolla! Siistiä päästä näkemään millaista näyttelijän työ sarjojen takana oikeasti on. Mun suurin unelma on olla näyttelijä, teatterin puolella kylläkin.

Kohta ollaan perillä. Apulanta soi ja ihailen luontoa. Mulla on hyvä olla.

Terkalla 28.9

Ainiin, se terkka käynti. Noh, kai siitä oli jotain hyötyä.

Me ei puhuttu syömisestä mitään. Se oli kai unohtanut että sen takia mä siltä ajan varasin. Enkä mä sitä itse ottanut puheeksi (tyhmä). Ja mä oon liian suuri että kukaan epäilisi mulla olevan ongelmia ruoan kanssa, tai ainakaan että mä harrastaisin syömättömyyttä.

Se käski mun täyttää BDI-kyselyn, ja totesi että joo, kyllä sulla vielä vaikea masennus on. Se soitti sinne nuorisopolille, missä mä kävin ennen kun täytin 18. Ne oli unohtanut tehdä mulle sen lähetteen nuorten aikuisten polille. Sen takia olen ollut 3 pitkää kuukautta ilman apua. Nyt ne teki sen lähetteen uudestaan. Ehkä mä en niiden mielestä tarvitse apua. Ehkä mä en tarviikkaan.

Ehkä mut on vaan helppo unohtaa.