Viiltely

Luin vanhoja päiväkirjojani ja päätin kertoa viiltelystäni.

Ensimmäisen kerran olen päiväkirjani mukaan viiltänyt 17.11.2013. Silloin viiltely oli aika satunnaista ja viiltelin sheivereillä, joten tietysti haavat olivat todella mitättömiä, mutta muistan silti kuinka mahtavalta ja koukuttavalta sekä hienolta viiltely tuntui. Ikinä en tietenkään siitä kenellekkään kertonut, enhän halunnut olla huomiohuora.

Muuttaessamme takaisin kotikaupunkiini löysin jostain mattopuukon jolla aloin tehdä hieman isompia viiltoja. En kuitenkaann uskaltanut viiltää syviä jälkiä, sillä pelkäsin todella paljon jälkien tulehtumista. Olen ollut todella typerä, nykyään minua ei voisi vähempää kiinnostaa jokin tulehdus. No, hankin lisää mattopuukkoja, rikoin peilini jotta saisin lasinsirpaleen, kokeilin klassista "irroitetaan terottimesta terä"-juttua, otin keittiöstämme ruokailuveitsiä jne. Piilotin kaikki ympäri huonettani, ihan vain varmuuden vuoksi.

Muistaakseni vuoden 2014 huhtikuussa jäin lääkärilleni kiinni viiltelystä. Sanoin että lupaan lopettaa viiltelyn, jos se tarkoittaa sitä että isälleni ei kerrota. Seuraava hoitoneuvottelu olisi kuukauden päästä. Ja minä yritin olla viiltämättä, yritin oikeasti. Mutta eihän siitä mitään tullut. Jäin siis isällenikin kiinni. Hän ei onnekseni sanonut asiaan oikein mitään. Lääkärini teki toukokuussa lähetteen avohoidon osastolle, syynä itsetuhoisuus sekä jatkuva vaikea ahdistuneisuus sekä syömisen hankaluus porukassa.

Kesäkuun lopussa menin sitten tuolle kyseiselle osastolle. Muistan kuinka etsin sieltä teräviä esineitä, mutta kuten arvata saattaa kaikki sakset ynnä muut terävät esineet olivat lukkojen takana. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen ollut todella tyhmä, miksi en vain ottanut omia teriäni mukaan. Eivät he katsonut mitä kukin otti mukaansa, vaikka osaston säännöissä luki että terävien esineiden tuominen on kielletty. Muistan kuinka ruokailussa jouduin aina istumaan omahoitajani vieressä, ja kuinka hän otti minulta veitsen pois aina kun hipelöin sitä muiden hakiessa yksitellen ruokaa.

Osaston viimeisessä palaverissa sanoin uhmakkaasti että en ikinä aio lopettaa viiltelyä. Ehdotettiin että antaisin teräni isälleni, jotta en voisi vahingoittaa itseäni. Totesin siiihen että kyllä minä keksin teriä vaikka mistä, voisin tehdä haavoja vaikka lyijykynällä jos halusin. Asia jätettiin siihen.

Olin muistaakseni noin kaksi kuukautta viiltelemättä, elokuu-lokakuu ajan? En ole aivan varma, mutta kauan olin kuitenkin viiltämättä. Sitten jatkoin samalla mattoveitsi-linjalla, kunnes kävin askartelukaupassa tammikuussa 2015, ja ostin sieltä todella terävän askartelupuukon.

Kaikki meni hyvin kunnes jäin uudelleen lääkärilleni kiinni maaliskuussa 2015. Hän teki uudelleen lähetteen sinne samaiselle osastolle, mutta minä en suostunut menemään sinne. Lopetin terapiani yms. tuona maaliskuuna. En ole sen jälkeen käynyt missään, ja hyvä niin.

Ainiin, aina jos joku hoitajani on kysynyt tai halunnut nähdä viiltoni, en ole näyttänyt niitä. Kukaan muu ei ole koskaan nähnyt jälkiä, paitsi lääkärini. En halua näyttää surkeita viiltojani kenellekkään. Tämä on minun oma asiani, ei kenenkään muun.

Viiltelen pääsääntöisesti reisiin ja nilkkoihini, mutta välillä myös ranteisiini. Vasen käteni on olkapäästä ranteeseen asti täynnä jälkiä, jotka peitän aina meikkivoiteella tai muulla peitevoiteella.