Mä oon ulkona ihan kaikesta, mä vastaan muu maailma

Tänään on mennyt hyvin ja tosi huonosti. Enemmän huonosti kun hyvin. En menny aamutunneille kouluun, meinasin jäädä kotiin. Mut sit mulle tuli niin huono omatunto et oli pakko lähtee kouluun. Ähh no tietysti siellä ahdisti, ahdisti enemmän kuin yleensä. Mun yhellä kaverilla menee tosi huonosti koulussa ja kotona. Mä pystyn samaistumaan siihen. Me ollaan juteltu tosi paljon kaikesta näistä jutuista vaikkei ees tunneta. Se on mun luokalla, oon siis nyt ollut jonkun kuukauden tolla luokalla. Voi kun mä voisin auttaa sitä jotenkin. Mulla on huomenna joku vitun keskustelu luokanvalvojan ja vanhempien kanssa. Tai vanhemman.. Isän kanssa. Aion oikeesti puhuu siellä suuni puhtaaks mun kaverin puolesta. Koska jotkut opettajat on sille tosi epäreiluja, ihan oikeesti. Mä pystyn puhuun muiden puolesta vaikka mitä asioita, se ei tuota mulle ongelmia. Mut omista asioista puhuminen satuttaa. Oon joutunu puhuun kaikesta pienestä pitäen. Ekalla psykiatrilla kävin 4-vuotiaana. Hah, sairas, mielenvikanen lapsi kun olen.
  Mun elämä on ollu taisteluu pienestä asti. Meinasin kuolla jo synnytyksessä, ehkä mua ei oo vaan luotu kulkemaan tähän maailmaan. Ehkä mulle on joku toinen paikka jossain muualla, ei täällä. Vitsi mua ahdistaa se huominen. Mun lv on tosi kiva, sellanen mies. Mut silti mua ahdistaa. No millon ei ahdistais. Ei sellasta päivää oo. En jaksa tätä enään, mut miks mä valitan. Jollain menee oikeesti tosi paljon huonommin.. Ei mun kuuluis valittaa. Mä en vaan ymmärrä itteeni. Mä haluun oikeesti kuolla. Tai en halua. Osa haluaa kuolla, mut osa musta ei halua. Haluisin kuolla kivuttomasti.
  Syön liikaa. Ihan liikaa. Se ahdistaa aika paljon, en haluu olla tällänen pallero. Mun jalat on niin paksut. Ahdistaa toi yks ihminenkin. Mun tekis mieli vaan poistaa se kavereista ja unohtaa. Mut en mä pysty siihen. En voi unohtaa. Oon kertonu sille joitan mun asioita. Mua pelottaa et se luulee et haluun vaan valittaa sille, vaikka se on sanonu et voin kertoa sille ihan kaiken, sanoo haluavansa auttaa. Mut silti.. Ei se tykkää musta, mä ihan oikeesti tiedän sen! Mut miten se, että se ees tykkää mun kuvista, voi tehdä mut niin onnelliseks sen yhden sekunnin ajaks. Mut se ei alota ikinä jutteluu mulle, paitsi eilen. Munkaan ei pitäis, mut en pysty olemaan juttelematta sille. Mä varmaan ahdistan sitä tosi paljon. Sillä on paljon kavereita, se on ihana ja täydellinen, miks se tykkäis tälläsestä kellä ei oo kavereita, ei ole ihana eikä todellakaan täydellinen. Auttakaa mua oikeesti, mä tarviin apua. Mä aion unohtaa sen, ei tässä muukaan auta. Mut se on niin vaikeeta.. Mä selaan facea, katon ihmisten profiileja, ne on sellaisten ihmisten kavereita keitten kaveri mäkin haluisin olla. Ne näyttää onnellisilta. Niilla on ihania ystäviä. Mä oon niin epäonnistunut. Mun pitäis tajuta se jo itekkin. Ei musta ikinä tuu suosittuu tai mitään, se vaan menee sillein. En oo mitään kenellekkään, miksi äiti olis muuten jättänyt mut? Jos en kelpaa ees sille, niin miks kelpaisin jollekkin muulle?
  Mulla ei oo ku musiikki. Mut ei musiikki mua kokonaan pelasta, mun elämällä ei oo muuta sisältöö. Mä itken vaikken sais. Mä oon luvannu itelleni etten itke. En haluu olla niin heikko. Mä en oo koskenu mun teriin 2 viikkoon. Nyt mä haluan, haluan viiltää niin helvetin syvälle. Haluun vuotaa verta, haluun maalata mun seinät verellä. Veri on kaunista. Mä rakastan kipua. Fyysistä kipua. Voisin hakata oman pääni ihan paskaks ja silti kaikki näkis vaan hymyn mun kasvoilla.
  Mä haluun jonkun ihmisen mun lähelle. Sellasen kelle voin soittaa vaikka keskellä yötä, ilman että tarvii pyydellä anteeks. Sellasen, kelle voin jutella kaiken. Sellasen, joka hyväksyy mut, eikä mun tarvis esittää mitään. Ja toi yks on melkein tollanen, mun päässä. En mä voi sanoa että se on tollanen, mä en tunne sitä.
  Mä en tiedä mitä mä selitän, mä vaan haluisin puhua näistä asioista, mutta tunnen itteni niin helvetin tyhmäks jos puhun. Mä en oikeesti jaksa enään. En jaksa enkä halua. Oon niin tyhmä, idiootti, ruma, ällöttävä, sairas. Mä en halua olla mitään noista. Mut en mä pysty muuttumaan. Mua ei kiinnosta mitä muut musta aattelee, kunhan ne ei aattele että oon läski. Vaikka mitä sitä totuutta kieltämään. Mutta kuitenkin, uskallan pukeutua, meikata ja laittaa hiukset sillein kun haluan. Saan halveksuvia katseita, mutta en mä jaksa välittää. Ei ne mua tunne, enkä mä niitä. Ja jos kuolen niin ketä ees kiinnostaa. Ei ketään. Joten ihan helvetin sama.
  Ehkä jätän tän postauksen kuitenkin nyt tähän. Pitäis tehä läksyt vielä, kello on 10 vaille ykstoista. Oon niin saamaton ihminen. Kävin lenkillä tänään, ja teen vielä vatsoja jne.

kuunnelkaa tää, ihana biisi♥