Ajatuksia laihdutuksesta

Tää on niin sairasta. Luen anoreksia blogeja ja mietin mikä saa ihmiset ihannoimaan sairaalloista laihuutta. Eihän kukaan oikeasti halua hauraita hiuksia, jatkuvaa palelua tai huonoa ihoa. Ei kukaan halua tuntea pahoinvointia ja huonoa omaatuntoa maailman normaalimman asian, syömisen, takia. Ei oikeasti, vaikka muuta väittääkin. Silti kaikki saavat sen kuulostamaan niin kauniilta ja tavoiteltavalta asialta. "Mitä vain kunhan olen laiha!" Kyllähän minä teen sitä itsekin. Ehkä tämä on tekopyhää saarnata tästä aiheesta, kun itsekin sorrun laihduttamiseen aina uudelleen ja uudelleen. En välitä mistään seuraamuksista mitä laihduttaminen saa aikaan. En välitä vaikka kuolisin. Silti se jokin pieni asia sisälläni kertoo tämän olevan sairasta. Sairasta eikä kaunista. Mutta se sairas mieleni saa tästäkin lauseesta muodostettua niin tutun muutoksen, sairaan kaunista.

Tahdonvoimaa

Into laihduttamiseen on kasvanut aivan järjettömästi! Mä onnistun, musta tulee laiha. Ihan sama kuinka kauan siihen menee, mä onnistun.

Ei mulla muuta asiaa ole. Koulu menee miten menee, elämä on tappavan tylsää ja kaikki soljuu omalla painollaan.

Legenda

Säälittävää sinänsä, mutta mua sattuu kun yksi mun lempi artisti on kuollut. Legenda. David Bowie.

Now it's time to say goodbye

Now it's time to face the lie

That we'd never cry

9. tammikuuta

Katson The voice of Finlandia. Miksi en osaa laulaa tai kuulosta hyvältä? Miten upeita ääniä ihmisillä onkaan. Miten olen voinut päästä musiikkilinjalle laulamalla pääsykokeissa! Haluan vaihtaa linjalta pois, en kuulu sinne. En minnekkään.

Ei mulla mitään asiaa ole. Ei ole tapahtunut mitään. On niin kylmä, pakkastakin on ollut reilusti yli 20 asteen yläpuolella. Koulussa pitää olla koko ajan toppatakki päällä, muuten jäädyn.

Pakkanen ei muuten haittaa minua, kaikki on niin kaunista talvella.

On jotenkin vaikeaa kirjoittaa. Helpompaa olisi kirjoittaa kaikesta kuin toisen kertomana.

Ajatus ei kulje.

2016

Jalat jotka haluan.

Kirje

Sä aina kysyit multa että onko se oikein että sä Ada haukut itseäsi koko ajan. Ja joka kerta mä vastasin että on, se on oikein. Ja jatkan itseni haukkumista vieläkin. En mä halua kuulostaa säälittävältä teiniltä, joka keksii itselleen ongelmia. Kyllä mä jotenkin sen tajuan, että en mä sellanen oo. Mutta silti se joku huutaa mun päässä että mä oon just sellanen, huomiohuora. Sellanen, joka ei ansaitse apua, joka ei saa kertoa mitään kenellekkään. Mutta silti musta tuntuu että tällä hetkellä sä oot ainoo kelle mä pystyisin kertomaan edes jotain. Koska sä olit ainoo joka oikeasti tuntui välittävän. Saattaa olla että kuvittelen kaiken mutta mä silti haluan uskoa että sä välitit. Edes vähän.

Asiat on solmussa. Ei mitenkään enempää kuin yleensä. Mulla on vaan pahempi olla kuin vähään aikaan. Oon oikeasti tosi väsynyt tähän kaikkeen. Oon niin helvetin väsynyt isän joka viikonloppuiseen ryyppäämiseen, siihen kuinka se tulee yöllä valittaan mulle siitä kuinka sillä on paha olo, kertomaan kuinka paska lapsi mä oon. Siihen kuinka se seuraavana päivänä nukkuu koko päivän krapulaansa pois. Ja sitä seuraavana päivänä pyytää anteeksi ja vannoo lopettavansa. Mutta eihän se pysty siihen, kyllä se sen itsekin tajuaa. Mutta ei sitä voi myöntää, meillähän menee aivan loistavasti, muuta ei saa kertoa. Äiti on syypää kaikkeen. Enkä mä ihan toista mieltä oo, kyllähän äitikin on paljon pahaa aiheuttanut, mutta se ei kuulu mun elämään enää niin paljoa. Mä elän tässä hetkessä juuri nyt, ja mä tarvitsen sulta isä tukea, etkö sä helvetti näe. Sä et voi poistaa mun pahaa oloa, mutta sä voit tehdä siitä lievempää sillä, että sä lopetat ryyppäämisen. Mä saatan pyytää ihan saatanan paljon, mutta sä aina kerrot kaikille kuinka tekisit kaikkes jotta mulla olis hyvä olla. Mut ethän sä tee. Musta tuntuu että sä et edes yritä. Et kunnolla.

Äiti. Siinäpä vasta ihminen. Äiti, sä oot aiheuttanu niin paljon pahaa ettet koskaan voi ymmärtää sitä täysin. Etkä sä ymmärräkkään, sähän oot sairas. Etkä sä sille voi mitään. Musta vaan tuntuu niin helvetin pahalta ajatella, että mä en kelpaa edes omalle äidilleni. Ja mä kun luulin että tässä evoluutiossa äidit on niitä, jotka pitää lapsensa hengissä. Mä oon ollu niin väärässä. Ja kyllähän isäkin mut pystyy elättään, hyvin hän on kaikki perusasiat hoitanutkin, en mä muuta väitäkkään. Mutta onhan mun pakko sanoa että mä välillä kaipaan jotain äidillistä hahmoa, en välttämättä just omaa äitiäni, mutta jotain. Kai se on ihan luonnollista. Voi äiti kunpa voisitkin olla terve! Mä yritän niin paljon ajatella tätä kaikkea siltä kannalta, että ethän sä oikeasti ymmärrä mitä sä oot tehnyt,etkä mitä sä teet. Mutta se sattuu kun ajattelen että olet sanonut monta kertaa katuvasi lasten hankkimista. Olet kertonut kuinka et halua pitää lapsiisi yhteyttä enää ikinä. Enää ikinä on pitkä aika, ja siitä on nyt kulunut vasta hieman yli kolme vuotta. Äiti miten luulet minun pärjäävän sen ikuisuuden? Etkö sinä ikävöi minua koskaan? Olenko mä aina vaan joku vahinko jonka olet pistänyt alulle? Vahinko jolla ei ole väliä, joka voisi vain kuolla? Enhän minä voi mielesi sisälle päästä, ei kukaan voi. Ja sinä et koe olevasi sairas, joten et edes kerro mitä ajattelet. Voi kunpa voisin parantaa kaiken. 

Sinä yksi ihminen joka olet myös satuttanut mua niin pahasti, etten ole koskaan kertonut siitä kenellekkään. Olet tehnyt asioita, joista olen joskus maininnut vain täällä blogissani. Voi sitä raivon määrää mikä mussa nousee aina välillä tapahtumia miettiessä! Mun tekisi vain mieli tappaa sut, saada sut kokeen kaiken sen kivun, mitä oot aiheuttanut. Sen kaiken häpeän. Mä haluan vaan tappaa sut. Sun takia mä en voi istua bussissakaan kunnolla, jos joku ihan vieras ihminen istuu mun viereen. Sä vaikeutat mun arkielämää. Sun takia mä pelkään ihmisiä. Sä teet musta heikon ja säälittävän. 

Ja sinä Ada, sua mä vihaan kaikista eniten. Kaikista eniten tässä maailmassa. Ada on paskin koko maailmassa, ei sitä voi edes ihmiseksi kutsua. Se on niin ruma, läski, arvoton. Eihän se pärjää missään. Yrittää laihduttaa, yrittää viillellä hahhah. Sen pitäisi tappaa itsensä, eihän kukaan jäisi kaipaamaan sitä. Kuten huomaatte, Ada on ainoa joka saa asioista tehtyä ongelmia. Sen isä pärjäis ilman sitä, sen äidistä nyt puhumattakaan. Eihän sillä oo ees kavereita, ne harvat "kaveritkin" on sen kanssa vaan säälistä. Eihän kukaan jaksa tollasta paniikkihäiriöistä ongelmateiniä. Huomiohuoraa. Huoraa, sillähän sen entiset luokkalaiset sitä kutsu. Kuuletko Ada, sä et oo mitään. Et yhtään mitään. Sut pitäis kiduttaa hengitä. Sä et ansaitse helppoa kuolemaa. Kuolema itsessään on sulle niin iso palvelus. Mutta ei sua täälläkään kaivata. Kaikille olisi parempi jos olisit kuollut. Kuolisitpa sä pois.

Syömään

Olen  l i h a v a. Kalorit on pysynyt joulunakin alle 1500/päivä, mutta silti olen lihonut paljon. Tämän hetkinen paino on 45.5kiloa. Ahdistaa aivan suunnattomasti. Oma vikanihan tämä on, en voi syyttää ketään muuta kuin itseäni.

Tällä hetkellä istun autossa, olemme menossa siskolleni ja käymme vanhan naapurimme luona syömässä, sillä hän pyysi. Lisää ruokaa aivan kuin en olisi jo tarpeeksi lihava.