Voi kuinka mä haluisin taas puhua sulle. Mä haluisin kertoo sulle kaikesta totuuden. En ymmärrä miten sulla olikin muhun niin järjetön vaikutus. Mä kuvittelen että mä kirjotan sulle, vaikka tiiän etten luultavasti enää koskaan tuu puhumaan sullekaan. No, ethän sä ois muiden mielestä ees saanut sillon vuosi sitten auttaa mua. Se ei kuulunut sun työnkuvaan. Mutta oon niin kiitollinen että sä silti kuuntelit mua.
Mua pelottaa vähän. Tänään polilla se hoitaja jutteli koko ajan anoreksiasta, ihan kuin mulla mukamas olisi anoreksia tai joku muu syömishäiriö. Se sano että eihän se mua voi pakottaa muuttuun, että ne on sitten toiset ihmiset jotka niin pystyy tekemään. Se on kuulemma huolissaan. Ihan turhaan sanon minä. Eihän mulla mitään hätää ole, mä oon
oikeasti lihava. Mun kehonkuva ei ole vääristynyt, mä tiedän olevani liian suuri. Aivan liian suuri. Mua ahdistaa ihan suunnattomasti kun tiedän, että muut huomaa mun lihoneen. Mua hävettää kun en olekkaan enää se pikku-Ada. Miten siitä pienestä Adasta onkaan kasvanut näin iso tyttö? Olisinpa osannut pysäyttää kasvamisen.
Lisäksi mulla on taas menossa kausi, jolloin kaikki muistot vaan pyörii mun päässä. En mä pääse niistä eroon, enkä mä voi puhua mistään ennen kuin täytän 18. Silloin mulla ei oo enää sitä vaaraa että mun olisi pakko tehdä joku poliisi-ilmotus tai jotain. Silloin mun isällekkään ei enää kerrota mitään. Mutta miten mä uskallan puhua sitten kesällä kun oon täyttäny 18? Oon tuudittautunu monen monta vuotta siihen uskoon, että mulla on vielä aikaa olla puhumatta. Mutta nyt se aika alkaa käydä vähiin. Eihän mun mikään pakko ole puhua, mutta tiedostan sen itsekin, että mä en jaksa näitä kausia enää, Mä
en halua muistaa. Mä haluan unohtaa kaiken. Mä haluan taas kuolla.
Kuinka itsekästä, tässä mä puhun vain itsestäni ja siitä kuinka mulla on paha olla. Mä vihaan vihaan vihaan itseäni! Tänäänkin mun hoitaja kysy, että mitä mä tavottelen laihuudella. Että koenko asioiden paranevan sillä, että olen vaikka 10 kiloa pienempi. Mä en ole ihan niin tyhmä miltä mä näytän. Mä tiedän, että tää elämä ei olisi sen helpompaa vaikka painaisin alle 40 kiloa. Mä tiedän että mikään paino ei olisi tarpeeksi alhainen. Mä tiedän niistä kaikista fyysisistä ja psyykkisistä oireista mitä vakava alipaino aiheuttaa. Ei tää maailma muuttuisi suuntaan eikä toiseen vaikka olisin maailman laihin ihminen.
Mutta silti mä haluan olla pienin kaikista! En mä ihan oikeasti tiedä syytä sille. Kai mä oon niin itsekäs että tahdon ihmisten huomaavan mun laihuuden. En mä saavuta sillä laihuudella mitään. Hyvällä tuurilla saattaisin kuolla siihen. Ehkä mä pyrin siihen että mua sattuis. Mä haluan että muhun sattuu, ei viiltely enää riitä mulle.
Ehkä mä myös toivon että joku keräisi mun kyyneleet ja veisi ne kotiin. Että mun ei tarvis olla yksin, vaikka mä sanon haluavani sitä. Ehkä mä oikeesti vaan haluan olla joku muu. Ada mä en ainakaan halua olla. Ada voisi kuolla pois.
