Mä oon lihonu. Ahdistaa niin suunnattomasti. 44.9. Mä en oo ikinä painanu näin paljoo ja tuntenu itteeni näin lihavaks. "Sä näytät paljon paremmalta. Viimeks ku nähtii olit liian laiha." Näin sano mun reumalääkäri kun kävin siellä pari viikkoo sitten. Kyllä mä tiedän mitä se tarkotti. Läski. Laihduta. Mutta kun mä en laihdu vaikka yritän. Mä yritän niin helvetisti. Mä käyn lenkillä, rullaluistelen, teen kaikkee mahollista joka päivä, mutta ei. Mä en onnistu. Mä oon vähentäny syömisiäki tosi paljon. Miks mä en onnistu tässä?
Psykoterapiankin pääsin alottaan tossa kuukaus sitten. Saan tukihenkilön Mannerheimin Lastensuojelusta. En mä sellasta ois halunnu, mutta muitten mielestä olis hyvvä että mulla olis enemmän jotai "luotettavia aikuisia mun elämässä". Ja paskat mä sellasia tarviin. Yksin on pakko pärjätä.
Mulla meni välit poikki mun yhden lapsuuskaverin kanssa. Ollaan oltu 10 vuotta kavereita. Parhaita. Niin mä luulin. "Sä käytät sun paniikkihäiriöös tekosyynä. Tajuutsä miten vaikeeta sul tulee olee lukiossa? Joo viiltele sä vaan, mua ei kiinnosta. Mä en tarvii tollasta mun elämään." Ehkä mä ansaitsin noi sanat. Mä en oo ees ikinä kertonu sille mun viiltelystä. En ikinä. Tai no, en mäkää itteni kaveri olis. :D
Olipa ihana purkaa tänne näitä asioita taas pitkän ajan jälkeen. En mä kyllä usko että ketään kiinnostaa mun jutut, mutta silti.
