Koe ohi ja lähden kotiin. Bussia vaihtaessa on olo että tästä ei tule yhtään mitään, ahdistaa ihan helvetisti. Pysäkillä menen läheisen puun alle haukkomaan henkeä ja itkua pidätellen soitan isälleni. "Mä kuolen, mä oon ihan varma että tukehun." Mietin jo sanovani läheiselle rouvalle että mä kuolen, auta mua. Onnekseni bussi tulee juuri silloin näkyviin. Bussiin päästyäni olo alkaa helpottamaan ja yritän saada ajatuksia muualle. Ei auta. Paniikki on silti pääni sisällä ja sitkeästi kertoo minun kuolevan tähän tunteeseen.
Sama juttu joka päivä vuosien ajan. Ja joka kerta se pelottaa yhtä paljon. Joka kerta olen varma että kuolen siihen paikkaan heti. Ja tässä mä olen vielä hengissä - ainakin toistaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi ♥