Konsertti

Olen koulussa. Tänään on kaksi konserttia joissa esiinnyn. Toinen alkaa 10 minuutin päästä, toinen vasta kuudelta illalla.

Ahdistaa aivan järjettömästi. Haluan pois täältä! En halua mennä lavalle. Tai haluan mutta en kuitenkaan. Tiedän että olen ristiriitainen, mutta minkäs teet.

Seitsemän minuuttia. Kuolenkuolenkuolen.

Torstai

Olen matikan kertaustunnilla, koe alkaa 12.15. En osaa yhtään mitään, en ole ollut tunneilla melkeinpä ollenkaan. Ahdistaa aivan helvetisti. Lisäksi tänään on prima vista- koe konservatoriolla. Pelottaa. Haluan kotiin. Tai ei, en halua kotiin kun en voi olla siellä yksin. Haluan vain paikkaan, jossa ei ahdista. Ei sellaista paikkaa ole. En pysty keskittymään mihinkään, ympärillä on niin paljon hälinää. Pää räjähtää. En jaksa.

Lauantai

Olen siskollani mummuni kanssa. Tänään olemme olleet ostoksilla ympäri kauppakeskuksia. Olen jättänyt syömättä, sanonut vain että ei minulla vielä ole nälkä. Olen syönyt vain aamupalan.

Keskustelimme autossa mielenterveysongelmista, ja puhe kääntyi syömishäiriöihin. "Anoreksia on aivan kamala sairaus, onneksi kellään meistä ei ole sitä. Älä huoli Ada, et näytä enää yhtään sairaalloisen laihalta niin kuin joskus aiemmin!" kuulen heidän suistaan. Hymähdän vaan että hyvä, eihän minulla voisi anoreksiaa ollakaan. "Sitäpaitsi sinähän syöt ja paljon, se olisi eriasia jos jättäisit syömättä tai jotain! Onneksi olet terve." Niin, minä olen terve. En laiha, en sairas. Olen terve. Terve, lihava ja ruma.

Oikeasti tekisi mieli vain itkeä. Olen laihtunut vasta kaksi kiloa, mutta silti olen lihava, lihava, lihava.

En pääse vaa'alle ennen huomista.

Istun tällä hetkellä auton takapenkillä ja kuuntelen mummuni ja siskoni puhetta. He puhuvat äidistä, teoista joita hän on tehnyt, miksi kaikkia asioita on tapahtunut. "Äidillänne on oikeasti todella paha mieli." Kyllä aivan varmasti. Pitäisitte myt turpanne kiinni, en jaksa kuunnella! En halua kuulla tuollaista paskaa äidinäitini suusta!

Onneksi kohta olemme perillä, eikä tarvitse enää kuunnella. Olen aivan helvetin väsynyt äidin paapomiseen. Olen kyllästynyt siihen, että kukaan ei huomaa miten tämä vaikuttaa minuun. Tiedän, olen itsekäs, mutta kaikki äidin teot ovat satuttaneet minua todella paljon. Ja myös muita ihmisiä. Mutta silti kaikki ajattelevat vain sitä, kuinka paha olo äidillä on kun tämä toimii niin kuin toimii.

Iloinen yllätys

Aamupaino oli 42.3 kiloa! Enää hieman alaspäin niin olen 41 kilon puolella.. jes!


Kello on 9:44, bussini lähtee 10.07 ja minun pitää enää vain pestä hampaat. Menen tekemään tänään vain kokeen ja lähden takaisin kotiin. Koe pelottaa aivan sairaan paljon! En muista yhtään mitään mitä olen lukenut. Hyvällä tuurilla saan edes 5.

Nyt suljen tietokoneen ja menen tekemään viimeisetkin aamutoimet. En halua myöhästyä.

Ja niin pilasin taas kaiken

Äsken tuli ahmimiskohtaus. Söin muroja, sämpylää ja juustoa. "Ei haittaa jos nyt syön hieman, kalorit ovat silti matalalla." Sitten napsahti. Ruokaa, ruokaa, ruokaa. Nälkä. Pohjaton vatsa. Kaloreita on tänään yhteensä 1249. Ahdistus. Paha olo. Itku. Miksi ratkesin?

Nyt pelottaa huominen aamupaino.

Kävin äsken vaa'alla enkä meinannut uskoa silmiäni.

Polilla käyty. Pidättelin itkua koko käynnin ajan, ja sanoin että en aio puhua totuuden mukaisesti, sillä en halua että isäni saa tietää asioistani. Valehtelin siis suurimmaksi osaksi asioistani. Silti hän kysyi että olenko miettinyt osastohoitoa. Joo en kyllä mihinkään osastolle suostu menemään. Miksi edes menisin, en jumalauta tarvitse apua!

Polilta lähtiessäni kyyneleet rupesivat valumaan portaissa, ja bussipysäkille päästyäni itkin jo täysiä. Soitin isälleni ja sanoin että en yksinkertaisesti jaksa enää yhtään.

Jokin minussa haluaa huutaa koko maailmalle että syöminen aiheuttaa niin paljon ongelmia, etten jaksa miettiä mitään muuta kuin kaloreita, painoa, liikuntaa ja syömättä jättämistä. Mutta en huuda. En kerro kenellekkään. Silloinhan olisin huomiohuora.

Tekstini on todella ristiriitaista, anteeksi siitä.

Huomenna biologian ja japaninkoe. En jaksa lukea. Olen kirjoittanut biologiasta kymmenen A4 kokoista sivua muistiinpanoja enkä silti osaa yhtään mitään.

Silmiä polttaa tämä itkeminen. Päässäni pyörii vain se, miten pystyn jättämään syömiset väliin. En halua miettiä tällaisia asioita. Haluan kuolla.