Koulussa. Muut meni syömään, mä istun vessan lattialla ja halaan polviani. Mua ahdistaa helvetisti, mä hajoon.

Tahdoin paljon kauniimpaa

Mä en oo noussu tänään sängystä ollenkaan. Mä en jaksa. Mä haluan vaan kuolla. Mä odotan tulevaisuutta ja mulla on unelmia, mutta mä en jaksa tavoitella elämää. Mä en usko että mä tavoitan koskaan mun suurimpia unelmia. Mä en tarkoita nyt laihuutta vaan niitä ihan "oikeita" unelmia. Niitä joita varten pitää elää ja kokee asioita. Mä oon niin väsynyt.

Ensi viikolla alkaa taas musiikkiopinnot konservatoriolla. Pakko jaksaa vaikka ei pysty.

Mä haluaisin vaan nukahtaa enkä enää herätä.

Ei mitään hyvää minulle

Luin kirjan nimeltä Ei mitään hyvää minulle. Se kertoo 10-vuotiaana anoreksiaan sairastuneen pojan elämästä äidin kertomana. Hassua oli huomata, että kirjassa oli tekstin pätkiä omalta nuoriso-osaston lääkäriltänikin. Bongasin sieltä myös asioita, joita olen itsekin tehnyt 9-10 -vuotiaana ja aloin miettimään omaa ala-aste aikaani. Mä en uskaltanut yhdessä vaiheessa niellä sylkeä ollenkaan, mun oli pakko sylkäistä se pois. Mä piilotin ruokaa kaikkialle, servetteihin, pulpettiin, roskikseen - minne vain. Mä muistan kun kolmannen- tai neljännenluokan terveystarkastuksessa mä painoin 22 kiloa. Kai se on ihan normaali paino 10v tytölle, mutta muistan kuinka terveydenhoitaja otti mut puhutteluun syömisen tärkeydestä. Lopetin kiinteän ruoan syömisen hetkeksi aikaa. En suostunut syömään mitään muuta kuin mehukeittoja. Mulla oli silloin paljon vatsaongelmia syömättömyyden takia. Mulla katkesi käsi ala-asteella kun kaaduin pyörällä, sen takia kun mun luut oli haurastunut. Mä lintsasin koulusta paljon, koska mua ahdisti syöminen ja ihmiset siellä. Sain kuulla lähes päivittäin asioita laihuudestani tai ulkonäöstäni.
   Ei mua kiusattu, mulla oli kyllä kavereita. Mutta todella hyvin mulla on jäänyt mieleen se, kun välitunnilla luokkalaisiani kerääntyi rinkiin ympärilleni ja sanoi että käyttäydyn sairaasti, että tulen kuolemaan, etten kuulunut porukkaan. Ja mä muistan kuinka nöyryyttävää oli mennä ulkorakennuksen taakse itkemään, kunnes opettaja tuli yhden oppilaan kanssa luokseni ja käski tämän pyytää anteeksi. En mäkään toki mikään aivan puhdas pulmunen ollut, vikaa mussa on paljonkin. Mä vaan vihasin uutta koulua jonne jouduin vaihtamaan. Mä vihasin (ja vihaan vieläkin) ihmisiä siellä. En kaikkia, enkä ainakaan sua jonka luulen tämänkin tekstin jossain vaiheessa lukevan, Tuo kirja vaan sai muistot pyörimään mun päässä. Suosittelen lukemaan sen.
 
Vaikka nämä syömisongelmat jatkuvat vieläkin, mä koen silti jollain tapaa että kaikista pahimmat ajat on ollut juuri alakoulussa. Toivottavasti.

43.7kg.

43.9 kiloa. Mun bmi on 15.93.

Tää päivä stressaa mua niin paljon että itkettää.

Mä haluaisin vaan lopettaa hengittämisen.

14. elokuuta

Miten voi olla iloinen ja samalla niin helvetin surullinen samaan aikaan? En tiedä, mutta sellaiset ovat tunteeni nyt.

Toisaalta olen iloinen kun koulu alkoi, päiviin tulee taas se tietty rytmi ja tiedän, että syksy on alkamassa. Syksy on lempi vuodenaikani, se on aina kuin uusi alku. Uusi mahdollisuus laihduttaa ja olla parempi ihminen. Uusi alku koulussa.

Se kaikki tekee mut silti myös surulliseksi. Mä tiiän että jossain vaiheessa syksyä palan taas loppuun. Hoen sitä kuinka en jaksa käydä lukiota, kuinka en jaksa panostaa kouluun kun en kuitenkaan tule elämään pitkään. Ja tänä syksynä mua myös pelottaa. Mua pelottaa kun olen ilman hoitokontaktia. Mua pelottaa kun olen 18-vuotias. Aikuisuus pelottaa mua aivan helvetisti. Viime syksynä olin kaksi jaksoa päiväosastolla. Nyt en "pääse" sinnekään enää, koska olen aikuinen. Mä olen aivan yksin. Yksin ja jälleen viiltelyyn koukussa.

Mä olen myös surullinen sen takia, kun tiedän yhden ihmisen lähtevän elämästäni pian. Kukaan ei ole kuolemassa, onneksi. Mä kiinnyn aivan liikaa ihmisiin, joihin ei pitäisi. Jotka eivät koskaan tule oikeasti kuulumaan elämääni.

Sekava ilta. Pitäisi mennä nukkumaan etten ole huomenna koulussa aivan kuollut.

Aamupaino oli 44.6 kiloa.

Liikaa.