15. maaliskuuta

Kaikki on ihan ok. Ei hyvin, ei huonosti. Tasaisen ok. Kun pääsen koulusta kotiin ja paistaa aurinko niin elämäkin hymyilee hetken aikaa. Kun saavun kotiin alkaa taas musta varjo kulkea päälläni, nimittäin ahdistus syömisestä. Kuinka saan jätetttä syömättä/kuinka syödä mahdollisimman vähän. Mulla on koulusta tullessa aivan jäätävä nälkä. Syön aamupalan yleensä kuudelta (elovena puuro 130kcal) ja sillä mun on pakko pärjätä viiteen asti. Ja mä pärjään. Mutta kun on ilta, mun riski sortua suurenee ja suurenee, ja joskus tuntuu että voisin syödä kaiken mikä eteeni tulee. Toistaiseksi mä oon pitänyt itseni kurissa, toivon mukaan saan jatkossakin pidettyä.

Parina viime iltana mä oon halunnut vaan itkeä kun tuntuu että seinät kaatuu päälle enkä mä jaksa enää. Niin, illat ovat pahimpia. Mulla menee päivisin ihan hyvin mutta illalla en pärjää ollenkaan.

Kevät on kuitenkin antanut mulle motivaatiota laihdutukseen! Hiekka rahisee jalkojen alla juostessa ja aurinko lämmittää jo hieman. Tule kesä jo! Ei enää pimeyttä.

Hyödytön

Taas yksi ilta kun tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Kaikki vituttaa ja itkettää. Kaikki näyttää mustalta enkä näe valoa missään. Mä en jaksa elää.

Pakkomielle

Mulla on pakkomielteitä. Mä oon järjestänyt olohuoneessa ja omassa huoneessani meidän kaikki kirjat ja dvd:t värijärjestykseen. Mulla on kaikki lehdet aikajärjestyksessä. Mä imuroin melkein päivittäin, koska mua ahdistaa jos jätän sen tekemättä. Kai tää on aika tavallista, mutta se alkaa häiritsemään mun elämää. Mun pitäis koko ajan olla siivoomassa.

Tulin kouluun tunnin myöhässä. Mulla on ihan sairas nälkä. Söin kuuden aikaan elovena-pikapuuron. Sen jälkeen menin takaisin nukkumaan ja katos vaan, nukuin pommiin. Pähkäilin siinä sitten jonkin aikaa että lähdenkö kouluun vai en. No, täällä mä nyt oon. Pois pääsen 14.30. Ei enää pitkä aika...

Ja mä toivon että sä kuulisit mut

Voi kuinka mä haluisin taas puhua sulle. Mä haluisin kertoo sulle kaikesta totuuden. En ymmärrä miten sulla olikin muhun niin järjetön vaikutus. Mä kuvittelen että mä kirjotan sulle, vaikka tiiän etten luultavasti enää koskaan tuu puhumaan sullekaan. No, ethän sä ois muiden mielestä ees saanut sillon vuosi sitten auttaa mua. Se ei kuulunut sun työnkuvaan. Mutta oon niin kiitollinen että sä silti kuuntelit mua.

Mua pelottaa vähän. Tänään polilla se hoitaja jutteli koko ajan anoreksiasta, ihan kuin mulla mukamas olisi anoreksia tai joku muu syömishäiriö. Se sano että eihän se mua voi pakottaa muuttuun, että ne on sitten toiset ihmiset jotka niin pystyy tekemään. Se on kuulemma huolissaan. Ihan turhaan sanon minä. Eihän mulla mitään hätää ole, mä oon oikeasti lihava. Mun kehonkuva ei ole vääristynyt, mä tiedän olevani liian suuri. Aivan liian suuri. Mua ahdistaa ihan suunnattomasti kun tiedän, että muut huomaa mun lihoneen. Mua hävettää kun en olekkaan enää se pikku-Ada. Miten siitä pienestä Adasta onkaan kasvanut näin iso tyttö? Olisinpa osannut pysäyttää kasvamisen.

Lisäksi mulla on taas menossa kausi, jolloin kaikki muistot vaan pyörii mun päässä. En mä pääse niistä eroon, enkä mä voi puhua mistään ennen kuin täytän 18. Silloin mulla ei oo enää sitä vaaraa että mun olisi pakko tehdä joku poliisi-ilmotus tai jotain. Silloin mun isällekkään ei enää kerrota mitään. Mutta miten mä uskallan puhua sitten kesällä kun oon täyttäny 18? Oon tuudittautunu monen monta vuotta siihen uskoon, että mulla on vielä aikaa olla puhumatta. Mutta nyt se aika alkaa käydä vähiin. Eihän mun mikään pakko ole puhua, mutta tiedostan sen itsekin, että mä en jaksa näitä kausia enää, Mä en halua muistaa. Mä haluan unohtaa kaiken. Mä haluan taas kuolla.

Kuinka itsekästä, tässä mä puhun vain itsestäni ja siitä kuinka mulla on paha olla. Mä vihaan vihaan vihaan itseäni! Tänäänkin mun hoitaja kysy, että mitä mä tavottelen laihuudella. Että koenko asioiden paranevan sillä, että olen vaikka 10 kiloa pienempi. Mä en ole ihan niin tyhmä miltä mä näytän. Mä tiedän, että tää elämä ei olisi sen helpompaa vaikka painaisin alle 40 kiloa. Mä tiedän että mikään paino ei olisi tarpeeksi alhainen. Mä tiedän niistä kaikista fyysisistä ja psyykkisistä oireista mitä vakava alipaino aiheuttaa. Ei tää maailma muuttuisi suuntaan eikä toiseen vaikka olisin maailman laihin ihminen. Mutta silti mä haluan olla pienin kaikista! En mä ihan oikeasti tiedä syytä sille. Kai mä oon niin itsekäs että tahdon ihmisten huomaavan mun laihuuden. En mä saavuta sillä laihuudella mitään. Hyvällä tuurilla saattaisin kuolla siihen. Ehkä mä pyrin siihen että mua sattuis. Mä haluan että muhun sattuu, ei viiltely enää riitä mulle.

Ehkä mä myös toivon että joku keräisi mun kyyneleet ja veisi ne kotiin. Että mun ei tarvis olla yksin, vaikka mä sanon haluavani sitä. Ehkä mä oikeesti vaan haluan olla joku muu. Ada mä en ainakaan halua olla. Ada voisi kuolla pois.

4. maaliskuuta

Täällä mä polilla odottelen. Näin mun vanhan omahoitajan. Näytän ihan kamalalta (näytän kyllä aina) ja ärsyttää että se näki mut näin rumana. Sen silmissä oon ihan varmasti lihonutkin. Tai no oonhan mä varmasti lihavampi muidenkin silmissä. Sekä omissani. Voi miksi olen päästänyt itseni tähän kuntoon?

Oon syönyt tänää rasvatonta jogurttia, josta tuli noin 100kcal. Turhia kaloreita, olisin pärjännyt ilmankin. Mulla on ihan yhtä huono-olo nyt kuin silloin jos olisin jättänyt syömättä.

Olin ihan varma että painoni olisi noussut mummillani olon aikana, mutta ei se ollut! Se oli laskenut parisataa grammaa. Vähän, mutta kuitenkin.

Kunnes pääsen täältä, käyn kirjastossa jos pystyn ja sitten menen kotiin. Bussilla matkustaminen ei ole mulle kauhean helppoa, niin saa nähdä pääsenkö käymään siellä kirjastossa vai en. Joudun menemään bussilla kuitenkin kotiinkin, joten sama kai se on jos käyn kirjastossakin. Ainakin  yritän.

On jo perjantai, ja mun pitäis tehdä maanantaiksi filosofian läksyjä. Aloittaminen on kaikista vaikeinta. Ehkä mä kuitenkin saan ne tehtyä.

2. maaliskuuta

Olen ollut mummullani sunnuntaista asti. Tänään lähden kotiin. Täällä ei ole vaakaa, pelottaa että olen lihonut täällä ollessa... Huomenna saan tietää kun katson aamupainon.

Ainiin, poistin kik-sovelluksen kännykästäni, se ei toiminut ollenkaan. Eli mua ei saa sieltä enää kiinni.

Ihana päästä kotiin ja ottaa omat syömisrutiinit käyttöön. Toisaalta mä oon ollut ilonen kun mun on ollut "pakko" syödä täällä ollessa. Mulla ei oo ollut niin paha olo kuin yleensä.

25. helmikuuta

Olin 19 tuntia syömättä. Sitten söin 20 grammaa kurkkua ja yhden porkkanan. Olo on loistava! Paino on laskenut aamusta 500 grammaa, mutta tiedän etten voi luottaa vaakaani. Se näyttää ihan ihmeellisiä lukuja, riippuen siitä miten seison sen päällä.

Nyt luen ranskan välikokeeseen joka on huomenna. Viimeinen päivä koulua ennen lomaa. Tänään en ollut koulussa, sillä flunssa on saanut iskettyä muhun. Huomenna kyllä menen kouluun, en jaksa olla kotona.