Lauantai

-100 grammaa eilisestä. Säälittävää.

Meillä oli isäni kanssa keskiviikkona jokin sossu tapaaminen. Siellä sanottiin että jos en suostu mihinkään hoitoon, asia menee eteenpäin lastensuojelussa. Joten minun oli pakko suostua ja mennä nuorisopolille. Nyt vituttaa ja kunnolla.

Olen menossa Tuuriin isäni ja meidän naapurimme kanssa. Haha nämä miehet joutuvat kiertelemään kanssani siellä. Koulutavarat on jo ostettu.

Huomenna näen kahta kaveriani. Näimme viime keskiviikkonakin. En ole nähnyt heitä kunnolla koko kesänä, on ollut heitäkin ikävä.


Autossa istumista seuraavat kaksi tuntia. Kuuntelen musiikkia ja mietin maailmaa. Olo on rauhallinen. Rauhallisempi kuin yleensä.

-1kg300g.

En silti kehtaa edes sanoa paljon painan.

Sanonpa vaan että nyt ollaan pohjalla.

1. elokuuta

Koulu alkaa jo ensi viikon jälkeen, mihin tämä kesä oikein meni? Sää on ollut koko kesän samanlainen kuin mielialani - eli huono. Enkä ole edes laihtunut koko kesänä, kuinka säälittävää. Olen lihava.

Valitan jokaisessa postauksessa siitä, kuinka lihava olen. Ja silti en saa laihdutettua. Kuinka säälittävää tämä oikeasti on. Koko elämäni on turhaa, samaa paskaa päivästä toiseen. Ja minä itse aiheutan itselleni tämän kaiken, ei kukaan muu. En siis syytä ketään muuta kuin itseäni. Eikä minun pitäisi valittaa, sillä tiedän että on ihmisiä joiden asiat ovat oikeasti huonossa jamassa.

Ahdistaa, enkä voi edes viiltää koska näen siskoni luultavasti sunnuntaina tai maanantaina. Tämä salailu on hermoja raastavaa. Ja silti niin kiehtovaa ja koukuttavaa. Sairasta.

Kello on kohta kaksi yöllä. Pitäisi korjata unirytmi ennen koulun alkua. Odotan koulua ristiriitaisin tuntein. Odotan sitä säännöllisyyttä ja rytmiä minkä koulu antaa arkeem, mutta toisaalta se on myös ahdistavaa jos tippuu heti rytmistä pois. Pelottaa miten jaksan käydä lukiota. Aloitan ekan vuoden vuotta nuorempien kanssa. Kirjat olen jo ostanut, muut tarvikkeet pitäisi vielä hankkia. Perheeni rahatilanne on aika heikko, joten ostan kaiken itse. Ei se minua haittaa, olenhan jo vanha ja minun pitää ottaa vastuuta itsestäni eikä elää pelkästään isäni siivellä. Ymmärrän sen. Joskus vain haluaisin olla pienempi, ettei tarvitsisi murehtia kaikkea niin paljoa.

Reissuun

Olen ollut hereillä jo kello kuudesta asti. Pakkaan tavaroitani ja pelkään että unohdan jotain oleellista. Lähden yheen maissa bussilla kaverini kanssa keskustaan, ja sieltä lähdemme pitkänmatkan bussilla vanhaan kotikaupunkiini. Yövymme vanhalla naapurillamme. Apulannan keikka on siis tällä viikolla.

Lauantaina olin tuon vanhan naapurini, hänen lapsen perheen, sekä muiden heidän sukulaistensa kanssa huvipuistossa. Vaikka en lapsista niin välitäkkään, oli silti ihana vahtia kahta poikaa joista toinen on iältään 3 vuotta ja toinen 10kk. Niin pieniä ja suloisia, ainakin toistaiseksi.

En tiedä paljonko painan. Olen lihonut aivan varmasti. Tunnen sen kaiken ihran jaloissani, käsissäni ja vatsassani. Miten kehtaan mennä minnekkään jossa joku tuttuni saattaa nähdä minut? Kaikki huomaavat heti kuinka lihava olen. Ja naamani on oikeasti todella ruma. Miksi en voi olla kaunis niin kuin siskoni?

En osaa kirjoittaa mitään. Jauhan vain turhaa asiaa koko ajan. Anteeksi siitä.

Viiltely

Luin vanhoja päiväkirjojani ja päätin kertoa viiltelystäni.

Ensimmäisen kerran olen päiväkirjani mukaan viiltänyt 17.11.2013. Silloin viiltely oli aika satunnaista ja viiltelin sheivereillä, joten tietysti haavat olivat todella mitättömiä, mutta muistan silti kuinka mahtavalta ja koukuttavalta sekä hienolta viiltely tuntui. Ikinä en tietenkään siitä kenellekkään kertonut, enhän halunnut olla huomiohuora.

Muuttaessamme takaisin kotikaupunkiini löysin jostain mattopuukon jolla aloin tehdä hieman isompia viiltoja. En kuitenkaann uskaltanut viiltää syviä jälkiä, sillä pelkäsin todella paljon jälkien tulehtumista. Olen ollut todella typerä, nykyään minua ei voisi vähempää kiinnostaa jokin tulehdus. No, hankin lisää mattopuukkoja, rikoin peilini jotta saisin lasinsirpaleen, kokeilin klassista "irroitetaan terottimesta terä"-juttua, otin keittiöstämme ruokailuveitsiä jne. Piilotin kaikki ympäri huonettani, ihan vain varmuuden vuoksi.

Muistaakseni vuoden 2014 huhtikuussa jäin lääkärilleni kiinni viiltelystä. Sanoin että lupaan lopettaa viiltelyn, jos se tarkoittaa sitä että isälleni ei kerrota. Seuraava hoitoneuvottelu olisi kuukauden päästä. Ja minä yritin olla viiltämättä, yritin oikeasti. Mutta eihän siitä mitään tullut. Jäin siis isällenikin kiinni. Hän ei onnekseni sanonut asiaan oikein mitään. Lääkärini teki toukokuussa lähetteen avohoidon osastolle, syynä itsetuhoisuus sekä jatkuva vaikea ahdistuneisuus sekä syömisen hankaluus porukassa.

Kesäkuun lopussa menin sitten tuolle kyseiselle osastolle. Muistan kuinka etsin sieltä teräviä esineitä, mutta kuten arvata saattaa kaikki sakset ynnä muut terävät esineet olivat lukkojen takana. Näin jälkeenpäin ajateltuna olen ollut todella tyhmä, miksi en vain ottanut omia teriäni mukaan. Eivät he katsonut mitä kukin otti mukaansa, vaikka osaston säännöissä luki että terävien esineiden tuominen on kielletty. Muistan kuinka ruokailussa jouduin aina istumaan omahoitajani vieressä, ja kuinka hän otti minulta veitsen pois aina kun hipelöin sitä muiden hakiessa yksitellen ruokaa.

Osaston viimeisessä palaverissa sanoin uhmakkaasti että en ikinä aio lopettaa viiltelyä. Ehdotettiin että antaisin teräni isälleni, jotta en voisi vahingoittaa itseäni. Totesin siiihen että kyllä minä keksin teriä vaikka mistä, voisin tehdä haavoja vaikka lyijykynällä jos halusin. Asia jätettiin siihen.

Olin muistaakseni noin kaksi kuukautta viiltelemättä, elokuu-lokakuu ajan? En ole aivan varma, mutta kauan olin kuitenkin viiltämättä. Sitten jatkoin samalla mattoveitsi-linjalla, kunnes kävin askartelukaupassa tammikuussa 2015, ja ostin sieltä todella terävän askartelupuukon.

Kaikki meni hyvin kunnes jäin uudelleen lääkärilleni kiinni maaliskuussa 2015. Hän teki uudelleen lähetteen sinne samaiselle osastolle, mutta minä en suostunut menemään sinne. Lopetin terapiani yms. tuona maaliskuuna. En ole sen jälkeen käynyt missään, ja hyvä niin.

Ainiin, aina jos joku hoitajani on kysynyt tai halunnut nähdä viiltoni, en ole näyttänyt niitä. Kukaan muu ei ole koskaan nähnyt jälkiä, paitsi lääkärini. En halua näyttää surkeita viiltojani kenellekkään. Tämä on minun oma asiani, ei kenenkään muun.

Viiltelen pääsääntöisesti reisiin ja nilkkoihini, mutta välillä myös ranteisiini. Vasen käteni on olkapäästä ranteeseen asti täynnä jälkiä, jotka peitän aina meikkivoiteella tai muulla peitevoiteella.

Mut se tuo vaan pahan muiston

Tänään söin ensimmäisen kerran vasta kuudelta illalla ja silti kaloreita on kertynyt melkein 600. Aamulla painoin 44,8kg. Minulla ei ole varaa lihoa enää yhtäkään grammaa. 

Koulun alkuun on noin 3 viikkoa. Mihin koko kesä oikein meni? Minun pitäisi ostaa vielä muutama kirja niin kaikki olisi valmiina. Ja tietysti vihkoja ja muita koulutarvikkeita. Hyi kuinka ahdistavaa mennä kouluun, en vaikka pääsinkin vielä sille erikoislinjalle mille halusinkin. En jaksa opiskella. En oikeasti jaksa, ei kiinnosta. Tunnen kyseisestä koulusta ihmisiä jotka ovat puhuneet minustakin kaikkea perätöntä. He ovat kyllä todella kauniita ja hyviä kaikessa. En pärjäisi heitä vastaan mitenkään.

Turhanpäiväistä jaarittelua kaikesta mitättömästä, anteeksi tästä.

5.8 menen isäni kanssa lastensuojelutapaamiseen. Sossut kävivät meillä kesäkuussa, sillä en suostunut astumaan enää siihen rakennukseen missä kävin melkein vuoden psykoterapiassa. Lopetin siellä käymisen maalis-huhtikuussa. Sen jälkeen en ole kyseisessä laitoksessa käynyt ja vannotin itselleni etten mene sinne. Nyt minun on pakko.

Olen ollut ilman hoitokontaktia jo yli kolme kuukautta! Voi miten nopeasti aika onkaan kulunut. Ihan hyvin pärjään ilman ketään "auttavaa" tahoa. En ansaitse enkä tarvitse apua. 

Viiltäminen pyörii mielessäni koko ajan. Ja minähän viillän silloin kun haluan. Kellään ei ole siihen mitään sanomista. Eikä ketään edes kiinnosta.