Minä olen julma

Äidinäitini mielestä olen julma, koska en pidä yhteyttä sukulaisiini joita en ole nähnyt yli kahteen vuoteen. Olen julma kun en kysy heidän kuulumisiaan. Olen julma kun en edes halua olla heihin yhteydessä, sillä tiedän heidän olevan hyvää pataa äitini kanssa.

Olen julma kun en koskaan tee kotona mitään hyödyllistä. Olen julma kun suutun isäni juomisesta. Olen julma kun olen päivän puhumatta isälleni hänen aloittaessaan juominen perjantai-iltana ja lopettaessaan sen lauantai aamulla 12 aikaan. Olen julma kun en unohda asioita joita hän on sanonut minulle. Olen julma, sillä minun pitäisi ymmärtää että hänellä on vaikeaa rahatilanteemme takia. Olen julma kun en ymmärrä sitä. Olen julma kun suutun hänelle siitä että hän herättää minut tulemalla kännissä huoneeseeni kertomaan kuinka paska lapsi olen.

Ja minä viillän. Viillän monta kertaa päivässä, millään muulla ei ole väliä. Kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä... En jaksa enää laskea viiltoja. Verta valuu nilkoistani, reisistäni ja ranteistani. Säälittävää.

Kaikesta huolimatta viikonloppu on ollut kiva. Olen juonut myös itse parhaan ystäväni kanssa, olemme juosseet yöllä ulkona, kiivenneet talojen katoille, juosseet moottoritien yli, kävelleet junanraiteita pitkin kunnes huomasimme että takanamme tulee juna. Voi sitä adrenaliinin määrää mikä tuli kun hyppäsimme raiteilta pois viime tipassa. Ehkä mä joskus vaan jään siihen, enkä hyppää pois.

Valitan pienistä asioista. Eläminen tuntuu vain niin hankalalta tällä hetkellä.

Torstai

Tänne kirjottaminen turhauttaa. Kaikki turhauttaa. Mieli on maassa. Ei jaksa.

En tiedä painoani. En uskalla mennä vaa'alle, olen oikeasti syönyt liikaa. Minä joudun oikeasti tappelemaan syömistä vastaan, eikä kukaan edes pakota minua syömään. Minä itse tungen sitä ruokaa suuhuni ja joudun koko ajan taistelemaan sitä vastaan etten sortuisi syömään jokaista ruokaa joka eteeni ilmestyy. Kuinka ällöttävää.

Jotain iloista; saimme vihdoinin ystäväni kanssa liput Apulannan keikalle! Tämän kuun lopussa olisi siis reissua taas tiedossa. Eikä minua oikeastaan edes pelota miten pärjään ahtaassa tilassa ihmistungoksessa. En halua välittää paniikkihäiriöstäni.

Ahdistaa niin paljon. Pakko viiltää.

Itkua itkun perään

Ja paha olo hiipii taas luokseni. Mikä järki tässä kaikessa on? Tässä elämisessä. Ei mikään. En jaksa elää, en jaksa nousta aamulla, olla päivä "iloinen" ja mennä illalla nukkumaan vihaisena ja surullisena jotta voisin taas herätä seuraavaan päivään joka on samanlainen kuin kaikki muutkin. 

Aamupaino 44,4kg. Hyi saatana. Miten olen voinut päästää itseni näin suureksi? Mikä minussa on vikana? Tiedän, että minun pitäisi lopettaa syöminen ja liikkua niin paljon kuin mahdollisa jotta laihtuisin. Miksi en sitten tee niin? Koska olen laiska, saamaton ja ennen kaikkea lihava, lihava, lihava. En kehtaa laittaa painoani enää tänne, pakko laihtua.

Viilsin tänään. Itkin tänään. Nukuin päivällä monta tuntia. Tänään on ollut kaikinpuolin huono päivä. Tai eilen, koska kello on nyt 0:07.

Ahdistaa niin paljon. Olen aivan varma että olen kuolemansairas ja kuolen pian johonkin syöpään. Pelkään sitä oikeasti todella paljon. Pelkään mennä ulos, sillä mitä vain voi sattua. Pelkään kaikkien läheisten ihmisteni puolesta. Itkin eilen illalla siitä, kun peruin tapaamisen isoäitini kanssa. Pelkäsin että hän tulee surulliseksi. Olen noidankehässä. Kaikki ahdistaa, ja haluan vain kuolla. 

Mä nauran tälle

Luvassa on sekavaa ja turhaa tekstiä. Vanhojen asioiden muistelua.

En voi tehdä enää mitään, oon niin väsynyt että nauran vaan kaikelle. Kaikelle tälle, itelleni, elämälle, oikeasti kaikelle. Nauran kuin mielipuoli (sehän olenkin) jokaiselle asialle. Isäni on ottanut kuppia jo neljä päivää putkeen. Hautasimme eilen kissamme. Kissa kyllä kuoli jo torstaina, mutta vasta eilen kyyneleet valuivat poskilleni laskeasseni kissaa hautaan. Sitten palasin taas sisälle kovaan kuoreeni, päätin etten saa itkeä enää koskaan. En enää ikinä. Tähän kaikkeen pitää vain tottua.

Olen liian lihava, oksettava. Miksi en vaan saa lopetettua syömistä? Olen niin helvetin säälittävä etten ansaitse elää. En edes halua elää, haluan kuolla. 

Ainoa piristävä asia on se, että menen parhaan ystäväni kanssa katsomaan Apulantaa vanhalle asuinpaikkakunnalleni. Keikka on tämän kuun lopulla.

Haluan viiltää. Viime viilloista on jo kauan, en ole aivan varma milloin viimeksi olen tarttunut terään. Yritän olla viiltämättä kesällä ettei siskoni tai kukaan muukaan huomaa jälkiä. Mutta nyt halu on todella kova tällä hetkellä, en jaksa tapella vastaan enkä edes halua. 

Olen säälittävä, mutta kaipaan sitä kun joku ihminen tulee kysymään että voinko hyvin. Vaikka en oikeastaan koskaan kertonut kenellekkään totuutta, olin silti iloinen että joku edes kysyi. Tälläkin hetkellä haluaisin että joku ihminen näkisi sen kuinka huonosti voin. Toisaalta en koska silloin olen säälittävä huomiohuora. Avun pyytäminen on säälittävää ja typerää. Omalla kohdallani siis, en ajattele noin muiden kohdalla. En tosiaankaan. Mutta minä en ansaitse apua.

Ainiin, haudatessamme kissaani en katsonut keneenkään päin (olimme mummillani isäni ja vanhan naapurimme kanssa). En halunnut kenenkään näkevän kyyneleitäni. Lopulta kun kannoin kissan sylissäni hautaan naapurimme näki kasvoni ja kysyi pärjäänkö ja vastasin hymyssä suin että tietenkin. Lopulta lähdin nauraen tilanteesta pois ja menin vessaan itkemään. Tämän kaiken jälkeen nukuin mummini yläkerrassa kaksi tuntia.

Ensimmäisellä yläasteellani minulla oli aivan ihana opinto-ohjaaja. Kävin koulua erillisessä rakennuksessa kouluavustajan kanssa, ja olin siis melkeinpä joka tunti ainoa oppilas. Tuntini pidettiin yleensä tämän erillisen rakennuksen keittiössä/ruokailuhuoneessa. Oponi joi usein siinä huoneessa kahvia ja siinä sivussa kyseli minulta voinnistani ja vaikka vastasin aina että voin hyvin, hän kysyi vielä että olenko varma. Hän huolehti muutenkin paljon ja jaksoi aina kiinnostua puheistani.

Sitten vaihtaessani koulua aloin lintsaamaan vielä enemmän, enkä lopulta käynyt koulussa enää juuri ollenkaan. Sielläkin oponi oli todella mukava ja kantoi huolta minusta. Hän järjesti oppilashuoltoryhmän "kokouksen" jossa päätettiin että että käyn ysiluokan loppuun lääkärini määräämällä kevennetyllä lukujärjestyksellä.

Kesällä aloitin laihdutuksen kaikista suurimmalla vimmalla ja kävin osastojaksolla. Siellä omahoitajani oli erittäin ihana ihminen. Hänelle meinasin kertoa syvempiäkin asioita, mutta lopulta en halunnut. Siellä kävimme oikeastaan läpi asioita, jotka auttaa viiltelystä eroon pääsemistä. Sanoin kyllä hoitoneuvottelussa etten aio koskaan lopettaa viiltelyä, ja kannassani olen pysynyt tähänkin asti.

Syksyllä alotin kymppiluokan. Asiat olivat pitkästä aikaa todella hyvin, ja syksy oli elämäni parasta aikaa, olin iloinen. Onnellinen. Talvea kohti mentäessä mielialani laski hurjaa vauhtia alaspäin. Eräällä opon tunnilla kirjoitimme lapuille joitain asioita jotka ovat tärkeitä ja niin edelleen, en muista tarkalleen mitä siihen piti kirjoittaa. Minä kirjoitin jotain suurinpiirtein että haluan tappaa äitini joskus yms. Silloin opo tuli kysymään tästä asiasta multa yksi välitunti ja pyysi juttelemaan hetkeksi hänen huoneeseen. Siellä sitten sovimme että hän psykoterapeutiksi opiskelevana voi ruveta juttelemaan kanssani jos haluan. Ensiksi en tähän suostunut. Hän taisi pyytää minua seuraavan viikon opontunnin jälkeen juttelemaan hetkeksi ja kysyi olenko harkinnut asiaa. Sanoin että olen mutta en oikein tiedä haluanko apua. Hän käski miettiä rauhassa. Siitä lähdin sitten toimintavälitunnille ja oloni oli todella ahdistunut. Olin todella sekaisin ja jäin seuraavalta tunnilta pois ja menin vessaan viiltämään. Sen jälkeen menin koputtamaan opon huoneen ovelle ja sanoin että tarvitsen apua. Tuo hetki oli todella raskas ja sydämeni hakkasi niin lujaa että tunsin kuolevani. Siitä lähtien tapasimme epäsäännöllisesti ja sainkin hetkeksi apua. Olen kiitollinen.

Kuten huomaa, olen takertunut yläaste-aikoinani opoihin, haha en itse ole ennen tajunnut sitä. Häpeän itseäni silmät päästä, miten he ovat kestäneet tälläistä säälittävää teiniä.

Paras ystäväni on kohta meidän talon alaovella, menen häntä vastaan. Kirjoitan taas joskus.

pitkästä aikaa rivejä tänne

Tekisi mieli lyödä itteensä. Hakata niin että veri lentää. Miksi mä en onnistu tässä! Miksi kaikki muut ovat niin laihoja, miksi mä en pysty siihen? Enkö mä saa olla edes laiha? En ansaitse sitäkään. Laihuus on kauniiden ihmisten etuoikeus. Ja minä olen ruma. Ruma ja lihava. Paha ihminen.

Kun juoksen, reiteni höllyvät tahdissa. Vihaan sitä. Reiteni ovat valtavat, samoin pohkeeni. Oikeastaan kaikki minussa on isoa ja rumaa. Kasvoni ovat todella rumat ja pyöreät, vartaloni lihava. Uskokaa kun sanon, että olen varmasti maailman rumimpia ihmisiä.

En edes tiedä miksi kirjoitan tänne. Viimeksi olen kirjoittanut 4.6. Tuntuu että kuukaudessa olisi tapahtunut paljon, mutta loppujen lopuksi ei kuitenkaan ole. On kuitenkin muutamia surullisia asioita sattunut, kuten se, että vanha luokkalaiseni menehtyi 1.7. Tuona samaisena päivä kaksi vuotta sitten eräs toinenkin kaverini kuoli. Miten epäreilua elämä onkaan. Olisinpa voinut kuolla heidän puolestaan.

Kesäloma on mennyt pääsääntöisesti hyvin. Loman alussa oliin paniikissa siitä, miten pärjään ilman turvallista koulurytmiä ja ihmisiä joita siellä oli. Se meni ohitse viikossa ja silloin alkoikin jo kesätyöni. Jakso meni mukavasti ja pidin työpaikastani todella paljon. Kaiken lisäksi pääsin hakemaani kouluun ja vieläpä sinne linjalle mihin halusin. Elämä tuntuu menevän omalla painollaan eteenpäin, mutta minä se vain junnaan ja jarrutan matkaa. En halua tämän elämän jatkuvan! Ensi vuonna täysi-ikäistyn, en voi olla niin vanha. En osaa ottaa vastuuta asioista. Tämä kaikki pyörii päässäni ja murehdin kaikkea jo nyt.

Kylläpäs tätä tekstiä rupeekin tulemaan, kun vaan rauhoittuu kirjoittamaan. Ja kirjoitus into kasvaa koko ajan. Mutta en varmaan höpise enää turhaa, kellokin on jo yli yksitoista!

Mun sydän hakkaa koko ajan todella nopeasti, ja siihen sattuu. Muhun sattuu koko ajan, mikään asento ei ole hyvä. Mä syön kerran päivässä kunnon ruokaa niin vähän kuin mahdollista. Mä lenkkeilen. Mä urheilen aina kun voin. Mä oon niin helvetin lihava, mun on pakko jatkaa tätä. Vaikka mä tiedän että tää ei oo tervettä. Mä tuun kuoleen tähän joskus. Ja sitä mä haluankin, kuolla. Kuihtuu pois. Mä oon koko kesän vapaa, en oo kiinni missään. En joudu puhumaan kenellekkään. Ehkä mä kuolen tän kesän aikana. Mä haluan kuolla. Mä haluan samalla kuitenkin että joku vetäis mut pois tästä. Mut en mä sitä niin paljon halua kuin kuolemaa. Mä oon siihen valmis.

Ja silti mua pelottaa.

Tästäkö se kesä alkaa

Kevätjuhla ohi. Kymppiluokka ohi. Ja minä en tunne mitään. En surua, en iloa, en onnellisuutta. Tunnen ehkä hieman pelkoa. Nyt olen aivan yksin. Enää ei ole ketään kenelle voin puhua, toisin kuin koulussa. Koulussa on aina turvallista, siellä on ihmisiä joille voi puhua. Tai vaikka ei puhuisi, siellä on aina joku. Nyt kun koulua ei ole, enkä käy missään juttelemassa, olen aivan yksin. En kyllä halua edes puhua kenellekkään, sillä yleensä kaikki psykoterapeutit ovat naisia. Ja minä en puhu yhdellekkään "äitihahmolle". Tiedän, että on myös miespsykoterapeutteja mutta silti, en tiedä. Parempi vain pitää turpa kiinni eikä häiritä ketään.

Olen parhaan ystäväni kanssa. Emme tee mitään ihmeellistä. En halunnut mennä juomaan kaupunkiin, ei vaan tehnyt mieli. Nukuin päivällä ainakin 4 tuntia. Olen todella väsynyt.

Todistukseeni olen ihan tyytyväinen. Tässä numeroni:

Äidinkieli 9

Englanti 9

Ruotsi 10

Biologia 7

Maantieto 8

Matematiikka 7

Fysiikka 7

Kemia 7

Uskonto 8

Terveystieto 9

Yhteiskuntaoppi 8

Historia 8

Keskiarvo 8,08 ~ 8,1.

Nostin siis keskiarvoani yhteensä 1,3 numeroa. Ja sain ruotsista sen kympin, minkä halusin! 

Kesäloma. 11. kesäkuuta saan tietää mihin kouluun pääsen, jos pääsen. 8. kesäkuuta alkaa kesätyöni. Työjakso kestää vain 10 päivää. Millä täytän koko kesäni? Isäni on töissä joka arkipäivä klo 7-16. Olen yksin. Saan ainakin laihduttaa. Luultavasti matkustan kesällä sukulaisten luo. Ja tapaan kavereitani jotka asuvat eri kaupungeissa. Sekä työstän kavereideni kanssa cosplay-asuja. Kyllä tämä kesä tässä nopeasti menee, toivottavasti. En vain jaksaisi elää. En vain jaksa. Kuulostanpa todella angstiselta, anteeksi. Olen oikeasti todella hyvällä tuulella. Olen iloinen.

Hyvää kesälomaa teille kaikille.