Vanhoja muistoja ja painoahdistusta

Painan 44,2kg. Olen lihava, tiedostan sen aivan hyvin itsekin. Pitää päästä alle 40 kilogramman. Haluan painaa uudestaan 39 kiloa niinkuin viime kesänä. Luin vanhoja päiväkirjojani, olen painanut viime vuonna jossain vaiheessa 45,8kg, kesällä jossain vaiheessa painoin 39,8kg. Olen siis painanut enimmilläni 45,8 kiloa. En halua enää koskaan olla niin painava. Haluan olla langanlaiha pieni ihminen, jota kukaan ei voi satuttaa enää koskaan.

Valitan taas aivan turhasta. Eihän minulle ole edes koskaan tapahtunut mitään pahaa. Olen vain liian herkkä. Minun pitäisi päästä eroon tunteistani, mikä ei ole helppoa sillä olen jättänyt mielialalääkkeeni syömättä noin kuukauden ajalta. Huomaan sen mm. siitä, että olen todella iloinen jossain hetkessä, ja seuraavassa haluan jo tappaa itseni, ja haluan itkeä tämän "pahan maailman" takia.

En saa puhua kenellekään. En saa vaivata ketään olemattomilla ongelmillani. Jos puhun, saatan lipsauttaa vahingossa jotain liikaa. Parempi vain kun osaisin pitää turpani kiinni.

Viiltely jatkuu. Jatkan kyllä nyt hetken aikaa vain jalkoihin viiltelyä, sillä laitan _mekon_ kevätjuhlaan, enkä halua että koko koulu nauraa minulle ja säälittäville "viiltojäljilleni". Haha, niinhän terveydenhoitajatkin tokaisevat aina välillä jotain viiltojeni säälittävyydestä. Minä nauran heille, sillä he eivät tajua että minähän viiltelen myös moniin muihin paikkoihin kuin käsiin. En ole aivan niin tyhmä miltä näytän.

Päähäni putkahtelee välähdyksiä menneistä tapahtumista. Siitä kuinka pienenä äitini repi minua hiuksista ja laittoi talvipakkasella illasta/yöstä ulos, koska itkin, sillä en voinut syödä. Hän huusi vihaavansa minua. Muistan tuon tapahtuman nyt todella hyvin. Olin tuon aikana 9-10-vuotias. Äitini repi minua hiuksista aina kun itkin, huusi minulle ja rikkoi tavaroitani.

Kerran hän jätti minut yksin kotiimme ja otti kännykkäni ja lähti autolla pois sanomatta sanaakaan. Siinä sitten kävelin syysiltana yöpäidassa naapurillemme, itkien ja mukanani koiramme ja taskulamppu. En tiedä missä kaikki muut olivat. Tuokin tapahtui sen takia, kun sain paniikkikohtauksen kun olin syönyt raejuustoa. Lopulta naapurimme soitti äidilleni ja tämä tuli muka hätääntyneenä hakemaan minut sieltä. Kotona hän huusi kurkku suorana minulle. Kun muut tulivat kotiin, ei asiasta puhuttu sanallakaan. Muut perheenjäseneni saivat tietää tuostakin tapahtumasta tämän vuoden puolella. Tuolloin olin 10-11-vuotias.

Saan muistipätkiä myös muista tapahtumista, mutta niistä en luultavasti koskaan kirjoita. Jos joskus jään kiinni tästä blogista, joutuisin kertoa myös näistäkin muistikuvista.

Tänään on kuitenkin ollut pääpiirtein hyvä päivä. Koulussa emme tee juuri mitään, joten sielläkin on vain rentoa oloa. Tällä hetkellä olen bussissa menossa kotiin, olin erään luokkalaiseni kanssa ulkona. Puhuttiin paljon asioista maan ja taivaan välillä. Nyt illalla en enää aio syödä tietenkään. Kylmään suihkuun polttamaan kaloreita, sitten omakehittelemäni treenit ja nukkumaan. Huomenna töihin.

Tapahtuuko mikään oikeasti

Tänään olin töissä. Ihan perus päivä, yritin polttaa mahdollisimman paljon kaloreita. Olen siis esikoulussa tetissä.

Kotiin tultuani en tehnyt mitään, kunnes paras ystäväni tuli meille. Menimme ulos rullaluistelemaan ja kuluttamaan mahdollisimman paljon. Siinä rullailtuamme kaksi aikuista miestä huuteli meille jotain rullailutyylistämme, ja naureskelimme heille jotain vastaukseksi ja jatkoimme matkaa. Näimme heidät myöhemmin lähikauppamme pihassa kaljojen ja tupakan kanssa ja he pyysivät meitä mukaansa tämän toisen miehen kämpälle. Siinä sitten juttelimme ja lähdimme heidän mukaan. Oli ihan kiva ilta. Juttelimme, kuuntelimme musiikkia ja joimme kaljaa. Menin vessaan ja näin saunassa hamppua kasvamassa. Emme kuitenkaan polttaneet mitään heidän kanssaan. Jossain vaiheessa jutut alkoivat mennä mielestäni ahdistavaan suuntaan ja halusin lähteä. Niinpä lähdimme joskus klo 23 kotia päin. Ilta on ollut kiva, ainakin erilaisempi kuin yleensä.

Sen jälkeen  istuimme vain ulkona ja talojen rappukäytävissä, en halunnut mennä heti kotiin. Ahdisti. Nyt asia on kunnossa ja olemme kotona.

Paino oli aamulla 43.6kg. En saa sitä alemmas. Tai sitten en vain ole yrittänyt tarpeeksi. Vittu menee hermot itseeni. Tekisi mieli vain repiä ranteet auki ja kuolla.

En saa enää koskaan puhua kenellekkään "ongelmistani". Päätin sen tänään. Vihaan itseäni ja valitustani. Haluan vain kuolla, ymmärtäisivätpä muutkin sen. Haluan kuolla! En puhu kenellekkään. En saa. En saa myöskään itkeä. Se on väärin. Itkeminen on rumaa. Heikkoa. Minä en halua olla heikko. Haluan olla vahva. Vahva, laiha, täydellinen ja kuollut.

Kirjoitan vaikka tiedän ettei kukaan näe postauksiani. Piilotin blogini varoittamatta, sillä meinasin jäädä kiinni. Ja sitä en halua, en missään nimessä. Tulen pitämään tätä blogia aina välillä näkyvissä.

Olen ollut koulussa ja työharjoittelussa, lukion pääsykokeissa, kavereiden kanssa sekä istunut kotona miettien miten voisin vain tappaa itseni. Säälittävää, tiedän. Halu kuolla on taas vahva, vahvempi kuin aikaisemmin. En halua kasvaa aikuiseksi, haluan olla lapsi! Fyysisesti pyrin saamaan lapsenomaisen ruumiin, täysin muodottoman ja ihrattoman kropan. Tiedän olevani muodoton jo nyt, mutta haluan olla täysin lapsen näköinen. Haluan olla kaunis ja laiha. Haluan olla hyvä. Täydellinen. Laihuus on täydellisyyttä. Anoreksia on kaunis. Minä haluan olla osa anoreksiaa.

Viiltely on suuremmassa roolissa elämääni kuin vähään aikaan. En osaa edes viiltää. Haluan saada aikaan syviä haavoja, sellaisia joihin voisi kuolla. Käsiin en viillä kuin harvoin, mutta jalkani ovat sitten sitäkin viilletyt. Viiltelyä en lopeta koskaan, en vaikka kuka käskisi. Haluan tulla paremmaksi viiltelijäksi. En tule koskaan katumaan viiltojälkiä, en aio elää niin vanhaksi että murehtisin moista asiaa.

Asiasta toiseen. Sain eilen koulussa paniikkikohtauksen todella pitkästä aikaa. En ymmärrä mikä minuun meni. Lähdin vain kesken tunnin mukamas vessaan, ja kun astuin käytävälle olin jo aivan paniikin vallassa. Olin aivan varma että kuolen. Ennen kuin edes tajusin niin kyyneleet valuivat silmistäni. En itkenyt, en varmasti! En voinut hallita itseäni mitenkään. En tajunnut edes itkeväni, eikä itkua kestänyt kuin varmaan minuutin verran. Olen niin heikko. Säälittävä. Siitä hyvästä kun itkin sain viiltää itseäni lisää. Viiltää kun olin niin tyhmä. Niin säälittävä mitätön ihminen. Minun pitäisi tappaa itseni. Ja niin aionkin, en vain ole varma vielä että miten.

Harhat. Näen niitäkin enemmän kuin vähään aikaan. Mustia varjoja, hahmoja. Ihmisiä? En ole varma. Jotain, jotka vaanivat minua. Ne haluavat tappaa. Ne käskevät tekemään asioita, ja haukkuvat minua säälittävyydestäni. Ei se mitään, tiedän että ansaitsen sen. En vain jaksaisi enää. Haluan kuolla.

Muistan suunnitelleeni että tapan itseni kymppiluokan jälkeen. Ei mikään huono vaihtoehto.

Kolmen viimeisen kuukauden aikana:

Olen juonut itseni todella humalaan.
Olen ottanut lääkkeitä siihen lisäksi.
Olen impannut eri aineita.
Olen juonut myös jotain aineita, joita ei juomiseen ole tarkoitettu.
Olen työntänyt monesti sormet kurkkuun ja oksentanut.
Olen kävellyt junaraiteilla.
Olen miettinyt tapoja kuolla.
Olen panostanut kouluun.
Olen yrittänyt avautua ihmisille.
Olen saanut kuulla haukkumista ja uhkailua.
Olen saanut kuulla kehuja ihmiseltä, joka antaa minulle pahoja muistoja, vaikka ei liity niihin mitenkään.
Olen lihonut.
Olen laihtunut.
Olen ollut väsynyt
Olen viiltänyt.
Olen vihannut.
Olen rakastanut.

Siinäpä oli lista. Huomenna (tai tänään) on helatorstai. Kello on 0.41. Eilen söin n. 700 kaloria (liikaa) ja liikuin paljon. Minulla on nälkä, mutta en syö. Kauniit tytöt eivät syö.

Päälle kymmenen kiloa, niin olen tavotteessa. Kymmenen kiloa keijukaisvartaloon. Minä aion päästä tavotteeseen. Painan vielä jonain päivänä 30kg.

Muut menivät syömään, minä tulin yksinäni kertaamaan ruotsinkokeeseen, joka on seuraavalla tunnilla. Stressaa, en osaa mitään. Meillä on taas sijainen, tälläkertaa mies ja mukava sellainen.

Minulla on nälkä. Pyörryttää. Rakastan näitä tunteita, kun äänet kuuluvat jostain kaukaa ja kaikki näyttää sumealta. Kuin olisin yksinäni omassa maailmassani, joskus vielä laihana ja kauniina. Hauraana ihmisenä jota kukaan ei voi koskettaa rikkomatta. Sellainen minä haluan olla. Ajatelkoot muut mitä tahtovat.

Kohta alkaa koe, sen jälkeen näytelmäharjoitukset. Nyt kertaan vielä, pakko saada hyvä numero!

Ei universumeja kannata valjastaa yhdelle ihmiselle

Viikonloppuna join luokkalaisteni kanssa. Ennen tätä olin mummillani viettämässä pappani synttäreitä.

Paino on 41,0kg. Vähään aikaan en ole viillellyt. Tänään terapeuttini lähetti viestin jossa kertoi varanneensa perheajan ensi viikon tiistaille. Pelottaa, siellä varmasti puhutaan siitä mitä kerroin isäni juomisesta. Hän juo vain paljon viikonloppuisin, ei sen useammin. Kunpa osaisin vain pitää turpani kiinni.

Eilen olin parhaan kaverini kanssa pitkästä aikaa. Olimme aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, kuin emme olisi koskaan riidelleet. Hän oli meillä ilta yhdeksään asti. Kun hän lähti, aloin tekemään yhteiskuntaopin esitelmää, ja luin maantiedon kokeeseen joka oli tänään. En jaksa panostaa kouluun enää, vaikka olisi pakko. Huomenna on ruotsin koe, mun pitäisi saada 9½ että saisin 10 todistukseen. Tiedän, ettei sillä ole sinänsä väliä onko todistuksessa 9 tai 10, mutta olisihan se hieno saada. No, kuvittelen turhia. En koskaan tule saamaan ruotsista uudestaan kymppiä todistukseen.

Turhaa löpinää. Lähdin tänään kesken ruotsintunnin pois, meinasin oksentaa. Olin sen tunnin kokonaan pois, viimeiset kaksi tuntia olin tunneilla paikalla. 

Sain juuri äsken kuulla, että erään toisen parhaan ystäväni asiat kotona eivät ole mallillaan. Kunpa osaisin auttaa. Hän asuu vain niin kaukana. Yritän olla tukena niin hyvin kuin pystyn.

Roikotan jalkojani sängyn laidan yli. Aivan varmasti jokin ottaa kohta nilkoistani kiinni. Tämä on varmasti yleinen pelko.

Ulkona alkaa olla lämmintä, on valoisampaa ja mielialani on parempi kuin vähään aikaan. Kuolemaa en ole miettinyt niin paljoa kuin yleensä, mutta kuitenkin pohdin sitä päivittäin. Kaikki tuntuu valoisammalta. Viikot soljuvat helposti, koulua vain kolme päivää eikä minulla ole tet-paikkaa, joten viikkoni jää vain tuohon kolmeen päivään. Esitämme ensi viikolla esikoululaisille luokkamme kanssa kaksi satua, olemme miettineet tätä ryhmätunneillamme nuoriso-ohjaajien kanssa. Minut valittiin toisesssa sadussa päärooliin, ja toisessa olen yksi hahmo muiden joukossa. Rakastan näyttelemistä, ja ryhmätunneilla olleilla improvisaatiotehtävissä olen aina ollut ensimmäinen joka "näyttää mallia". Unelmani olisikin tulla näyttelijäksi, jos aikuisikään pääsen joskus. Tiedän kyllä etten ole hyvä näyttelijä, olen suorastaan surkea. Mutta silti on kiva kuulla että minun poissaollessani on ajateltu että minä sovin päärooliin. Huomenna on ensimmäiset harjoitukset.

Kello on kymmentä vaille kymmenen. Olen lukenut ruotsia vähän, muuten olen vain piirtänyt, maalannut ja tehnyt fimo-massasta erilaisia hahmoja. Tämä on minun tapani purkaa stressiä. Kuitenkin näin illalla kaduttaa, olisi pitänyt lukea. Pitää vain pitää peukkuja pystyssä ja toivoa että koe menee hyvin...

Voisin ottaa tavaksi kirjoittaa aina aamulla bussissa. Niin paljon turhaa aikaa.

Maanantaina hoitoneuvottelu, johon isäni ei päässyt tulemaan. Lähete sairaalan puolen poliklinikalle, sekä sille samaiselle päiväosastolle missä olin viime kesänä. Anteeksi mitä? Sanoin etten tarvitse apua, mutta tämä lääkäri oli todella eri mieltä. Hän olisi punninnutkin minut ellei hänen vaakansa olisi ollut rikki. Sanoin ettei syömisessäni ole mitään ongelmaa, kysyisi vaikka isältäni. Huhtikuussa vapautuu yksi jaksopaikka päiväosastolta, mutta en aio mennä sinne. En voi olla koulusta pois, varsinkaan huhtikuussa milloin meillä on koeviikot. Perkele.

Eilinen englanninkoe meni todella huonosti. Meinasin oksentaa kokeen aikana, oli todella huono olo. Tai no, jännitän aina kokeita todella paljon, ja joskus kävin aina oksentamassa ennen koetta.

Tänään reumalääkäri, sorminiveleeni työnnetään piikki. Se sattuu yllättävän vähän. Ainakin sormi normalisoituu, se on ollut todella kipeä ja turvonnut viimeisen kahden viikon aikana.

Ketään ei varmaankaan kiinnosta säälittävä elämäni. Yritän silti kirjoittaa useammin kuin nyt olen kirjoittanut.

Taaskaan en ole kirjoittanut. Silti lukijamäärä lisääntyy, kiitos teille!

Olen menossa kouluun, bussissa istuskelen. Vaihdan hetken päästä bussia että pääsen koululleni. Ulkona on valosaa, ja lämpöäkin pitäisi tällä viikolla olla. Painoani en tiedä.

Tänään klo 10.00 on poliklinikka lääkäri. Siellä mietimme mihin minut lähetetään jatkohoitoon. Pelottavaa. En halua hoitoa, en tarvitse.

Viikonloppu meni hyvin, olin kavereideni kanssa. Eilen vietin erään tyttökaverini kanssa naistenpäivää, katsoimme elokuvia. Rentoja päiviä. Ei mitään ihmeellistä.

Koulu alkaa klo 8.05. Istun aamuisin busseissa noin tunnin.

Hyvää maanantaita kaikille.